Kerrankin hyvä syy juhlia

• Nooan aikainen vedenpaisumus alkoi 40 päivää ja 40 yötä kestäneestä rankkasateesta. 
• Israelilaiset vaelsivat autiomaassa 40 vuotta. 
• Ranskan akatemiassa on 40 jäsentä. 
• Mustan surman aikana taudinkantajaksi epäillyt eristettiin 40 päivän ajaksi. 
• Miinus 40 on ainoa lämpötila, jossa Celsius- ja Fahrenheit-asteikot leikkaavat toisensa (−40 °C = −40 °F)
• Alkuperäisen Mendelejevin kaavan mukaisen venäläisen vodkan alkoholipitoisuus tilavuusprosentteina on 40. 
• Ja mikä tärkeintä, täytän noin neljän päivän päästä 40 vuotta. 

Olen tässä vuosikymmeneni vaihtumisen uhkaavasti lähestyessä miettinyt, että onko niin, että jos oikein monta kertaa sanoo, ettei koe minkäänlaista neljänkympinkriisiä, kompastuu kohta niin isoon sisäiseen "mikä, kuka ja miksi olen" -kysymysten vyyhtiin, ettei sen yli pääse edes tikapuiden avulla.
Tai käykö niin, että kuin oikein toitottaa siitä samaisesta kriisin olemattomuudesta, kaikki nyökyttelevät päätään ja supattavat keskenään ikäkriisistäni.
Ylipäätänsäkin on kaiketi niin, että usein olisi parempi vain hymyillä tai kohotella hämillisenä olkapäitään kuin lähteä rinta rottingilla paukuttelemaan asiantilan ongelmattomuutta.
Oli sitä karmaa olemassa tai ei, niin totuushan on, että sellaisia lauseita kuin "ei ole ollut selkäkipuja", "en ole koskaan jäänyt auton alle" tai vaikka "meidän perheessä on vältytty pahoilta taudeilta" ei pitäisi sanoa ääneen tahi kirjoittaa ylös.
Ja ihan varmuuden vuoksi, koputeltuani jo vimmatusti puupöydän pintaa, heiteltyäni suolaa olan yli ja supatettuani muutamat suojelevan mantran ja rukouksenpätkän, painotettakoon vielä, etten äsken tarkoittanut mainitsemiani virkkeitä. Ovat ihan vaan tuollaisia esimerkkejä. Kuuletko Karma: ihan vaan esimerkkilauseita.
Mutta vähän vielä siitä vanhenemisesta. Wikipedian mukaan neljäkymmentä on positiivinen kokonaisluku, joka tulee 39:n jälkeen ja ennen 41:tä. Olipa hienosti määritelty. Mitäpä sitä muuta sanomaan.
Tai sanottakoon nyt vielä sen verran, että onpa ihan helkkarin mukavaa, kun on hyvä syy juhlia.

En minä pahalla vaan rakkaudella

Aina ei kaiketi ole maailman parasta olla naimisissa kolumnistin kanssa....

Ohessa Keskisuomalaisen autokolumnini. Puolustuksekseni sanottakoon, että kysyin sentään lupaa, vaikka en tekstin sisältöä kovin seikkaperäisesti paljastanutkaan.


Pisarointia "Mersupilamin" konepellillä.

Kolmen ässän mies

Tämä on taas se sellainen kolumni, jonka luettuaan mieheni hymyilee vähän, mutta kysyy silti aamiaispöydässä, että oliko sun pakko. Aloitetaan siis pahaenteisellä anteeksipyynnöllä. Sorry. En kyennyt vastustamaan kiusausta.

Miehessäni asuu pieni autonkorjaaja. Isoimmillaan se fiksaa melkein minkä vian tahansa, vaihtaa vaikka auton etuakselin uuteen tai saa ilmastointilaitteen puhaltamaan kylmää silloin kuin pitääkin. Pienimmillään se saa kuitenkin väännettävän ruuvin katkeamaan tai sivupeilin napsahtamaan poikki melkein pelkällä katseella.
Mies mainostaa itseään kolmen ässän sloganilla: sutta, sekundaa ja saatanan hitaasti. Minä olisin vähän kannustavampi. Korvaisin rimpsun versiolla sisua, sattumia ja sumeaa tuuria. Tuuriahan voi olla kahden suuntaista. Sitä mikä saa kiroilemaan ja sitä mikä tuottaa hymyn.

Kerran olen päästänyt suustani sellaisen sammakon, kuin ”pitäisikö nuo korjailuhommat jättää sellaisille, jotka ne osaa”. Tämä lipsahti jonkun varsinaiseen ongelmaan kuulumattoman osan rikkoutuessa korjailun ohessa. Ihmeekseni mies ei ollut tuosta moksiskaan. Heitto oli kaiketi niin yllättävän tyly, että meni huumorin piikkiin.

Ja totuushan on, että pääsääntöisesti minä ja kukkaroni ihailemme ja arvostamme kovasti mieheni oma-aloitteisuutta. Minussa kun ei asu niin minkäänlaista autonkorjaajaa. Ei pientä sen paremmin kuin suurtakaan. Ei, vaikka niin olen ehkä jossain aiemmassa kolumnissani väittänytkin.
Yritin oikein keksiä, mikä olisi se sellainen vika, jota lähtisin itse autostani korjaamaan, mutta funtsittuani asiaa sinnikkäästi kahden viikon ajan, en ole vieläkään moista keksinyt.
Viaksi ei kaiketi lasketa bensan loppumista, vaikka se mielestäni pahimman lajin probleema onkin.

Myönnettäköön, etten kovin usein tosin ratko bensaongelmaakaan. Tankatessani viimeksi valkoista ratsuani, jouduin ehkä ziljoonannen kerran tarkistamaan mieheltäni syökö vanharouva Peugeot 98:a vai 95:a. Pari kertaa olen tarkastanut asian netistä, kun en ole kehdannut myöntää unohtaneeni.

Ja sanottakoon vielä sekin, että olen myös kysynyt mitä lajia dieseliä meidän Mersu juo. Että oliko niitäkin eri lajeja.
Kohonneista kulmakarvoista päätellen nämä kysymykset kävisivät tarpeettomiksi, jos kättelisin vähän useammin bensa- ja dieselpumppua.

Mutta palataanpa vielä autonkorjailuun. Mieheni ei ole ainoa, joka on saanut minulta tarkkasilmäistä palautetta. Korjaajalta, joka vaihtoi autooni katalysaattorin ilman, että se mitenkään muutti katsastusinsinöörin nipottamia päästöjä, jäi suu auki kun sanoin, että ”jos se ei auta, niin vaihda se vanha takaisin.”

Hämmästynyt mies nikotteli jotain sen tapaista kuin, että on hitsattu paikoilleen ja että ei sitä vanhaa voi enää vaihtaa takaisin.

Päättelin tästä, että katalysaattorin vaihto on astetta hankalampi juttu kuin esimerkiksi pattereiden vaihto kameraan.

Tyydyin tinkailemaan hinnasta, vaikka teki mieli sanoa, että ”pitäisikö nuo korjailuhommat jättää sellaisille, jotka ne osaa”.

Otsasuonen pullistumani madalluttua ja asioiden oikeiden mittasuhteiden loksahtaessa paikoilleen, vannoin, etten käytä enää ikinä kyseistä korjaamoa. Tämä ei johdu siitä, että en luottaisi heidän ammattitaitoonsa. En vain kehtaa enää sinne mennä. Ja sitä paitsi miksi menisinkään. Löytyyhän minulta korjaaja kotoakin.

Myinkö sieluni saatanalle?

Tällä viikolla Keskisuomalaisessa, Savon Sanomissa, Karjalaisessa, Turun Sanomissa ja Etelä-Suomen Sanomissa julkaistiin ensimmäinen TV-kolumnini. Jäin julkaisun myötä miettimään, että miten tässä näin kävi. Vielä reilut neljä vuotta sitten olin syvällä akateemisessa maailmassa – kaulaani myöten syvällä. Niin syvällä, ettei henki ollut kulkea – ja nyt käsittelen teksteissäni telkkariohjelmia. Miten ihmeessä ranskalaisesta modernistista päädyttiin tähän.
Väitöskirjan teko oli oikeasti innostavaa. Kertaakaan en ajatellut, että "En jaksa. Nyt saa riittää". 
Jälkikäteen tuli kuitenkin olo, että mitä kauemman aikaa väitöstilaisuudesta kului, sitä vapaampi oli fiilis. Ensimmäisen vähän syvemmän hengenvedon vetäisin ihan jo viikon parin päästä. Sitten ilma lähti pikkuhiljaa kiertämään ja ajatus sen mukana. Viimeistään vuoden päästä olin jo ihan oma itseni.
Tämä ei toki tarkoita, että väittely olisi ollut kauhea kokemus. Ei edes epämieluisa sellainen. Se vain keskitti ajatukseni niin, että olin vähän eri ihminen kuin nyt. Mieluummin olen tämä nykyinen kuin se toinen.

Aloitin freelancer hommat Keskisuomalaisessa pari vuotta sitten. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja tielle on osunut iso määrä kiinnostavia ihmisiä.

Mutta että tv-kolumnit. Jo pestautuminen auto- ja liikenne kolumnistiksi tuntui pienoisena pistona sydänalassa, mutta nyt viimeistään joku minussa kysyy, että myinkö sieluni saatanalle vaihtaessani akateemisen tutkimuksen telkkariohjelmista kirjoitteluun.

Ja saahan sitä kysyä. Tärkeintä kai kuitenkin on, että tietää tekevänsä jotain mikä tuntuu mieluisalta. Ja sitähän ei tiedä kaiketi kukaan, minä vähiten, mitä sitä vaikka vuoden päästä tekee...



Väitöstilaisuus talvelta 2008. Takana kustoksena toiminut Tarmo Kunnas.
Huomaa ohimolle nostettu sormi, joka on kaiketi korostavinaan syvää ajattelua.
Todellisuudessa kuitenkin, kuten kuvasta näkyy, keskityn lähinnä vesikarahvin
lasikorkilla leikkimiseen.

Ohessa ensimmäinen tv-kolumnini:

Valehtelen siis olen

TV:n katseleminen on asia, josta kukaan ei puhu rehellisesti. Kaikki valehtelevat. Minäkin. Ennemmin paljastetaan vaikka sähköpostin salasana tai verkkopankkitunnukset kun kerrotaan, kuinka monta tuntia iltaisin tulee löhöttyä telkkarin ääressä.

- Joo, ei meillä katsota televisiota oikeastaan ollenkaan. Uutiset ja joskus jotain urheilua. Usein nekin jäävät väliin.
Höpö höpö, sanon minä. Sadan ihmisen otannassa näitä tv:n vieroksuja on oikeasti korkeintaan yksi. Hänestäkin puhutaan nuotiotulilla lähes urbaanina legendana ja kukaan tuskin on häntä oikeasti kohdannut silmästä silmään.

Telkkarin katsominen on vähän niin kuin nenän kaivuu tai vessassa käynti. Kaikki sitä tekevät – prinsessat ja prinssitkin – mutta sen todellisista yksityiskohdista vaietaan. Töllöttelyä nyt vaan ei mielletä kovin kultturelliksi tai älykkyydentaso-oletusta nostavaksi. Vai oletko muka joskus kuullut ”viisas mies, lukee paljon” määritelmästä versiota ”viisas mies, katsoo paljon televisiota.”

Edes se ei auta, että vakuuttaa tuijottavansa vain uutisia ja dokkareita. Ei tietenkään auta. Niitähän me kaikki muutkin valehtelemme seuraavamme, joten tiedämme uutisten olevan salakoodi Salkkareille ja suosikkidokkarin pureutuvan maailmanhistoriaan sijaan lähinnä B-luokan filmitähtien elämään ja rintaimplanttien asennukseen.

Tuore antenni-kolumnipestini pelastaa minut vihdoin kroonisen valehtelun kierteestä. Voin puhtaalla omallatunnolla juurtua kiinni sohvaani. Myöntää rakastavani intohimoisesti muun muassa True Bloodia ja itkeväni vesiputouksena melkein jokaisen Greyn anatomia –jakson parissa.

Ja mitä liialliseen tv:n katseluun tulee, niin pätevä mittari on mielestäni tämä: jos vähän tuhdimman tv-rupeaman jälkeen huomaa häntäluun seudun tunnottoman puutuneeksi, on töllöä katsottu vähän liikaa – tai ainakin tarpeeksi yhdeltä istumalta.

Punahilkka onkin puolialaston mies

Kävin viime perjantaina katsomassa Jyväskylän bar Vakiopaineessa teatteriduo Olkihevosen (Pantse Paunonen ja Kalle Vastamäki) Punahilkka-näytelmää. Grimmin satua ”uskollisesti” mukaileva näytelmä oli ilmainen ja kesti 15 minuuttia.
Lainausmerkit uskolliseen tulevat siitä, että hataran muistikuvani mukaan originaaliin pätkään ei kuulunut sen paremmin sukkahousuihin piilotettua banaania, krapulaista isoäitiä kuin puolialastonta, miespuolista punahilkkaakaan. Voi toki olla, että muistan väärin. Siitä, kun viimeksi kyseisen sadun luin, on vierähtänyt melkoisesti vuosia. Nähtävästi aivan liian monta.

Näytelmä oli ”vitsi, te olette pöljiä”- tavalla hauska. Hekottelin kovasti, vaikka se hauskin juttu ei läheskään aina ollut näytelmän toteutus vaan toteuttajat itse – se, kuinka aikuiset miehet pistävät itsensä estoitta peliin.

Näytelmässä (lue: näyttelijöissä) oli iso ripaus kylähulluutta. Tekemisen riemua ja täydellistä välinpitämättömyyttä siitä ”miten pitäisi olla”. On älyttömän vapauttavaa kohdata ihmisiä, jotka ajattelevat ensin mitä olisi kiva tehdä, toteuttavat sitten proggiksen, eivätkä todennäköisesti edes lopuksi tule käyttäneeksi aikaa yleisen mielipiteen ja ulkoisen vastaanoton pohtimiseen.

Vaikutuin näytelmästä niin, että tilasin duon heti esiintymään synttäribileisiini. Olkihevoslaiset lupasivat vetää juhlissa Elinikä-näytelmän ja uhkailivat myös alustavasti näyttelevänsä Taru sormusten herrasta -trilogian viidessä minuutissa.

Pelon sekaisesti mietin, onko alastomana tällä kertaa Gandalf vai kenties Frodo...



Olkihevosen miehistä minulle ei ollut kuvaa, mutta tämä vakavamielinen ja pistäväkatseinen Keskimaan asukas löytyy ihan omasta pihapiiristä.

Lumikenttien supernaisesta liikenneympyrän uhriksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 5.4.2013

Kotonani vieraili noin kuukausi sitten viisihenkinen ranskalaisperhe. Patonkimaan asukit jaksoivat ihmetellä sitä, kuinka Suomessa ajetaan muina miehinä autolla, vaikka maat ovat valkoisena lumesta.

- Kun Pariisissa sataa lunta, kaikki pysähtyy, perheen isä kertoi.

- Katsokaa lapset, samainen heppu huudahti ja osoitteli pelkääjänpaikalta tietä.

- Tie on valkoinen ja tässä me vain ajellaan!

Takapenkin ipanoiden huulilta kuului kunnioittava Wow!

Tunsin itseni hetken aikaa yhden sortin lumikenttien supernaiseksi.

Niinpä niin. Siinä missä ranskalaisista lumen päällä ajo ilman kolareita on uskomatonta, minusta hengissä selviäminen Pariisin liikenteessä se vasta ihmeellistä onkin.

Seurasin itse Pariisin tiekäyttäytymistä työskennellessäni kaupungissa parin vuoden ajan au pairina.

- Muistathan Riikka, että voit halutessasi ottaa meidän auton käyttöösi, isäntäperheeni äiti totesi aina tasaisin väliajoin.

Hän puhui ihan vakavissaan, ilman mitään kieliposkessa irvailua, vaikkei se Riikka ihan Riikalta kuulostanutkaan, pikemminkin Rrinkalta.

- Kiitos, kiitos. Katsotaan nyt, hymyilin vastaukseksi, mutta mielessäni ajattelin, ”Älä unta nää”.

En todellakaan halunnut kartuttaa ajokokemuksiani ranskalaisella liikennekäyttäytymisellä. Henkisiä traumoja voi hankkia vähemmän fataaleillakin tavoilla.

Jo pelkkä auton saaminen liikenteeseen oli ja on yhä Pariisissa yhdensortin urotyö. Ranskassa kun autot parkkeerataan oikeasti rinnakkain. Ei siten kuin Suomessa, jossa yksi auto ottaa lähes poikkeuksetta puolentoista auton tilan.

Pariisilaisautojen puristuksesta pääsee pois, tai vastaavasti paikoilleen, vain tuuppimalla – työntämällä hellästi puskurilla edessä ja takana olevia autoja. Suomessa moisesta joutuisi kaiketi oikeuteen.

Ranskalaisten parkkeerausta toki helpotti se, että vielä au pair –aikoihini auton sai jättää melkein minne tahansa. Liikesäännöt toki kielsivät esimerkiksi jalkakäytävälle pysäköinnin, mutta kaupunki oli Parkki-Pirkkojen sijaan keskittynyt palkkaamaan kuskeja koirankakankeruuajoneuvoihin ( motocrotte).

Jos sakot onnistui tästäkin huolimatta saamaan, ei niistä tarvinnut välittää, jos lähitulevaisuudessa häämöttivät vaalit. Tuoreella kaupunginisällä oli nimittäin tapana armahtaa valtaantulonsa kunniaksi ne roikkumaan jääneet parkkimaksut, jotka eivät olleet vielä edenneet ulosottoon.

Käsittääkseni tästä kätevästä ja varsin perustellusta tavasta on sittemmin luovuttu. Liikennesäännöt ovat EU:n myötä muutoinkin hiukan tiukentuneet. Muutoksia ovat varmasti siivittäneet valtaisat mielenosoitukset ja barrikadien rakentelut. Kuinkas muutenkaan.

Mutta vielä siihen au pair -aikaiseen autoiluun. Tunnen kylmän hien nousevan pintaan, kun vain mietinkin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin uskaltautunut ratin taakse. Yksisuuntaiset tiet olisivat takuuvarmasti johdattaneet minut Riemukaaren luo – tuohon 12-kaistaiseen liikenneympyrään, jota pidetään niin vaarallisena, että jopa vakuutusyhtiöt kieltäytyvät korvaamasta siinä sattuneita kolareita.

Siellä kiertäisin kaiketi yhä vieläkin, vuosikymmenien jälkeen, itkukurkussa ja isäntäperheen äitiä ja uhkarohkeaa sieluani soimaten.

Bensa olisi toki loppunut aikoja sitten ja minut olisi hinattu pois, mutta traumatisoitunut mieleni ei koskaan palaisi 1-kaistaiselle tielle Riemukaaren ruuhkasta.