Vuosikatsaus - punkkia, pelottava sairaanhoitaja, metsään jatkuva museo, hot trod -auto ja uusia mantereita

Selailin vuoden 2014 almanakkaa ja mietin mistä tämä vuosi koostui. Ohessa muutamia erityisesti mieleen painuneita juttuja:

KEIKAT



No Shame -bändin Sampsa Sarparanta on lavalla hypnoottisen
karismaattinen.

Lutakossa tammikuun lopulla konsertoinut Norjan lahja maailmalle eli Kvelertak, ei tullut erinomaisuudellaan ihan puskista. Yllätys oli kuitenkin se, että keikka oli kokonaisuudessaan ja mukaansatempaavuudeltaan niin massiivinen.

Äänentoistollisesti musiikki tuli sellaisella volyymillä, että keikkaa olisi voinut kuunnella vaivatta kai Kuokkalassa asti. Vaikka jouduin siis survomaan korviini sellaiset akustiikan torppaavat vanupampulat, olin silti ihan liekeissä.

Laulajan astuminen lavalle täytetty pöllö päässä on tatuoitunut sieluni syvyyksiin niin vahvasti, että uskon vielä vanhainkodissakin toistelevani "sillä on pöllö päässä" -lausetta. Tämä aiheuttanee robottihoitajissa suurta ihmetystä...

 

Joulukuussa jäin sanattomaksi No shamen keikalla. Oletukseni oli, etten jaksa bändin punkkailua katsoa kuin tovin. Joulukuussa Mustassa kynnyksessä soittanut bändi löi minut kuitenkin kanveesiin voimalla joka hämmensi. Laulajana toimivan taiteilija Sampsa Sarparannan karisma teki konsertista jotain tavanomaista paljon suurempaa – jonkinlaisen performanssin, jota ei kiusannut päälle liimaamisen fiilis vaan puhdas aitous.

Sanottakoon, että Sarparanta on entinen koulukaverini, mutta samalla ehkäpä myös viimeinen tuttuni jota hypettäisin kaverisuhteen takia. Kesken keikkaa jouduin jopa ikään kuin harmittelemaan ääneen, että ”perhana miten hyvää tämä on”.

(No Shamen seuraava keikka on 16.1. Lahdessa (Torvi) ja seuraavana päivänä Helsingissä (Oranssi.)

Mistä alkaa maisema, mistä rakennus alkaa?

MUSEO



Uusi Mäntän Serlachius museo eli Göstan paviljonki on niin upea, etten kaipaisi sen seinille edes tauluja. Jaksaisin vaellella sen huoneissa ja ihastella seinien heijastuksia ja rakennuksen saumatonta istumista ympäristöön vaikka kuinka kauan. Ymmärrän toki, etten ihan vuodesta toiseen tyhjään rakennukseen jaksaisi vaeltaa, mutta näin ensimmäisenä vuotena pelkkä miljöö riitti tekemään minut onnelliseksi. Eikä näyttelyssäkään ollut mitään valittamista.

(Taidemuseo Göstassa ovat esillä Synti, Kivettynyt metsä, Tutkimuksia draaman ekologiasta 1, Göstan ystävät sekä Malli ja hullu kuvailija -näyttelyt.)



Toinen varsin vaikuttava uusi museotuttavuus tältä vuodelta oli Tukholman valokuvataiteenmuseo kaupungin satamassa. Vaikka olin jo tallustanut tovin kaupungilla ennen museoon astumista, löytyi jostain sitä ylimääräistä energiaa vielä yllin kyllin. Museon valokuvakaupan olisin halunnut ostaa tyhjäksi.

(Stadsgårdshamnen 22, 116 45 Stockholm)

 

Silent Hillin sairaanhoitaja on valmis
liiskaamaan sinut sauvallaan

KOHTAAMINEN

Mieleen jäi elävästi viime kesältä työkeikka Jyväskylässä  järjestettyyn Finnconiin. Yliopistolla  oli käynnissä naamiaiset ja käytävällä vastaani käveli tai pikemminkin vaappui ja heilui Silent Hillistä tuttu paremmat päivänsä nähnyt sairaanhoitaja. Olisinpa halunnut nähdä oman ilmeeni. Asuun sonnustautunut Marina Mustonen oli liikkeitään myöten niin uskottava, että oli helppoa kuvitella jonkinlaisen oven ratkenneen reaali- ja scifimaailman väliin.



Tämä kuva viestinnee juuri siitä ihanasta ja mahtavasta fiiliksestä,
joka Karibian reissua siivitti.

MATKAILU

Vuosi 2014 oli niin vapaa-ajalla kuin työnkin parissa melkoinen matkailuvuosi. Siihen kuului muun muassa askellus kolmella minulle uudella mantereella (Afrikka, Aasia ja Pohjois-Amerikka). Reissuista ehkä erikoisin ja mieleenpainuvin oli Finnmatkojen siivillä tehty Myanmarin kierros. Toki Karibian risteily mieheni kanssa oli sekin vertaansa vailla. Siellä oli kuitenkin ennen kaikkea ihanaa ja mahtavaa kun Myanmaria kuvailisivat pikemminkin adjektiivit hämmästyttävä ja erilainen.

(Kirjoitin Burman/Myanmarin matkasta vielä joulukuussa yhden jutun, jonka voi käydä lukaisemassa www.matkasto.fnet -sivuilta)

 

Ihan omanlaisensa matkailukokemus oli myös elokuinen yöpyminen Ylläksen Holidayclubilla. Valtavassa hotellissa oli minun ja mieheni lisäksi vain pari asiakasta. Tyhjille käytäville pystyi helposti kuvittelemaan vastaan pyöräilevän pikkupojan ja Nicholsonin Jackin heittelemään tennispalloa tylsistyneenä seinään.

AUTOILU

Näin autokolumnistina lienee korrektia nostaa esiin myös joku mieleen painunut autoilu kuluneelta vuodelta. Pääsin työn puitteissa aika mainioihin kyyteihin. alla oli muun muassa sivuvaunu moottoripyörää, Off road ajokkia ja poliisin Maijaa. Ehdottomaksi ykköseksi nousee kuitenkin Hot Rod ajelu Ford Tudor A-mallilla. Auto oli mielestäni ennen kaikkea oikean mallinen. Juuri tuollaisilta autojen kuuluukin näyttää - ei nykyisenkaltaisilta virtaviivaisilta ja persoonattomilta pötkylöiltä.  

Jos joskus minulle käy samankaltainen säkä kuin niille Jämsässä oikean kupongin ostaneille 10 ihmiselle, niin voin vannoa rakennuttavani tallin, jossa asuu ainakin muutama tuon herkkupalan kaltaista ajokkia.

 

ENSI VUOSI

Kokonaisuutena vuosi 2015 on vielä ihan auki ja hyvä niin. Sen verran kuitenkin tiedän, että tammikuuhun sisältyy kolme hienoa juttua:

9. päivä astun laivaan satojen kansanmuusikoiden kanssa ja seilaan Tallinnaan Folklandia-tunnelmissa. Siitä viikon päästä on vuorossa Helsingin matkamessut, joissa esiinnyt haastattelijana ja haastateltavana Egyptin osastolla. Ja kolmantena, muttei listasta vähäpätöisimpänä vaan pikemminkin sinä kirsikkana kakussa on jälki-pikkujoulut rakkaiden ystävien kanssa. Uskoisin, että luvassa on ainakin naurua ja katkeamatonta puheensorinaa.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille!

Jos joku muuten kaipaa lippua Matkamessuille, mulla olisi niitä jaettavaksi asti. Laita viestiä osoitteeseen riikka.mahlamaki@kolumbus.fi niin ensimmäisille 10 lähtee lippu postitse.

 

Karibian risteily - me ja ne muut

Opas sukelsi Caicossaarilla merenpohjasta meritähden turistien ihasteltavaksi.

Joku on jättänyt sotilaskuvansa Key Westissä
Ernest Hemingwayn lempibaarin seinälle. Moni
muu oli jättänyt kuvan sijaan rintaliivinsä. 

Olen viime päivinä paukutellut niin paljon henkseleitä tekemästäni Karibian risteilystä, että ymmärrän jo olla pikkuisen varuillani pimeillä kujilla.
Tästä huolimatta haluan hehkuttaa vielä vähän lisää kokemuksistani Silversea-varustamon Silver Spirit –laivalla. Elän nimittäin uskossa, etten toiste pääse moista luksusta kokemaan, joten jos en nyt hehkuta, niin koska sitten.

Sen sijaan, että lähtisin kertomaan kuinka fantsua oli kun hovimestari Kripes Modathi laski minulle ja miehelleni vaahtokylvyn 10-vuotis hääpäivänämme, kuinka paljon mieltäni lämmitti aulabaarin Jose, joka jo ihan ensimmäisen illan jälkeen muisti suosikkidrinkkini tai kuinka paljon täytyy syödä tuoreita merenherkkuja, jotta pystyy jättämään osan hummerista lautaselle, kerron kanssamatkustajistani. 



Silver Spirit oli lastattu harmaahapsisilla ihmisillä. Minä ja mieheni edustimme ikäjakaumassa sitä nuorinta kastia. Näin siitäkin huolimatta, että siippani on jo pitkään (seurustelumme ensi vuosista lähtien - HUOM: syy-seuraus -suhde) ollut väritykseltään hopeakettu. Toki muutama meitä nuorempikin laivalta löytyi, mutta pääsääntöisesti matkalaiset olivat eläkeläisiä. Lapsia laivalla oli nolla kappaletta.

Silver Spirit risteilyn ensimmäisen kohteen, Key Westin satamassa, jossa vilisi kanoja ja kiekuvia kukkoja.

Laivan edustaja luonnehti laivan matkustajia kertomalla näistä monen ”tehneen urallaan upeita asioita”. Hienovaraisesti hän ei tietenkään lähtenyt toimittajalle asiaa sen enempää avartamaan. Kiusallista, mietin. Täällä sitä lötkötellään kaiken maailman suurmiesten ja –naisten vierellä, siitä tietämättä. Yhden miehen esimerkiksi uskoin olevan vähintäänkin maansa pääministeri tai muutoin korkeassa asemassa ja erään naisen yhdennäköisyyttä Voguen päätoimittajan kanssa puntaroin mielessäni pitkään.

Itse olin mukana reissussa siksi, että Silversea-varustamo tarjosi minulle ja miehelleni risteilyn matkailutoimittajan duunini takia. (Sanottakoon, että joskus freelancerinkin risukasaan paistaa aurinko ja tänä vuonna on matkailua koskevien juttujen saralla ollut aika aurinkoista...)


Lounas- ja päivällimenut muuttuivat päivittäin.
Joskus tarjolla oli kokonaisena grillattua possua.

Mutta palataanpas siis niihin muihin matkalaisiin. Vaikka välit kanssamatkustajiin olivat tuttavallisen leppoisat, ihan kaikilta ei kehdannut hississä kysyä, että mikä olet miehiäsi.



Ajatus siitä, että moni matkatoveri katsoi minua ja miestäni samoja kysymyksiä puntaroiden, oli varsin hupaisa. Joku ehkä mietti, että jotta noin nuorella (tirsk!) pariskunnalla on varaa ja aikaa lähteä tämän kaltaiselle luksusristeilylle, heidän täytyy  olla varsin mukavasti toimeentulevia tai sitten  jollain tapaa merkittävässä asemassa olevia. Ilmeisesti kapteeni oli jälkimmäistä mieltä, sillä lähettäessään meille kutsun varustamon kanta-asiakkaiden ns. Venetsialaisen yhteisön suljettuun tilaisuuteen, kutsu oli osoitettu kunnioitettavalle toimittajalle (an honoured Journalist) (tirks! nro.2)



Puerto Rivon seinäkuvia.

Yksi matkustajista kertoi kokevansa hengenheimolaisuutta kanssamme. Siinä missä hän tunsi peppi-pitkätossumaisten lettiensä olevan ristiriidassa laivan muun risteily-yleisön kanssa hän huomasi tatuoitujen käsivarsiemme ja vatsojemme kertovan vähän erilaisesta elämäntarinasta kuin harmaapäiden Rolexit tai daamien illasta toiseen vaihtuvat iltapuvut. Asiaa painottaakseen nainen esitteli omaa kelloaan: ”Ei täällä kellään muulla taida olla Timexia ranteessa”. Eikä tosiaan ollut.

 

Sanottakoon kuitenkin, että en kokenut kertaakaan reissun aikana sitä tunnetta, että  olevani väärässä paikassa. Tämä ei johdu siitä, että olisin kokenut kuuluvani sen enempää vanhusten, rikkaiden kuin kuuluisienkaan joukkoon. Vaan siitä, että kun henkilökunta kohteli kaikkia, pankkitiliin katsomatta, kuin kuninkaallisia, tunsin itseni sellaiseksi.
 

Nukkuessani paluumatkalla kuola poskelle valuen Tukholman lentokentän penkeillä, en kuitenkaan enää tuntenut itseäni prinsessaksi.... 1,5-vuorokauden valvomisesta syntyneet mustat rinkulat silmien alla viittasivat korkeintaan jonkinlaiseen pimeyden prinsessaan.

 

Lisätietoja Silversea-varustamon risteilyistä osoitteesta www.silversea.com



"Miljonääri-Jussi" ja vaimonsa kunnioitettu toimittaja.



Amerikan raitilla

Keskisuomalaisessa 19.12.2014
Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Amerikassa. Heti lentokentällä ymmärsin tulleeni suureen ja ihmeelliseen maahan. Paikkaan, jossa ruohokin on – ei vihreämpää – vaan suurempilehtistä kuin koto-Suomessa.
Tunsin itseni maalaisserkuksi ennen kaikkea maan autokannan vuoksi. Tuntui siltä, että joka toinen paikallinen ajeli autolla jonka sisään mahtuisi puolitoista Suomen katukuvassa näkyvää kaaraa. Osaan entisiä autojani olisi mennyt kolmekin ja monen ali olisi voinut helposti kontata.
Maastureita oli pilvin pimein ja lisäksi olivat vielä ne Floridan rantaraitilla kyynärluitaan tuulettavat isottelijat, joiden alla hurisi tai pikemminkin mylvi Jaguareja, Ferrareita ja Lamborghineja.

Olin ennen matkaa kuullut kaikkien – siis kaikkien­ – huulilta, että Jenkeissä ei pärjää ilman autoa. En oikein ymmärtänyt miksi. Kun alla on toimivat jalat ja kengätkin löytyy, ei ongelmaa pitäisi olla. Vasta paikanpäällä asia meni jakeluun.

Opin, että parin korttelin matka ei Amerikoissa vastaakaan Suomen samanlaista. Siellä kortteli – ja kuten mainittua, kaikki muukin – on paljon suurempaa kuin meillä. Totutun parin sadan metrin sijaan jenkkikortteli voi helposti olla mitaltaan kaksikin kilometriä. Noissa mittakaavoissa ”parin korttelin päässä” saa ihan erilaisen sisällön kuin vaikka puhuttaessa Jyväskylän alueen etäisyyksistä.

Pidin kuitenkin sitkeästi kiinni siitä, etten vuokrannut autoa. Toimiihan jenkeissä julkinen liikenne, ajattelin. Matkattuani 23 kilometrin matkaa puolitoista tuntia suuntaansa olin jo valmis allekirjoittamaan totuuden: ”Amerikassa täytyy vuokrata auto päästäkseen paikasta toiseen”.

Samalla olisin tosin voinut allekirjoittaa myös sellaisen anomuksen, että joku toisi maan liikennevalojärjestelmään vihreän aallon ajatuksen. Hassumpi ajatus ei olisi sekään, että bussi ei pysähtyisi ihan jokaisella niistä reiluun 20 kilometriin sijoitetuista 74 pysäkistä. Ja vielä siitäkin olisin ollut kiitollinen, jos bussiyhtiö ei olisi ottanut linja-auton kylkiin mainoksia, jotka pimensivät ajoneuvon melkein säkkipimeäksi. Auringonpaisteessa bussista sentään näki vähän ulos, mutta illan pimennyttyä oman pysäkin löytäminen oli sattumaa.

Sillekin antaisin vielä ääneni, että ilmastoinnin ei tarvitsisi olla aina täysillä. Suomessa sitä on tottunut siihen, että jos ulkona on tavattoman kuuma, viimeistään viikon päästä näin on myös sisällä. Kesähelteen lämmitettyä kämpän uuniksi, siihen ei pieni tuulettimen väre paljon muutosta tee.
Jenkeissä törmäsin toistuvasti siihen, että hikoiltuani kuin pieni sika ulkoilmassa, tärisin kohta horkassa autoissa ja sisätiloissa. Jenkeissä kaikki on totisesti suurempaa – jopa lämpötilaerot.
Näin esimerkiksi ravintolat, joiden seinistä puolet oli avonaisia, onnistuivat laskemaan lämpötilan auringonpaistetta 20 astetta matalammaksi. Onhan se toki hienoa, että on sitä öljyä jolla mällätä, mutta rajansa kaikella.

Matkatessani Helsinki-Vantaalta bussilla kohti Muuramea kiitin mielessäni, etten ollut enää jenkeissä. Siellä kaiketi olisin tehnyt tuota 258 kilometrin matkaa 16,8 tuntia. Suomessa matkaan meni neljä ja puolituntia, bussin vaihdoksineen kaikkineen. Puolitoista vuorokautta valvonut pääni oli tästä varsin onnellinen ja siksi korvieni välissä alkoi soida pieni Finlandia-hymni.

 

Suomalaisten jurottamisen taito

Suuna päänä Floridan Evergladesillä.....

Amerikan matkani jälkimainingeissa olen ajatellut pikkuisen suomalaisten juroutta. Tai oikeastaan jurottamista. Tämä iski konkreettisesti naamalle mennessäni reissun jälkeen ensimmäistä kertaa salille, jolla olen käynyt noin puolen vuoden ajan. Olen ravannut ryhmäliikunnassa ja punttisalilla vähintään pari kertaa viikossa ja toivonut muuttuvani hetkenä minä hyvänsä jänteväksi lihaskimpuksi. Näin ei ole vielä käynyt, mutta toivossa on hyvä elää.

Mutta siis asiaan. Tunnistan monta salinkävijää ulkonäöltä jumpattuani hiki päässä heidän vierellään, istuttuani samaan aikaan saunan lauteilla ja tungettuani ryhmäliikuntatuntien alussa kamppeitani heidän viereisiin pukukaappeihinsa. Oletukseni on, että jokunen ihminen minutkin muistaa – jos ei muuta niin sinä muita päätä pidempänä naisena.

Mennessäni reissuni jälkeen salille kukaan henkilökunnan lisäksi ei kuitenkaan tervehtinyt minua. En jäänyt huuli väpättäen katsomaan kanssajumppaajieni perään, sillä aivan samoin kuin he, minäkin pysyin mykkänä. Niinhän se menee. Mitä sitä nyt vieraita tervehtimään….

Pari viikkoa sitten en olisi huomannut tässä mitään outoa, mutta toivoteltuani periamerikkalaiseen tyyliin käytävällä vastaantuleville ihmisille, samaan hissiin tulijoille, naapuripöydän ruokailijoille ja välillä jopa omalle peilikuvalleni hyvät huomenet, illat ja yöt, tuntui moinen jurottaminen vähän kummalliselta.

Taannoin asiasta käytiin Hesarin mielipidepalstalla pitkähköä keskustelu. Joku amerikanserkku oli sitä mieltä, ettei täällä voi asua moisen jurottamisen takia, mutta joku toinen ulkomaan komennuksella Suomeen kotiutunut oli onnellinen löydettyään vihdoin paikan, jossa saa olla niin halutessaan, hiljaa.
Itse olisin kuitenkin sitä mieltä, että keskitiekin on olemassa. En kaipaa sitä sellaista, ”Mitä sinulle kuuluu?”, ”Hyvää, hyvää, entä sinulle?” –jutustelua, mutta yksinkertainen ”Terve” voisi olla ajoittain ihan paikallaan.

Aina tervehtiminen ei tosin onnistu. Päätin jo syksyllä ryhtyä tervehtimään kaikkia läheisen metsän kuntopolulla vastaantulevia. Hei:n sanominen ihmiselle, joka kääntää katseensa vastatusten tultaessa häveliäästi pöpelikköön päin, tuntuu kuitenkin melko oudolta. Piruuttaan voisi toki kokeilla minkälaisen reaktion aiheuttaisi amerikkalaiseen tyyliin vähän liian äänekkäästi kajautettu ”Good morning”.

 

Ankkaa yliopistolla

Katja Kontturi

Jos sinulla on joskus käynyt mielessä, että olisipa ehkä mielenkiintoista päästä seuraamaan väitöstilaisuutta, niin nyt jos koskaan on siihen oiva tilaisuus. Huomenna perjantaina tarkastetaan Jyväskylän yliopistolla Katja Kontturin sarjakuvapiirtäjä Don Rosan tuotantoa käsittelevä väitöskirja. Tutkimus kantaa nimeä ”Ankkalinna –portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana”.

Huomenna väittelevä Kontturi olisi Ankkalinnan hahmoista mieluiten Milla Magia. Itsenäinen ja voimakastahtoinen nainen, joka ei ihan pienistä kavahda. Ei edes isoista. Eikä ainakaan jää tutkijan sanoin miesten jalkoihin pyörimään.

Näitä luonteenpiirteitä kaivataan myös tutkijalta. Varsinkin populäärikulttuurin aiheesta väittelevältä naistutkijalta. Yhtälössä kun on monta helposti vähättelyyn johtavaa tekijää.

­- Ketä se kiinnostaa, on ehkä tylyin kommentti jonka olen saanut puhuessani Aku Ankka –piirtäjä Don Rosaa koskevasta tutkimuksestani, Kontturi sanoo.

Vaikka tutkimus on saanut nyt jo tunnustusta ja herättänyt kansainvälisestikin laajaa kiinnostusta, taitavat nuo sanat yhä nostaa pikkuisen tutkijan sykettä.

- Minun tutkimuksellani ei paranneta aidsia eikä ratkaista energiaongelmia. Mutta se on osa

populaarikulttuuria, osa kulttuurintutkimusta, eikä ihminen olisi ihminen ilman kulttuuria, Kontturi lataa epäilijöilleen ja vähättelijöille.

Porissa on järjestetty muutama populäärisiksi ja ei-tieteellisiksi miellettyjen tutkimusten Rappio-seminaari, jossa Kontturikin on tutkimustaan esitellyt.

 - Marginaalisille ja populaarikulttuuria käsitteleville tutkimuksille annetaan helposti turhuuden, tarpeettomuuden ja jopa haitallisuuden leima. Sellaisiakin vertauksia olen kuullut, kuin että tutkimukseni on yhtä arvokasta kuin makkaran syönnin tai marjojen poimimisen tutkiminen, toteaa yksi seminaarin järjestäjistä, digitaalisen kulttuurin tutkija Sari Östman.

Vaikka Kontturin tutkimukselle pyöritetään toisinaan silmiä, suhtautuminen Suomessa ja ulkomailla on lähtökohdiltaan ihan erilainen. Suomessa ihmetellään, että sarjakuvaakin voi tutkia ja ulkomailla kysytään, miksi juuri Akua ja Don Rosaa.

- Loppujen lopuksi saan ulkomailla selvittää enemmän sitä miksi tutkin juuri Aku Ankkaa ja erityisesti piirtäjä Don Rosan tuotantoa, Kontturi kertoo.

- Suomessa ihmiset kyselevät hyviä ja usein hankaliakin kysymyksiä tutkimuksen sisällöstä, mutta ulkomailla ei päästä puusta pitkälle.

Tähän on ihan looginen syynsä. Nimittäin se, että suomalaiset ovat ankka hullua kansaa. Missään muualla maailmassa Aku ei ole kuulunut niin kiinteästi kasvavien sukupolvien ja heidän vanhempiensa elämään kuin Suomessa. Meillä julkaistaan eniten Aku Ankkoja asukaslukuun nähden koko maailmassa.

Näin ollen odotan innolla huomista väitöstapahtumaa ja ennen kaikkea sitä, onko paikalle saapunut sankoin joukoin Aku Ankan ja Don Rosan faneja. Tuosta populaarisuudesta sanottakoon vielä sen verran, että korkeakulttuurin rajaaminen ainoaksi arvokkaiksi tutkimuskohteeksi on yhtä hedelmällistä kuin kieliopintojen rajaaminen yksinomaan senkaltaisten kuolleiden kielien kuin latinan ja muinaiskreikan pariin…

Väitöstilaisuus järjestetään Seminaarinmäellä Historica-rakennuksen salissa H320.

Herra Don Rosa ja Katja Kontturi Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2014.

Visio kuskien keskinäisestä viestinnästä

Autokolumni Keskisuomalaisessa 3.12.2014

Miten kertoa edessä ajavalle autoilijalle, että ”Nyt sulta levahti kannen tiiviste. Autosi savuttaa niin armottomasti, että takana ajajia jännittää koska KISS astuu lavalle”. Tai, että ”Sinulta jäi kukkamekko oven väliin lähtiessäsi marketin pihasta. Ei ole tuo vaalea mekko enää vaalea kaartaessasi kotipihaan”. Tai että: ”Pysähdy hyvä mies. Katollasi pomppii sinne unohdettu lompakko. Viimeistään moottoritiellä se sinkoutuu tienposkeen, josta et tule sitä ikinä löytämään.”

Pohdiskellessani tätä ääneen, mieheni ehdotti auton rinnalle ajoa ja lapun näyttöä kuskille. Lapussa lukisi kaiketi jotain sellaista kuin ”autosi savuttaa”, ”mekko välissä” tai ”lompakko katolla”.

Minä en kuitenkaan yleensä koskaan katso ohittajiani. Onhan se nyt nimittäin muutoinkin vähän nöyryyttävää, että toinen kirii ohitse. Siihen ei enää katsekontaktia kaivata todentamaan häviäjän ja voittajan rooleja. Ja jos joskus satunkin ohittajaani vilkaisemaan, en usko, että saisin tekstistä mitään selvää keskittyessäni vain näyttämään loukkaantuneelta ja uhmakkaalta.

 Itse ajattelin huomionhakukeinoksi armotonta vilkuttamista. Toisaalta vilkutuksesta on nopeasti vilkaistuna melko lyhyt matka nyrkin puintiin, joten ehkä moisella aktiviteetilla voisi olla vähän ikävät seuraukset.

Kätevintä mielestäni olisi, jos kaikkiin autoihin asennettaisiin jokin radiopuhelinten kaltainen viestintäjärjestelmä, jonka välityksellä voisi sanoa asiansa. Toinen vaihtoehto olisi omalla takaikkunalla oleva ledeistä muodostuva tekstisyöte, johon voisi sanella viestin. Ohitettuasi piiputtajan, kurvaisit auton eteen ja sanelisit tekstittimeen: ”Autosi on savukone”.
Ymmärrän kyllä, että tässäkin on riskinä varsin ikävät ja väkivaltaiset seuraukset. Joskus yllätän itseni puhisemasta painokelvottomia solvauksia rattini takaa. En tiedä kykenisinkö sensuroimaan itseäni, jos viestin saisi helposti ähkäistyksi takaikkunaan loistamaan.
Kohta ikkunoissa ja radiopuhelimissa risteilisi toinen toistaan tiukempia sanomia. Tienposkissa käytävistä nyrkkeilymatseista ja painiotteluista tulisi jokapäiväistä kauraa. Automatkustajille jouduttaisiin säätämään alaikäraja, sillä lapsien altistaminen moiselle loanheitolle ja väkivallalle tuntuisi sietämättömältä.

Joku yrittäisi luoda viestien sensurointiin tähtäävän automaattimuokkausjärjestelmän, mutta idea olisi kuolleena syntynyt. Ajajalta ei vaadita kovin suurta nokkeluutta päättelemään minkälaisia tuoksuja tässä kanssa-autoilijan sieraimiin toivotellaan kun ikkunalla lukee lyhykäisyydessään vaikka ”Haista” tai keskusradiosta kuuluu katkeamaton ”Piip”.

Sellaista sensuuria ei olekaan joka estäisi ihmisiä solvaamasta toisiaan. Kiertoilmauksia syntyisi kuin sieniä sateella. Jos ihmiskunta jossain asiassa nimittäin on taitava, niin kanssaihmistensä henkisessä ja fyysisessä satuttamisessa.
Näin ollen joudun lopettamaan tämän yllättäen varsin synkäksi muuttuneen kolumnini toteamukseen, että tässä jo muutoinkin koulukiusatussa ja solvailuun taipuvassa maailmassa lie parasta ajaa mekon helma mutaisena ja antaa auton piiputtaa kotipihaan saakka. Näin siitäkin huolimatta, että pihassa sitä kiroaa kovaan ääneen, ”Miksi kukaan ei voinut näyttää minulle merkkiä.”