Nykysirkusta Budapestissa

Kävin tiistaina katsomassa Budapestissa nykysirkusta. Törmäsin ohjelmaan selaillessani paikallista kuukausiesitettä ja huomatessani esityksen pyörivän ihan hotellin nurkilla nykytaide keskuksessa ajattelin, että mikä ettei.

Cirkus Uusi Maailmaan syvästi rakastuneena olin vain varovaisen innoissani. Ajattelin, että tuskin on saman tasoista, muttei toisaalta ei varmaan ihan yhtä syvää kuraakaan mihin olen monasti myös törmännyt.

Freak Fusion Cabaret oli loisto-show. Steampunk-henkiset asut, runsaasti saumatonta parityöskentelyä, huikeita temppuja ja seurattava juoni kruunattiin synkähköllä sirkusmusiikilla.

Vaikka esitys ei varsinaisesti ollut komediallinen jäin miettimään, että se vaikutti Cirkus Uusi Maailmaan verrattuna ns. hymyilevämmältä. Leikilliseltä ja osin lapsekkaan innokkaalta. En ollut tätä aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mutta Jyväskylän oman ryhmän tekemisessä on tosi vahva tosissaan tekemisen meininki. Ehkä välillä pieni hartiat rentouttava ravistus ja hörönauru olisivat paikallaan. Taiteellisuus ei kärsi leikkisyydestä eikä synkkä tarkoita aina haudanvakavaa. 

Silti ja aina - rakastan  CUM:ia ja sydämeni vuotaa verta koska en pääse Yläkaupungin yöhön seuraamaan sen esitystä.

Vielä katse viime vuoteen

"Nyt lie oikea aika listata vuoden 2013 jutut - nostaa esiin niitä parhaita, hämmentävimpiä, mieleen painuneita ja muitakin juttuja..."

Näin aloitin tämän blogitekstini joskus joulukuun loppupuolella. Sitten iski flunssa ja iskikin lujaa. Kulttuurin huippukokemusten sijaan mietin lähinnä kuumemittarin huippulukuja. Juttu jäi kirjoittamatta, mutta saa kai sitä vanhoja muistella näin jo tammikuun puolellakin.

Viime vuodesta mieleeni jäivät siis erityisesti seuraavat jutut

Teatterikokemuksista kirkkaan ykkös-sijan ottaa Circus Uusi Maailman Rajatila. Esitys, joka lamauttaa ihmisen onnenitkuiseksi ja pyörii päässä päivätolkulla ei voi olla huono. Kävin katsomassa Rajatilan kahdesti ja vieläkin harmittaa, etten tullut menneeksi kolmatta kertaa.
Olen miettinyt, että jos voisin/saisin/osaisin ilmentää itseäni jollain teatterin lavalle passaavalla tavalla, toivoisin sen olevan juuri nykysirkuksen kaltaista liikekieltä. Joskus hurjimpina hetkinäni jopa unelmoin sirkuskouluun menosta – yleensä olen kuitenkin sen verta tolkuissani, että ymmärrän kehoni rajallisuuden...

Ihana herra Cave.

Vuoden konserttikokemuksista kärkisijalla nousee jumalainen Nick Cave, joka Flowssa vakuutti katsojat siitä, että musiikki voi olla muutakin kuin säveliä ja laulua  – se voi olla teatraalisen kokonaisvaltainen kokemus. Totta toki on, että jos herra Cave vain seisoisi lavalla ja tuijottaisi vähän sarjamurhaajamaisella naistenmies-katseellaan, laulamatta sanaakaan, olisi todennäköisesti silloinkin sitä mieltä, että ihan huippu juttu. Joillakin sitä vain on tuota karismaa siinä määrin runsaasti, ettei paljon muuta tarvita. Jumalaisen kiehtovat sanoitukset, mystinen ääni ja hypnotisoiva rytmi ovat toki oivia lisiä Caven magneettimaiseen olemuksen lisäämiseen.
Ihan kaikkea en toki mieheltä purematta niele. En nimittäin vetänyt pikkuhousujani lipputangon nokkaan Caven Bunny Munron kuolema -romaaninsa innoittamana. Ehkä osaan siis olla tuon tummasävyisen laulajan suhteen ainakin pikkuisen kriittinen....joskus.

Toisella musiikkipläjäyssijalle nostan Aino Vennan, jonka chansoninkaltaiseen musisointiin törmäsin vuonna 2013 kolmasti - ja vieläpä ihan vahingossa. Keikoista paras sijoittui aurinkoiseen Naamat sunnuntaihin.
Mieltymyksissäni Aino Vennan ja Nick Caven musiikkiin näyttäisi olevan selvä yhdistävä tekijä – matala ääni. Äänen tummuudesta tai jopa synkkyydestä huolimatta Aino Vennan musiikki vie minut näin talvikuukausinakin hetkeksi auringonsäteiselle heinäpellolle ja se jos mikä on hieno tunne näin pimeänä kuukautena.

Näyttelykokonaisuuksista vuoden 2013 vaikuttavin oli kohdallani Mäntän kuvataideviikot, mutta yksittäisestä teoksesta olen eniten muistellut Joutsan Haihatuksessa esillä olleita Tarja Malisen Sotureita. Silmät kiinni ja rinnatuksin korkeilla alustoilla mietiskelevissä poikapatsaissa on jotain melkein filosofisen taianomaista. Niihin tiivistyy kai miltein koko olemassaolon ydin.
Lupasin miehelleni muistella parikymppisenä käymääni kuvanveisto kurssia ja tuottaa hänelle toisinnon patsaista. Vielä en ole projektiin ryhtynyt, mutta jokin minun sydänalassani kutiaa jo pelkästä ajatuksesta. Tiedostan toki, että oma versioni sotureista tuskin yltäisi originaalien mystiseen tunnelmaan.

Teatterikokemuksista eniten lämpenin Jyväskylän kaupunginteatterin Saiturille. Se on aina iloinen yllätys kun menee teatteriin ilman ennakko-oletusta ja onkin sitten näkemästään ihan täpinöissään. Kävin tällä viikolla samaisessa teatterissa katsomassa Koukussa-farssia, jossa siinäkin näyttele Jouni Salo ja alan olla melko valmis vannomaan suuria valoja hänen nimeensä. Olisin itse asiassa vannonut suoraan Salollekin, joka ilmestyi näytöksen jälkeen taakseni grillijonoon, mutta miettiessäni sopivan nasevaa ylistyspuhetta mies kyllästyi jonottamiseen ja loikki Ylä-Ruthille.

Gallénin jälkiruoka....

Ruokakokemuksista kymppi menee ravintola Gallénille, joka vain on niin hieno paikka, että teidän täytyy kaikkien mennä sinne. Huippuluokan ravintola vähän keskellä ei mitään Suolahdessa (anteeksi nyt vaan), on hämmentävä kokemus. Viimeksi kun kokki kantoi eteeni seitsemättä ruokalajia olin niin ruoka-onnellinen, että taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen.

Eteen osui viime vuonna monta muutakin huippujuttua. Kaikkia en kuitenkaan jaksa listata. Tässä tuli nämä olennaisimmat.
Ja sitten eteen osui tietenkin myös niitä huteja, mutta mitä niitä nyt enää musitelemaan. Sitä paitsi, välillä on kaiketi hyvä törmätä vähän kehnoon tai vaikka ala-arvoiseenkin kulttuuriin, jotta perspektiivi säilyy....

Circus Uuden Maailman Rajatila sai kyyneliin

Kylmät väreet ja itku. Siinä elämysilmaisuja joita on kovin vaikea feikata.
Circus Uusi Maailma aiheutti Rajatila-teoksellaan minussa näitä molempia. Taas. Jopa siinä määrin, että kun kävin esityksen jälkeen onnittelemassa ja halaamassa porukkaan kuuluvaa Marianne Leppää, en ollut saada sanoja suustani kun liikutuksen kyyneleet pyrkiväti silmiin ja suuhun. Tärkeimmän sain kai kuitenkin sanottua eli "Te olitte upeita".

Kyyneleet pursuivat parhaudesta. Siitä, että jotkut vaan tekevät niin hienoa ja suurella sydämellä. Kerta kaikkiaan sanon minä ja pistän ison CUM-lipun salkooni.
CUM on jotain sellaista jyväskyläläistä, että se tekee minut kotiseuturakkaaksi. Se on jotain millä voi näyttää muille pitkää nenää ja sanoa "Lälläslää, meillä on Circus Uusi Maailma ja siksi meidän maailmamme on vähän parempi kuin teidän".

Esityksestä vielä sen verran, että päätin samantien, että tämän haluan nähdä monasti. Erottaa kaikki yksityiskohdat tai edes valtaosan niistä. Sen miten se yksi mies oikein luikerteli ilmastointiputkessa, millaisia askelia avaruusolio tapaili, kuinka miesrakkaus syttyi, ketjut kilisivät, tila laajeni jne. jne.

Jos minulla olisi valtaa vaikuttaa tahi manipuloida, käskyttäisin teidät kaikki Kankaan tehtaalle Circus Uuden Maailman esitykseen. Hölmöjä olette jos ette mene, sanon minä.

Valmiina kulttuuriähkyyn

Minulla on kysymykseen ”Voiko kulttuuria ahnehtia liikaa” kokemusperäinen vastaus, joka kuuluu ”Kyllä todellakin voi”.
Kokemus karttui viime kesänä. Ja nimenomaan kesässä – nimittäin kaupunkifestari Jyväskylän Kesän aikaan.

Hamusin itselleni ja läheisilleni sellaisen määrän tapahtumia, että välillä en kiirehtiessäni lastenteatterista haastattelun kautta konserttiin oikein edes muistanut minne olin suuntaamassa. Tiistaina alkaneiden kaupunkijuhlien puolivälissä jätin jopa pari lippua käyttämättä.

Vaikka kulttuurielämykset olisivat superhyviä, ei yksi mieli voi ottaa niitä vastaan tolkuttoman tiheään tahtiin. Kulttuurikin vaatii sulatusaikansa ja ilman sitä päänsisäinen vastaanottolautakunta huutaa "Rajansa kaikella".

Törmäsin tänään rajoihini ja liialliseen ahtaamiseen myös Joutsassa Karoliinan Kahvimyllyssä. En varsinaisesti siis kulttuurisaralla vaan sokerihumalan parissa.
Vaikka kakut olisivat kuinka ihania, ei niitäkään kerta kaikkiaan vaan voi ahtaa suusta sisään tolkuttoman isoa määrää ilman, että ajatus bulimikoksi ryhtymisestä alkaisi yhtäkkiä kuulostamaan oikeinkin houkuttelevalta elämäntapamuutokselta.

Tämänpäiväisestä sokeriähkystä luulen oppineeni jotain, mutta viime kesäisestä kulttuurihumalasta en niin mitään. Viisaista sanoistani huolimatta ensi tiistaina alkava Jyväskylän kesä taitaa nimittäin sujua viimevuotisissa merkeissä. Haluan taas mennä kaikkialle ja nähdä mahdollisimman monta juttua.

En suostu oppimaan kokemuksesta. Sitä paitsi: Ehkä tänä vuonna kolme esitystä illassa tuntuukin ihan sopivalta määrältä. Ehkä viime vuonna olin vain jostain syystä huonossa vastaanottovireessä.

Eniten Jyväskylän Kesästä odotan Circus Uusi Maailman Rajatilaa ja Los Galindosin Maiurtaa. Jumalaisesta Martti Suosalostakin haluaisin vähän intoilla, mutta en uskalla vielä, koska lippujen saanti on vielä vähän epävarmaa.

Sunnuntain päätöskonsertissa saatan taas jo röyhtäillä kulttuuriähkyäni niin ronskista, että mielessä on vain tuhdin ei-kulttuuriset asiat kuten vaikka saunamakkara ja väkevä sinappi. Ei paskempia juttuja toki nekään näin kesän sydämessä ja rantasaunaan yhdistettyinä.

 

Ajattelin laittaa tähän kuvan Karoliinan Kahvimyllyn kakunpalasta, joka ylitti elopainossaan pienen kissanpennun,
 mutta sokeriähkyltäni en kyennyt vielä edes katsomaan kuvaa. Laitettakoon siis synttärilahjasiemenestä
kasvattamani auringonkukka.