Liian matala silta ja väärään suuhun joutunut lounas

Kävin marraskuussa Saksassa. Ajattelin etukäteen, että kirjoitan tietysti jotain maan moottoriteistä eli autobahnoista, joilla en ollut aiemmin ajanut. Tai en toki kruisaillut varsinaisesti itse nytkään vaan istuin bussin kyydissä. Teistä ei kuitenkaan paljon juttua irronnut. Kovaa mentiin ja tienpinta oli hämmentävän tasainen, jota toki saa odottaakin tieltä, jolla saa ajaa niin kovaa kuin sielu sietää ja penkki imee. Mutta mitään muuta sanottavaa noista pikataipaleista minulla ei oikeastaan ole.

Loput tästä tänään lehdessä julkaistusta Keskisuomalaisen autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/liian-matala-silta-ja-vaaraan-suuhun-joutunut-lounas/2203528

Miten ne voikin olla niin väärässä

Tietotäti...

Istuin bussissa kahden noin 20-vuotiaan nuoren edessä; tytön ja pojan. Koska kaikki muut olivat hiljaa, kuulin hyvin tämän parivaljakon jutustelun. Sanotte ehkä, että liiankin hyvin, mutta minkäs voit kun on isot korvat ja utelias mieli.
Mutta siis. Tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten helposti väärä tieto ja puskista huutelu leviää. Taustoja ei nimittäin tarkasteta vaan kun kaveri jotain sanoo, niin siihen uskotaan kuin kallioon. Samaan tapaan, joku kai ajattelee, että kun tuttu ihminen jakaa MV-lehdessä julkaistun artikkelin, se on ikään kuin pikkuisen enemmän totta, kun luotettavaksi tiedetty kaverikin siihen uskoo.

Purin koko bussimatkan kieltäni, etten olisi ryhtynyt korjaamaan juttujen toistuvia faktavirheitä. Tyyliin Dubai ei ole Saudiarabian pääkaupunki, Islanti ei ole maailman kallein maa ja ylioppilaaksi ei voi tulla suorittamalla kaksoistutkinnosta vain sen käytännöllisemmän – esimerkiksi autoasentajan – puolen.

Aihepiirit eivät onneksi olleet MV-lehden kaltaisia, joten sykkeeni pysyi normaalina ja nukahdin lopulta tähän ”höpönlöpö”-faktaiseen pulinaan.

Ilman armahtavaa unta olisin varmasti avannut suuni ja saanut osakseni silmien pyörittelyä ja kuiskaavaa hihitystä. Että ”tätipä kertoo teille vähän miten ne asiat oikein menee”. Puheenvuoroani olisi hienosti kompannut matkaväsymyksestä uupunut ulkomuotoni ja bussin heilahtelu. Olisin ehkä jopa muuttunut legendaksi, johon myöhemmin viitataan termein ”bussin hullu mummu”, ”kalpea tietotäti” tai ”pelottava avautuja”.

Toinen tiedonjakeluun liittyvä hämmennyksen aiheeni on sosiaalisessa mediassa esitettävät kysymykset tyyliin, "mihin aikaan paikallinen kauppa aukeaa", "tietääkö kukaan löytyykö seudulta mattopesulaa" ja "voiko kylän huoltoasemalla pesettää auton yöaikaan". Näin esimerkiksi Muuramen puskaradion Facebook-sivuilla. Että miten ihmeessä syntyy sellainen yksilö, joka osaa kyllä käyttää sujuvasti sosiaalista mediaa, mutta ei osaa mitään muuta kautta hakea tietoa netistä. Ei ole nimittäin kovin kryptisesti kätkettyjä esimerkiksi nuo kauppojen ja huoltoasemien aukioloajat.

 

Dubai ja neljä vaimoa... tai miestä

 

Paikallisia naisia maustekaupoilla. Harva naisista oli ihan näin mustissaan. Useimmilla oli ainakin kasvot näkysällä.

Olin viikko sitten pressimatkalla Dubaissa. Päällimmäinen fiilikseni maasta oli hämmennys. Tuntui toistuvasti siltä, että olisi pitänyt nipistää pikkuisen käsivartta. Että voiko täällä tosiaan olla kaikki näin isoa, kallista ja komeata ja samaan aikaan puhdasta, länsimaista ja turvallista.

Maan kulttuuriin kuuluu abayaan ja hiuksia suojaavaan huiviin pukeutuminen, vaikka moni paikallinen käyttääkin asusteista vain toista tai ei kumpaakaan. Kaikki paikanpäällä jututtamani ihmiset vakuuttivat, että kyse on naisen omasta päätöksestä. Jos et halua abayaa, niin sitten et pue sitä päällesi. Samoin miehet voivat valita pukeutuako vaaleaan kandoraan vai ei.

Länsimaisilla ihmisillä, ainakin minulla, on kuitenkin kova tarve olettaa yhtenevän käytöksen ja pukeutumisen kielivän jollain tapaa pakotetusta asiasta . Ikään kuin ei olisi mahdollista, että joku laittaa omasta tahdostaan mustan viitan päälleen. Näin varsinkin kun vain kivenheiton päässä Saudiarabiassa, valinta ei todellakaan ole naisen. Kivitetyksi voi joutua jo pelkästään väärästä katseesta.



paikallisia suola- ja pippurisirottimia

Koska katukuvassa nyt kuitenkin näkyi farkkuihin ja paitoihin pukeutuneita paikallisia, olin ilmeisesti oletuksineni väärässä. Kysymykseni siitä, miksi viitta on aina musta, sai paikalliselta vastakysymyksen, miksi farkut ovat aina sinisiä. No, eihän ne oikeasti edes aina ole, mutta pääsääntöisesti toki kyllä. Ja loppujen lopuksi ei ne abayatkaan aina ihan mustia ole.

Hämmentävin oli ehkä näkemäni täyshunnutettu nainen, joka otti itsestään selfien Burj Khalifan edessä. Siis täyshunnutettuna niin, että edes silmät eivät näkyneet. Mietin oppiiko kokomustaan kaapuun verhoutunut tunnistamaan ihmisen ruumiinkielestä, seisomisasennosta tai pään pystyydestä. Muutoinhan kuvassa on vain musta hahmo, joka voi olla ihan kuka tahansa. Tunsin itseni jotenkin juntiksi länsimaalaiseksi kaikkine näine kysymyksineni ja epäilyineni.



Ihastuttava myyjä Global Villagessa.

Kun Sheikh Mohammed centre for cultural understandig –keskuksessa työskentelevä Yasmine kertoi kulttuuriin kuuluvasta järjestetystä avioliitosta, olin taas valmiina nousemaan barrikadeille ja julistamaan naisten oikeutta päättää omasta elämästään. Yasmine kuitenkin sanoi pakkoliiton sijaan kyseessä olevan pikemminkin sokkotreffit.

- Molempien osapuolien täytyy haluta naimisiin, jotta liitto toteutuisi ja jos seurusteluvaiheessa tulee toisiin aatteisiin, sekin on hyväksyttävää.



Huputettu hänkin. 35000 euron metsästyshaukka

Entä sitten se moniavioisuus. Koraanin mukaan mies voi ottaa neljä vaimoa. Dubain väestöstä 20 prosenttia on pitänyt tätä hienona hommana. Kaikilla näistä ei toki ole neljää vaimoa, mutta yhtä useampi nyt kuitenkin.
Paikallinen Knight toursin matkaopas Islam Husseiny sanoi, ettei vaimoja niin vain oteta. Ensinnäkin täytyy olla rahaa näiden elämisen kustantamiseen, mutta lisäksi täytyy myös pelata naisten ehdoilla.
- Jos mies ottaa toisen vaimon pyytämättä tähän lupaa ensimmäiseltä vaimoltaan, voi vaimo hakea eroa. Miehellä on tällöin elatusvelvollisuus. Samoin käy, jos useamman vaimon omaava mies ei pidä tasapuolisesti huolta vaimoistaan ja näiden aviollisista oikeuksista.



Kamelimeininkiä ja auringonlaskuun ratsastamista.

Kysymykseen saako neljä vaimoa omaava mies nelinkertaisesti seksiä, Husseiny vastasi punastellen että näinhän kaiketi voi olettaa. Mielestäni kyseinen koraanin ohje on kuitenkin reilu vasta sitten kun naiset voivat ottaa samaiset neljä miestä. Itse olen ollut ihan tyytyväinen yhteenkin, mutta jos laitan silmät kiinni, voin kyllä kuvitella minkä tyyppisiä ne kolme muuta voisivat olla. Sellaiset Idris Elba- ja Daniel Craig -tyyppiset voisivat ainakin passata..

Tutustuin Dubaihin Norwegianin pressimatkalla. Norwegian aloitti marraskuussa suorat lennot kohteeseen.

Näkymä noin 800 metrin korkeudesta maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta.

Twisted...






 

 


Porosta saa kaljaa, pinkeistä autoista ei mitään

Viime viikkoinen Keskisuomalaisen autokolumnini:

Vaikka rengasmatkailu on hauskaa, joskus aika ratin takana tai pelkääjän paikalla käy pitkäksi. Ei kuitenkaan koskaan niin pitkäksi kuin ikävuosina nolla – 16. Silloin aika ilmeisesti pysähtyy kun ihmisen istahtaa autoon.

Jokainen aikuinen on varmasti kyydittänyt lasta, joka kysyy vartin välein, joko ollaan perillä. Todellisuudessa varttikin on liioiteltu. Joskus kysymys tulee käännyttäessä kotipihasta tielle ja seuraava jo minuutin päästä. Tässä vaiheessa aikuiset yleensä ehdottavat erityisen jännää hiljaisuus-peliä. Että kuka pystyy vaikenemaan pisimpään…

Kyyditin tuossa muinoin sellaista parivaljakkoa, jolle oli ensisijaisen tärkeää tietää missä mennään. Hämmentävää ei ehkä ollut tiedonhalu vaan se, että esimerkiksi ”Kärsämäellä”-vastaus tyydytti heitä täydellisesti. Näin vaikka olen melkein satavarma, etteivät kyseiset miehen ja naisen alut osaisi Kärsämäkeä kartalle sijoittaa.

Sen tyyppiset vastaukset kuin Kärsämäen ja Oulun välillä, eivät riitäneet. Ei oikein myöskään määritelmä 50 kilometrin päässä Oulusta. Jossain vaiheessa auton etuosassa ymmärrettiin, että jos ei tiedetä ihan tarkkaan missä ollaan, voi paikalla silti antaa itse kehitellyn nimen. Että ollaan juuri Kaatuneen puun -laaksossa, Punalatolassa tai Huitsin Nevadassa.

Muistan itse istuneeni lapsena monta puuduttavaa lapinmatkaa. Matkaa Etelä-Suomesta esimerkiksi Ylläkselle kertyy tuhat kilometriä. Tuon pituiseen matkaan piti jo keksiä muutakin ajanvietettä kuin ”koska ollaan perillä” –mantran toistelu.

Yksi suosikki oli tietyn väristen autojen bongaus. Ensin jokainen perheenjäsen valitsi värin ja sitten laskettiin esimerkiksi tunnin sisällä vastaan tulleet oman värimallin autot. Sanottakoon, että perheen nuorimpana sorruin usein valitsemaan jonkun oikein kivan värin kuten pinkin, keltaisen tai vaaleansinisen. Isoveli valitsi valkoisen, isä hopeanharmaan ja äiti, todennäköisesti minua kohtaan tuntemastaan säälistä, punaisen. Sanomattakin on selvää, että voittaja löytyi perheen kaksilahkeisista.
Samaa peliä voi pelata myös rekkareilla. Yksi valitsee A-alkuiset, toinen vaikka G:n ja sitä rataa. Lapsena olisin varmaan valinnut ruotsalaisen oon.

Joskus sitä tulee viihdytettyä itseään vieläkin pelailulla. Suosikkeihini kuuluu lehmien laskenta. Tähän voi tosin osallistua vain kaksi pelaajaa. Toinen valitsee tien oikean ja toinen vasemman laidan. Voittajan pelloilla laiduntaa enemmän ammuja ja häviäjä tarjoaa oluen. Samanhenkistä peliä pelataan pohjoisen reissuilla siten, että ensimmäisenä poron bongaava saa tuopillisen. Kaikki pelaajat ovat muutoin samalla viivalla, paitsi kuskille asetetaan lisävaikeudeksi se, että hän ei saa osua kyseiseen – eikä toki mihinkään myöhäisempäänkään – poroon.
 

 

 

 

19 yötä jouluun

Saksalaisia puu-ukkoja. Nukeista osaan laitetaan sisälle palamaan pieni lastu, jonka savu sitten tuprahtelee esimerkiksi hahmon suusta, piipusta tai vaikka korvista.  

Olin kuluvan viikon alkupään työreissulla Saksassa. Osallistuin Pohjolan matkan bussimatkaan, joka suuntasi Hampurin ja Lyypekin joulutoreille. Valtaosa matkasta tosin meni Finnlinesin laivalla, jolla seilasimme Itämeren poikki.

Jätkän valmistavat uppopaistettuja palleroita,
joista pienimpiä syödään tikulla paperikääreestä.

Vaikka laiva tuli Vuosaaren satamaan jo torstaina, sisäinen jollani keinuu yhä pikkuisen aalloilla. Eläkeläisikäisten kanssamatkustajieni mielestä meno oli mennen tullen tasaista, mutta minun heilumisherkkä tasapainoelimeni oli vähän toista mieltä. Menomatkan vietinkin aika pitkälti vaakatasossa, laivan puskiessa vastatuuleen myrskyrintaman läpi.

Makuultaan heiluminen ei niin haitannut ja matkanteko oli oikeastaan aika mukavaa. Enpä muista koska olisin viimeksi viettänyt terveenä päivän pötkötellen, telkkaria katsoen, lukien, nokkaunia ottaen ja herkutellen. Ilman tätä lepopäivää, Saksan maahan olisi rantautunut paljon uupuneempi nainen. Nyt saksalaiset saivat ”nauttia” innokkaasta toimittajasta, joka hörppi hetki ensimmäisillä markkinoilla yllättävän tiukkaa glühweinia, ahtoi napaansa herkun jos toisenkin, ahdisteli myyjiä tolkuttomalla kuvien nappailulla ja jaksoi esimerkiksi Hampurissa vierailla viidellä eri markkina-alueella. (Tästä voi lukea enemmän huomisen Keskisuomalaisesta).

Hampurin keskustaan on muuttanut joulun ajaksi metsäbaari.

Mutta markkinoista pikkuisen. Mieleeni tuli, että jos suomalaisessa kylässä tai kaupungissa järjestetään joulumarkkinat, niin lupahommien jälkeen ”to do” –listalle komeilee varmasti ensimmäisenä kuusen hankinta ja heti toisena non-stoppina soivien joululaulujen toitotus. Saksassa homma menee vähän toisin. Se kuusi toki on paikalla ja komeasti koristeltuna, mutta joululaulut puuttuvat. Kyse ei ole siitä, että sakemannit olisivat unohtaneet ne, vaan siitä, että he on ymmärtäneet jättää ne pois. En nimittäin pahempaa jouluilon tuhoajaa keksi, kuin jatkuvan ”tip tapin” ja ”helinää helskettä” –rallattelun kuuntelun. Moista fiiliksenpilaajaa ei edes klühwein pelasta – ei vaikka rommia olisi lisätty hehkuviiniin tuplamäärä.

Joulutähtiä Lyypekin torilla.

Suomessa moista ei ole hoksattu. Täällä esimerkiksi kauppakeskusten musiikin säätäjä luulee vielä ilahduttavansa ostajaa loputtomalla tiukujen helinällä ja joulubiisien toitottamisella. Eikö olisi aika ihanaa, jos laulut siirtyisivät kauppojen soittolistoille vaikkapa vasta ensimmäisenä adventtina – ei jo loka-marraskuun vaihteessa.

Lyypekissä voi joulutorille poiketa herkuttelemaan ja juopumaan – jonka taidon paikalliset muuten näyttivät hyvinkin taitavan – vaikka olisi varsinainen joulun vihaaja. Suomessa jo pelkkä ruokakauppaan meno voi moiselle joulu-angstiselle olla melkoinen koettelemus.

 

Ryhmä kuuntelee Lyypekin oppaan Virpi Hachin kertomusta kaupungin suolamakasiineista.

Lyypekissä ruusut kukkivat joulukuussa.

Kuulaan talvinen valo Hampurissa.



Ihania Lyypekin vanhoja sisäpihoja, joihin johtavan käytävän leveys
oli vähän vähemmän ihanasti määritelty sen mukaan,
että siltä mahtui kantamaan ruumislavetin pois.



Tämän sisäpihan varrelta voi vuokrata kämpän 400 eurolla viikoksi. Heikolla saksankielelläni olin tulkitsevinani, että hintaan sisältyi päivällinen. Mikäs tässä olisi vaikka heinakuun helteissä siemailla olutta ja nauttia olosta.

Niedereggerin marsipaani kahvila-kaupan museossa on ihmisen kokoisia marsipaaniveistoksi.







Hitaasti hyvää tulee

Tiedätkö sen tunteen, kun moottoritiellä joku hidastelee. Kehtaa ajaa satasen alueella esimerkiksi satasta. Tai jopa 95 kilometriä tunnissa. Ohihan siitä on tietenkin ajettava ja kasvoilla on hyvä pitää pikkuisen mielenosoituksellinen ilme. Ihan siltä varalta, että jospa kuski vaikka vahingossa vilkaisisi, niin tietäisipä ainakin tehneensä jotain väärin.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/hitaasti-hyvaa-tulee/2182653

Ranskan iskut: mikä on oikea tapa reagoida?

Rukoileva enkeli Père Lachaisen hautausmaalla Pariisissa.

Olen istunut kuluneina päivinä monta tuntia koneella ja kääntänyt ranskalaisen lehdistön terroriuutisia Keskisuomalaisen verkkoon. Koska Ranska on yksi suosikkimaistani ja siellä asuu rakkaita ystäviä, tuntuvat uutiset vielä astetta raskaammilta.
Kun ruumiita vielä tunnistettiin, Facebook muuttui trikolorin väriseksi. Seuraavaksi sitten jo pohdittiin sitä, onko hyvä vai huono juttu, että eurooppalaiset reagoivat näin näkyvästi, vaikka esimerkiksi Isis-iskussa kuolleet venäläisen matkustajakoneen ihmiset eivät saaneet meitä kuin korkeintaan pikkuisen päivittelemään tilannetta.

Sen sijaan, että mietittäisiin mikä on oikea tapa reagoida, olennaisempaa on nähdäkseni reagoida jotenkin. Se, että mietitään miksi kenialaisia yliopistoiskun uhreja ei surtu yhtä voimakkaasti kuin Pariisin uhreja, ei vie asiaa muuta kuin sivuraiteille. Sivuraiteille, joilla surffatessa ennakkoluulot kasvavat ja synnyttävät ketjupäätelmiä, joissa islaminusko on kaiken pahan alku.

Siinä missä ISISin iskuja on sanottu eräänlaiseksi ”katso apina” –toiminnaksi, jossa huomio viedään olennaisesta sivuun, myös eurooppalaisen empatian laajuuden pohdinta on epäolennaista. Olennaista on miettiä miten nyt toimia. Eräs tuttavani kertoi jo viikkoja sitten Facebookissa ottaneensa vallitsevaan siirtolaiskriisiin kantaa siten, että hän hymyilee ystävällisesti kohtaamilleen turvapaikanhakijoille.

Koska henkilökohtaisesti valtani ja kykyni eivät riitä terrorismin torjuntaa tai kaikkien väärän puun haukkujien mielipiteiden oikaisuun, minäkin otan reagointitavakseni hymyn ja ystävälliset sanat. Ne kertokoot turvapaikanhakijoille, etteivät kaikki suomalaiset pidä muslimeja terroristeina.

Ohessa linkki keskisuomalaisessa julkaistuun Shahin Doagun hienoon kolumniin

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/minakin-olen-muslimi-ja-minakin-pelkaan/2175734?pwbi=5d8ca15acc1f1d7dbef6c1e7926c6ad5

Yksin ajelun meditatiivinen taso

Kävin syksyllä rentoutumassa Kuusamossa. Huomasin, että pitkät yksin taitetut ajot eivät oikein sovi minulle. Ei siksi, että tylsistyisin kuoliaaksi tai olisin nukahtaa rattiin vaan siksi, että hoilatessani tunti tolkulla levyjen tahdissa ja vajotessani vähän liiankin syvälle ajatuksiini, mökkihöperryn melkoisesti.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/yksin-ajelun-meditatiivinen-taso/2171573


Ohessa muutama kuva Kuusamon maisemista pieneltä karhunkierrokselta, Pyhän jyssäyksen- lenkiltä ja Ruka-tunturista.

Myanmarin demokratiaa odotellessa

Langanvärjäys keitoksia Inle-laken kutomossa.

Myanmarin tai Burman - ihan kummin vaan - vaalien ja opposition riemuvoiton kunniaksi muutama kuva vuoden 2014 reissultani tuohon upeaan maahan.
Toivottavasti äänten lopullinen tarkistus tuo ennusteen kaltaisen tuloksen ja Aung San Suu Kyi saa aikaiseksi toimivan demokratian tuohon sotilasjuntan alistamaan maahan, jota pidettiin joskus Kaakkois-Aasian edistyneimpänä maana. Nyt maa on lähinnä kehitysmaan, mutta sillä on valtavasti potentiaalia vaikka mihin.

Matkaston-sivuilta (ohessa linkki) löytyy maan poliittista tilannetta ja historiaa sivuava juttuni viime vuodelta:

http://matkasto.net/burma-myanmar-kaksi-nimea-monta-tarinaa/


Lapset ja naiset käyttävät poskilla viilentävää thanakhaa. Yhdenlaista poskivaaleaa, siis.

 

 

Inle-laken kalastajilla on ihan oma tapansa pidellä jalalla airoa

 

Vadin kantaminen pään päällä ei ole vaikeaa,
mutta valokuvassa oleminen ilmeisesti on.

Baganin temppeli - yksi niistä tuhansista

Pieniä munkin alkuja. Nuoret pukeutuvat melkoisiksi prinsseiksi juhlistaessaan luostarikouluun menoa. Toisille munkkius kestää viikonlopun. Toisille loppu iän.

Osassa paikoista länsimainen turisti oli ihan uusi vieras, jota tultiin ihmettelemään ja kummastelemaan.

Kutomossa tehtiin tämänkin kutojamummon hameena olevan kankaan kaltaisia kudoksia, jotka olivat työmäärään ja -laatuun nähden ihan ilmaisia.

 

 

Saako kirkossa taputtaa ja kuinka kovaa?

Jyväskylän kaupunginkirkon ruusuikkuna.

 

Kirkko oli mukavan täynnä ihmisiä.

Osallistuin viime sunnuntaina Kohti valoa -konserttiin Jyväskylän Kaupunginkirkossa. Ohjelmassa oli tenori Mika Pohjosen laulua sekä sellisti Jussi Makkosen ja pianisti Nazig Azezianin soittoa. Myönnettäköön, että minulla oli konsertin suhteen siinä mielessä oma lehmä ojassa, että kuulun Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan, joka konsertin järjesti. Omakehun vaarasta huolimatta hehkutan kuitenkin pikkuisen. Pohjosen ääni soi niin, että sydämeen sattui ja Makkosen ja Azezianin soitannosta varsinkin Sibelius oli ihan omaa luokkaansa. Hienoa oli myös se, että sujuvasanainen Makkonen kertoi kappaleiden välissä tulevista biiseistä ja hauskoja anekdootteja aiheesta. Oikein viihtyisää, sanon minä ja näin naistoimikunnan edustajana oli kiva huomata, että kirkko oli melko lailla täynnä.



Koska blogini tarkoitus ei ole keskittyä kritiikkien kirjoittamiseen, tai tässä tapauksessa ylettömään hehkuttamiseen, kirjoitan vähän siitä, mitä päässäni konsertin aikana liikkui. Mietin nimittäin ankarasti sitä, miksi kirkossa ei taputeta. Tai jos taputetaankin niin vain konsertin lopussa tai esiintyjän vaihtuessa – ei esimerkiksi toisistaan irrallisten kappaleiden välissä, mikä olisi ihan luontevaa toisenlaisessa konserttiympäristössä. Itse jouduin lähes istumaan käsieni päällä, etten olisi niitä siinä kirkonpenkissä hakannut innostuneena yhteen.

Tein aiheesta vähän nettihaluja ja huomasin monen muunkin miettivän samaa. Jenkeissä kirkossa taputetaan kuulemma ihan luontevasti. Suomessa taas nojataan hartaaseen tunnelmaan ja ollaan sitä mieltä, että moinen ilon ja innostuksen ilmaisu ei oikein herran huoneeseen sovi. Sen enempää uskontoon puuttumatta kysyn kuitenkin, että eikös se olisi ihan hienoa, jos joku kirkossa tai kirkosta vähän innostuisi…

Jussi Makkonen ja makeat kengät.

Facebookissa leviää hupaisa kuvavertailu, jossa toisessa on Helsingin islamilaisen seurakunnan tilanne, jossa rukoushetkiin joudutaan jonottamaan ja toisessa perinteinen Suomi-kirkko, jossa penkillä istuu yksi mummu. Sanonpa vaan, että toisessa ollaan innostuneita, toisessa ei.

Blogitaivas-sivustolta löytyy mainio H. H. Hilvon listaus muistakin asioista, joita kirkossa ei sovi tehdä. Ohessa linkki:

 http://blogitaivas.fi/2015/02/16/kirkossa-kiellettya/comment-page-1/

Sunnuntain konsertissa soittanut Azezian kommentoi taputtamista seuraavanlaisesti:

 "Tuo taputuskulttuuri on tosiaankin mielenkiintoinen kysymys, joka on aikojen saatossa melkoisesti kalkkiutunut. Aina kun meiltä kysytään ennen konserttia missä välissä tulisi taputtaa, vastaamme joka kerta: "Silloin, kun siltä tuntuu". On merkillistä, että aplodeja, joilla ilmaistaan musiikin herättämiä tunteita, tulisi säästellä ja niiden käytöstä etukäteen päättää... Aplodit ovat spontaania palautetta, jotka ovat osa esiintyjän ja yleisön vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksesta puolestaan syntyy yhteinen tunnekokemus, joka on mieleenpainuvan konsertin edellytys". 

Törmäsin konserttikäyttäytymisoppaita selatessani myös tietoon, jonka mukaan oopperaan kuului alun pitäen yhteislaulu. 1500-luvun Italiassa ooppera oli suurten väkijoukkojen huvia ja ihmiset saattoivat hyvinkin laulaa mukana esimerkiksi tutuissa kuorokohdissa. Näin on vieläkin esimerkiksi Veronan oopperajuhlilla, maailman suurimmassa oopperatapahtumassa Italiassa. Suomen kansallisoopperassa moisesta käyttäytymisestä saisi varmaa kengän kuvan takalistoonsa. Ja pakko sanoa, että ehkä ihan hyvä niin.

 

Kiitos ja kumarrus.

Toinen puhui ja toinen vaikeni

Eikös tuo ihana Boris Akunin tunnu vähän tällä katseellaankin sanovan, että "toimittaja hyvä voisi kysellä enemmän kirjallisuudesta, vähemmän Venäjän nykytilasta..".

Nyt kun olen ehtinyt jo päivän ajan toeta kirjamessujen aiheuttamasta uupumuksesta palaan vielä hetkeksi messukeskuksen hälinään.
Jututin messuilla Mihail Šiškiniä ja Boris Akuninia. Nämä molemmat Venäjältä pois muuttaneet kirjailijat ovat kritisoineet äänekkäästi maan tilaa ja hyökänneet Vladimir Putinin edustamaa hallitusta vastaan. He kuvaavat Putinia likaa ja iljetystä tarkoittavilla sanoilla. Šiškin sanoi jopa olevansa valmis kuolemaan, jos näkisi teoksensa ”Putinin verisissä ja saastaisissa käsissä”.

Se mikä oli mielestäni erityisen kiinnostavaa näissä miehissä oli heidän toisistaan poikkeava asennoituminen politiikkaan. Miesten ajatuksen olivat jota kuinkin samat, mutta halua puhua aiheesta täysin vastakkainen. Siinä, missä Šiškin väänsi kaikki kysymykset vaikka väkisin poliittisiksi, muutoin puheliaan eläväinen Akunin muuttui lyhytsanaiseksi ja synkäksi keskustelun siirtyessä Venäjään. Venäjä oli ikään kuin se ankeuttaja, joka vei miehestä elinvoiman.

Šiškinin kanssa huomasin ajattelevani, että mitenkäs minä nyt saisin tämän keskustelun takaisin kirjallisuuteen ja Akuninin kanssa, että ”mitenkäs tuolta saisi edes yhden kommentin Venäjän nykytilasta”.

Sen enempään politiikkaan enää palaamatta, sanottakoon, että venäläisen kirjallisuuden teema, näytti toimivat Helsingin messuilla hienosti. Se toi paikalle selvästi aiempaa enemmän ulkomaalaista yleisöä. Ihan mahtavaa oli esimerkiksi huomata, että venäläisen kirjallisuuden nykytilaa käsittelevä auditorio-keskustelu veti paikalle niin paljon populaatiota, että iso joukko jäi ovien ulkopuolelle. Ovien taakse jäin tosin itsekin, joten siltä osalta ei ehkä ollut ihan mahtavaa.

Akuninista ja Šiškinistä vielä sen verran, että miehet kertoivat olevansa vanhoja tuttuja.

- Tutustuin Mihailiin Moskovan kirjallisuuspiirissä. Hän oli silloin ehkä 17 vuotta vanha ja selkeästi muita piiriläisiä lahjakkaampi kirjailija. Mihail osallistui kirjapiiriin taiteellisten ambitioidensa takia, mutta minä olin mukana ihan puhtaasti siksi, että moiset piirit vetävät puoleensa kauniita naisia, Akunin veisteli.
Enää Akunin ei surffaa Moskovan kirjallisuuspiireissä. Hän asuu vuoroin Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa. Kunkin maan ilmapiiri edesauttaa juuri tietynlaisen kirjallisuuden syntyä. Näin tiedekirjat syntyvät Lontoossa, dekkarit Espanjassa ja ns. vakava nykyproosa Ranskassa.
- Kokeilin Pohjois-Italiaakin, mutta se oli aivan liian ihana ja rentouttava paikka kirjoittamiseen.

Mihail Šiškin ja Putinin pylly

Kirjailija: Venäjän johtoa kritisoiva Mihail Šiškin sanoo romaanin olevan kuin hyvä viini. Se on parhaimmillaan kypsyttyään joitakin vuosia.

 

- Fiktiivisen tekstin kirjoittaminen on aina jonkinlaista sääntöjen rikkomista ja se täytyy tapahtua kirjoittajan äidinkielellä toimiakseen. Jos kirjoittaisin romaanini saksaksi, rikkoisin vain saksan kieltä, venäläinen kirjailija Mihail Šiškin toteaa Helsingin kirjamessuilla.
Tämä ei tarkoita, etteikö Šiškin kirjoittaisi saksaksi tai englanniksi. Esimerkiksi hänen manifestimainen julkaisunsa, jossa Vladimir Putinin sielua verrataan mustaan aukkoon, joka vetää kaiken puoleensa, on kirjoitettu englanniksi.
- Fiktio on kuitenkin fiktiota.
Kysyttäessä Šiškiniltä tämän polyfonisten teosten synnystä, mies hymyilee. Alkaa kertoa universumia koskevaa tarinaa, jossa kosmokset odottavat teoksen syntyä jne. Miehellä on kieli poskessa.
- Mitä se lukijaa kiinnostaa. Se on sama, kuin jos kysyisin säveltäjältä miten hän teoksensa tekee. Eikö tärkeintä kuitenkin ole lopputulos.
Niin kai. En viitsi väläyttää kirjallisuudentutkija korttiani ja sanoa, että en ole ihan tavan lukija. Että minua ihan oikeasti kiinnostaa tekstin synty. Tohtorin hatun esiintuonti on kuitenkin vähän sellainen natsikortti, jota ei pidä toimittajana koko ajan esitellä. Lätkäisen sen haastateltavan pöytään yleensä vain silloin, kun huomaan vastapuolen ylenkatsovan minua ja pitävän vain höpsönä toimittajana. Sanottakoon, että näitä lätkäisyjä tarvitaan eniten nimenomaan kulttuurialalla.

Mutta siis Šiškinistähän tässä oltiin puhumassa, ei minusta.

Šiškin päätti tulla kirjailijaksi 9-vuotiaana. Hän sanoo, että niin se on mentävä, sillä ihminen ei voi aikuisena moista päättää. Silloin on perheet, velvollisuudet ja muut rajoittamassa häntä. Kirjailijaksi ryhdytään aikana jolloin ollaan vapaita. Tämä ei tosin tarkoita, että kirjoja alkaisi silloin heti syntyä. Se esikoisteos tulee mahdollisesti vasta keski-ikäisenä.

Kirjamessuilla kuultu suomalainen uutismies ja kirjailija Matti Rönkä ei tosin tähän kaavaan mahdu. Hän ei nimittäin unelmoinut kirjailijat ammatista tai kantanut sydämessään ajatusta, että sitten joskus. Hän vain ryhtyi kirjailijaksi kun elämä oli rauhoittunut - rintamamiestalo oli korjattu, lapset tehty ja koiria jo otettu. Oli ikään kuin hetki, joka täytyi täyttää jollain.

Šiškin sanoo kuitenkin kirjoittaneensa 9-vuotiaasta lähtien. Teoksia ei toki julkaistu vielä vuosiin ja moni teos ei koskaan päädy pöytälaatikkoa laajempaan levitykseen.

Siskin odotti ensimmäisen romaaninsa kanssa malttamattomana yleisön palautetta. Kun opettajana työskentele äiti sitten tuli töistä kotiin hän sai luettavakseen poikansa esikoisteoksen. Lukiessaan sitä hänen ilmeensä kuitenkin synkkeni ja hän ojensi lopulta tekstin takaisin 9-vuotiaalle pojalleen ja sanoi.
- Misha, sinun täytyy kirjoittaa asioista, joita ymmärrät.
Nuoren kirjailijanalun teksti käsitteli avioeroa. Sittemmin mies on paneutunut itselleen tutumpiin aihepiireihin.
- En ole ammattikirjoittaja, koska en osaa keksiä asioita. Kerron vain asioista, joita olen kokenut, joita sukuni, tuttuni ja naapurini ovat kokeneet. Neidonhiuksen keskiössä esimerkiksi on tulkki, joka työskenteli pakolaiskeskuksessa. Tämä oli Šiškininkin ammatti. Ei tosin ole enää, sillä kirjan ilmestyttyä hän sai potkut.
- Paljastin asioita ja toimintatapoja joita ei olisi saanut paljastaa, Šiškin kertoo.

Šiškin osallistui vuonna 2012 Venäjän valkoiseksi kutsuttuun vallankumoukseen.

- Se oli toiveikasta aikaa. Me uskoimme, että kaikki kääntyy parhaaksi ja Venäjä muuttuu, mutta sitten kävi miten kävi.
Šiškin käyttää vertausta, jossa Putin ja maan hallitus on iso takapuoli, joka istahti mieltään ilmaisseiden ihmisten päälle ja tukahdutti demokratian. Tuo pyllynpainallus sai Šiškinin muuttamaan Sveitsiin.
- Kävin siellä viimeksi vuosi sitten, mutta en aio mennä uudestaan. Maan ilmapiiri on vastenmielinen. Viimeinen tippa oli Moskovan suurimman kirjakaupan seinälle ripustettu juliste, jossa oli kuvia monista tutuistani. Heidän joukossaan oli esimerkiksi hyvä ystäväni, kirjailija Boris Akunin. Julisteessa luki isolla Maan petturit.
Näillä maan nykytilaa kritisoineilla kirjailijoilla on satojatuhansia lukijoita Venäjällä, mutta yksikään ei vaatinut julistetta poistettavaksi.
 - Venäjällä voi asua vain, jos on hiljaa. Ihmiset kulkevat peloissaan ja pää painuksissa, Šiškin toteaa.

Vaikka Šiškin puhuu voimakkain sanoin ja vuolaasti Venäjän nykytilasta, ei poliittiselle kritiikille ole sijaa hänen romaaneissaan. Moniäänisen ja lomittaisten juonikuvioiden värittämän Neidonhius-romaanin pääteema on rakkaus.

- Politiikan käsittely on toimittajien, ei kirjailijoiden, työtä.
Šiškin vertaa kirjailijaa sotilaaseen, jolla on käytössään mannerten välinen ohjus. Toimittajalla taas on tarkka-ampujalle sopivampi ase.
- Et sinä halua ampua yhtä ihmistä ohjuksella. Kirjailijalla on isommat ja tärkeämmät tavoitteet, kuin päivän politiikka. Hyvä kirja on kuin viini. Se paranee ajan kanssa, eikä kahdenkymmenen vuoden päästä ole mieltä lukea fiktiota, jonka keskiössä on vuoden 2015 poliittinen tilanne Venäjällä. Kirjailijana keskityn tärkeämpiin asioihin, mutta kansalaisena en voi vaieta.

Šiškin arvelee 1930-luvun saksalaisten kirjailijoiden epäonnistuneen tehtävässään, sillä he eivät onnistuneet välttämään toista maailmansotaa. Tämä ei tarkoita, että heidän olisi pitänyt kirjoittaa suvaitsevamman politiikan puolesta, vaan pikemminkin ihmisyydestä.

Siskinin Neidonhiuskin tähtää parempaan aikaan, vaikka se sisältää runsaasti julmuuksia.
- Niitä samoja, joita jokapäiväisessäkin elämässämme on, mutta joita emme halua nähdä. Romaani ei kuitenkaan käsittele julmuuksia vaan niiden voittamisesta. Vaikeat asiat voi voittaa vain inhimillisellä lämmöllä. Meidän pääaseemme maailman julmuutta kohtaan on lämpömme.
Šiškin sanoo uskovansa siihen, että ihminen joka lukee, ei aloita sotaa. Tähän ajatukseen tukien hän on varma, ettei Putinin yöpöydältä löydy Neidonhiusta.
Venäjän epävakaista ajoista huolimatta, Šiškinin seuraavakin teos käsittelee onnellisuutta.
- Kustantajani on tästä varsin onneton. Onnellisuus ei näet ole yhtä myyvä aihe kuin onnettomuus, mies hymyilee.

Löytyisikö ratkaisu savolaisesta navigaattorista?

Minulla ja navigaattorillani menee taas pikkuisen huonosti. Vaikeaa on ollut aikaisemminkin. Ensin surua ja murhetta aiheutti vihamieliseksi osoittautunut itänaapurin naiselta kuulostava navigaattori. Sitten varsin leppoisa nuorinainen, joka lausui suomalaiset nimet kuitenkin niin hankalasti, etten tiennyt millä planeetalla saati missä maassa ajelin.

Loput tällä viikolla Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/savolainen-navigaattori/2155844

Kirjamessuilla urbaanin rappion parissa

Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään, joten minä muutin melkein messukeskukseen, kuten niin monena vuotena aikaisemminkin. Viime vuosina torstai on ollut se mun oma päivä, jonka olen viettänyt harhailemalla messuilla Jussin kanssa. Tänä vuonna siippani ei päässyt mukaan, joka oli mielestäni ihan tyhmää.

En sitten osannut olla vain normimessuilija vaan huomasin kirjoittavani jatkuvasti muistiinpanoja ja miettiväni mitä kirjoittaa.



Vuosien kokemuksella: ei ole tennaria parempia messukenkiä.

Koska viime kirjamessuihin liittyvä postaukseni käsitteli tavallaan kauhua, olkoon sitä ripaus mukana tässäkin. Kuuntelin historiallista kauhua koskevaa panelikeskustelua, jossa Vesa Sisättö, Samuli Antila, Marko Hautala ja Tiina Raevaara puhuivat otsikolla varjoja menneisyydestä. Muun muassa siitä, että nykymaailmasta puuttuvat pimeät nurkat, joista kauhua kumpuaisi. Siis ihan konkreettisesti. Spotteja, ledejä ja katulamppuja on kaikkialla.
Muistan pari viikkoa sitten jututtamani ruotsalaisen taiteilijan, Patrik Qvistin, maininneen, että koko Tukholma on pyritty valaisemaan niin, ettei sieltä löydy yhtään ainutta valaisematonta paikkaa. Tällä pyritään vähentämään oletetusti tummilla kujilla tapahtuvia ryöstöjä ja raiskauksia. Hyvä ajatus sinänsä, vaikka sanottava onkin, että valtaosa raiskauksista tapahtuu jossain ihan muualla kuin noilla kujilla – nimittäin näennäisturvallisissa paikoissa kotilamppujen lämmössä.
Qvist suri sitä, että moinen ultravalaiseminen tekee kaupungista kliinisen. Siitä häipyy mystiikka, jonka tämä koki löytävänsä esimerkiksi Jyväskylän Tourujoen puolivillistä maastosta.

 

Mutta vielä messuista. Tiina Raevaara nosti esiin keskustelussa, että kauhu yhdistetään perinteisesti menneisyyden paikkoihin, vaikka tulevaisuuteenkin suuntautuva kauhu toimii hyvin. Kauhu ei kaipaa synkkiä ja ankeita aikoja, vanhoja linnoituksia, vankiluolia tms. Se voi yhtä hyvin kummuta moderneista ja scifeistä elementeistä.

Omaa mieltäni näiden kauhukirjailijoiden panelissa kutkutti Hautalan puhe urbaanista rappiosta, (joka mielestäni kuulostaa jo terminäkin ihanan rähjäiseltä) eli siis hylätyistä rakennuksista, tehtaista tai vaikka Detroitin kaltaisista tyhjentyneistä kaupungeista.

 



Vastapäinen tuoli on tyhjä.

”Pidän rakennuksista, joista näkee, että niissä on ollut joskus elämää joka on poistunut. Ne ovat äärimmäisen kiehtovia. Vastustan aina kun näitä vanhoja, hirveitä rakennuksia puretaan. Ne tulisi jättää vaikka vain inspiraationlähteiksi kauhukirjailijoille”, Hautala naurahti.



Pelottavia eivät tosiaan ole paikat joissa ihminen ei ole koskaan ehkä ollutkaan, kuten synkät metsät ja syvät kanjonit, vaan paikat, joista ihminen on poistunut. Ehkä se kertoo jotain suomalaisten luontosuhteesta. ...tai epäsosiaalisesta ja epäilevästä suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Että noinkohan ne ovat kaikki lähteneet tästä tehtaasta. Ehkä jonkun koneen takana väijyy vielä se ihmisistä julmin ja synkin… 

 

 

Samuli Antila on kirjoittanut teoksen Vasalli, Vesa Sisättö Unohtunut avain joka upotti Titanicin ja muita historian mokia, Marko Hautala Kuokkamummon ja Tiina Raevaara teoksen Yö ei saa tulla.



Vysotski on ihana - minä olen hölmö

Jättiläinen Jyväskylän kaupunginteatterilla.

Tästä syksystä tuli Vladimir Vysotski -aikakauteni. Vähän niin kuin Picassolla oli sininen kautensa ja Dalilla hulluuskautensa, joka kesti tosin alusta loppuun..

Jännintä on, että tuo venäläinen runoilija-laulaja-näyttelijä tuli syksyyni ihan ilman sen suurempia taustasuunnitelmia. Ensin oli Muuramen kulttuurikeskuksessa Martti Suosalon (= huokaus, ihana ja uuh!) tähdittämä Totuus ja valhe -konsertti, sitten vajaa viikko lomailu asunnossa, jonka levykokoelma oli ns. väärällään Vysotskia ja sitten bongasin vielä viime tipassa Jyväskylän kaupunginteatterin Ei kenenkään maa -konsertin, jossa Jättiläinen esitti Vysotskin ohella Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen –tuotantoa.

Olen siis tämän syksyn hyräillyt Susijahtia ja Ystävän  laulua.

Luulen, että kun joskus vuosien päästä kuulen Vysotskia, vie musiikki minut syksyyn 2015. Hienoa olisi, jos tätä kaikkea voisi kompata lähinnä muistot hienoista kulttuurielämyksistä ja taskuun rutistetuista nenäliinoista. Totuus taitaa kuitenkin olla, että muistan ennen kaikkea oman hölmöyteni. Kävipä nimittäin kerran Kuusamossa näin:

Martti Suosalon tähdittämä Totuus ja valhe -konsertti
Muuramessa

Nostelin Vysotskin levyn toisensa jälkeen levylautaselle ja nautin musiikista. Olin pikkuisen pollea siitä, että osasin ihan melkein ilman apua (vähän kysyin mieheltäni puhelimitse, mutta ihan vähän) käyttää vieraita stereoita. Vasta noin viidennen levyn kohdalla muistin sellaisen pienen levyihin liittyvän piirteen, että niissä on kaksi puolta…

Tämä olisi söpöä, jos olisin syntynyt 1990-luvun lopulla. Sanottakoon kuitenkin, että Vysotski kuoli ikäisenäni, eli 42-vuotiaana. Miehen vei muuten sydänkohtaus, jota olivat edesauttaneet vuosia jatkunut raju alkoholin ja morfiinin käyttö.

Ohessa linkki Susijahtiin:

https://www.youtube.com/watch?v=5Bz4akorfR0

 

Juttusilla sarjamurhaajien kanssa

Helsingin kirjamessut alkavat ensi viikolla. Olen rampannut messuilla jo tuhottoman monta vuotta ja jututtanut läjän kirjailijoita. Jäin tämän vuotisia haastatteluaikatauluja fiksatessani miettimään, että kuka on se suurimman vaikutuksen minuun tehnyt messuhaastateltava. Ensimmäisenä ja välittömästi mieleen tuli ruotsalainen kauppatieteen professori Micael Dahlén, joka halusi tietää mikä tekee tappajista haluttuja.
Parhaiten muistan haastattelun tunnelman. Sen kuinka jututtaessani tuota sarjamurhaajia kirjaansa haastatellutta miestä, mietin varovaisesti, onko tämä lipsahtanut pikkuisen liian syvälle murhaajien sieluun. Että onko hänessäkin ripaus hullua murhaajaa... Tunnelmaa vahvisti Dahlénin Charles Manson -tyyppinen hypähtely, ajoittainen kuiskailu ja ns. iholle tulo.
Myönnettäköön kuitenkin, että lähtemättömimmän vaikutuksen teki ehkä se, että käteltäessä Dahlén kehui vuolaasti uusia, kivipestyjä mustan pinkkejä farkkujani. Paikka sydämessäni oli lunastettu välittömästi. Viis siitä oliko mies pelkkä murhaajien haastattelija vai sielultaan pikkuisen murhaaja itsekin...  

Ohessa Keskisuomalaisessa vuonna 2012 julkaistu haastatteluni

JUTTUSILLA SARJAMURHAAJAN KANSSA 

Riikka Mahlamäki-Kaistinen

Micael Dahlén puhuu Charles Mansonista, Dorothea Puentesta, Wayne Losta, Peter Lundinista ja Issei Sagawasta tuttavallisesti etunimillä. Ja mikäpä siinä. Miksei puhuisi? Saahan sitä toki kavereita sinutella. Jutun niksi vain on siinä, että kyseiset henkilöt ovat sarjamurhaajia. Dahlén puolestaan ei ole heidän sellikaverinsa vaan ruotsalainen kauppakorkean professori, joka matkusti maailmaa laidasta laitaan rupatellakseen murhaajien kanssa. Hän halusi tietää mikä heissä kiehtoo tavan ihmisiä. Miksi mitä julmimmat tappajat saavat kasapäin fanipostia?

Haastatteluista ja tieteellisistä testeistä syntynyt Ihmispedot-teos shokeeraa ulkonäöllään. Kannen verisen käden vastakohtana toimivat vaaleanpunaiset sivureunat tekevät kirjasta jollain tapaa karkkimaisen. Teoksessa yhdistyy kamala ja houkutteleva – juuri se sama, joka saa ihmiset lähettämään rakkauskirjeitä sarjamurhaajille.

- Murhaajana olisin itsekin paljon haluttavampi, Dahlén vakuuttaa.

Hän kokeili teoriaansa konkreettisesti. Ei murhaamalla, vaan julkaisemalla netin seuranhakupalstalla itsestään kahta lähes identtistä ilmoitusta. Ilmoitus, johon hän liitti lisätiedon ”Tapoin vähän aikaa sitten ihmisen”, sai huomattavasti enemmän yhteydenottoja kuin verettömämpi vastineensa.

Ihmispedot-teos tuntuu lähtökohtaisesti vähän oudolta taloustieteilijän hengentuotteeksi. Eikö ekonomia käsittele pikemminkin numeroita, talouskäyriä ja tilastollisia faktoja. Toisaalta ei Dahlénkaan pitkine hiuksineen ja mustaksi maalattuine kynsineen solahda ihan stereotyyppiseen kuvaan kauppatieteilijästä.

- Ekonomiassa on loppujen lopuksi kyse ihmisistä, Dahlén oikaisee.
- Se on vain yksi hieno ja vähän monimutkainen tapa yrittää ymmärtää sitä, miten ihmiset toimivat keskenään. Raha ei kiinnosta minua lainkaan, mutta minua viehättää se miksi teemme sitä mitä teemme.

Dahlén kuvitteli sarjamurhaajia lähestyvät naiset jollain tapaa rikkinäisiksi ihmisiksi. Murhamiesten morsiamet osoittautuivat kuitenkin ihan tavallisen oloisia naisia. Selväksi kävi myös, että kyse ei ole vain naisista. Sarjamurhaajanaiset saavat fanipostia siinä missä murhaveljensäkin.

- Äitinsä ja kolme muuta ihmistä kuristaneen Peter Lundinin nykyinen kumppani eleli ihan normaalia elämää, ennen kuin otti yhteyttä tuohon vankilassa istuvaan murhaajaan, Dahlén kertoo.
- Ehkä hän ajatteli, että tätäkö tämä elämä nyt on. Haluan jotain jännittävämpää.

Ihmispedot-teos toi Dahlénin omaan elämään jännitystä vähän liiankin kanssa. Raskas ja pitkä projekti oli viedä 39-vuotiaan professorin mennessään.

- Luulin, että tällainen eliittikoulun proffa kykenee ottamaan etäisyyttä haastateltaviinsa ja säilyttämään objektiivisuuden kaikissa tilanteissa, Dahlén huokaa.
Näin ei käynyt. Murhaajat eivät pysyneet käsivarrenmitan päässä vaan tulivat iholle - tai pikemminkin ajatuksiin asti.
- Olin järkyttynyt siitä, että minut sai näin helposti vedettyä pimeälle puolelle, Dahlén kertoo.
- Jos voisin nyt päättää, jättäisin koko tutkimuksen tekemättä.

Jo pelkkä hirmutöiden käsittely oli rankkaa, mutta oman painostavan lisänsä toi haastateltujen olemus. Otsalohkoonsa hakaristin tatuoinut Manson esimerkiksi hyppeli, tanssi ja kosketteli Dahlénia keskustelutuokioiden ajan. Hän saattoi tuijottaa kuuden tunnin ajan suoraan silmiin ja tulla välillä niin lähelle, että hengityksen tunsi kasvoilla.

- Oletko koskaan tuntenut totaalista kipua, Manson kysyi.
- Jos haluat, voin näyttää sen sinulle, tämä lupasi.
Tavassa, jolla Dahlén puhuu murhaajista, on jotain hypnoottista. Ehkä häneen on tarttunut osa tuota käsittämätöntä sarjamurhaajien charmia. Puhuttuaan brutaalien tappajien kanssa, hän on ikään kuin muuttunut kuolemattomaksi, eräänlaiseksi supersankariksi.
Toisaalta hän vaikuttaa yhä pelokkaalta ja hämmästyneeltä, vaikka murhatreffeistä on kulunut aikaa. Aivan kuin Lundin voisi hetkenä minä hyvänsä tarttua häntä niskasta tai Sagawa ampua päähän uuden ihmis-teriyaki -aterian toivossa.