Ihanaa levyjen rahinaa

Meille muutti joulunpyhinä levysoitin ja yhdeksän vuoden hiljaisuuden jälkeen levykokoelmani pääsi taas ääneen.
En tiedä johtuiko tunne osin jylläävästä nuhakuumeesta vai mistä, mutta ensimmäisten biisien aikana piti oikein pidätellä itkua. Levyn kevyt pieni rahina oli niin liikuttava, että pala nousi väkisinkin kurkkuun. Samalla tuntui siltä kuin olisi matkannut menneisyyteen.

Vanhan elektroniikan paluu on oikeasti hieno asia - muutoinkin kuin nostalgiselta arvoltaan. Jotenkin LP-levyissä tuntuu olevan läsnä sellaista herkkyyttä jota cd:llä ei pysty koskaan saavuttamaan.
Lisäksi nykyajan muovisessa kertakäyttöyhteiskunnassa sitä tuntee itsensä miltein käsityöläiseksi pyyhkiessään levyn pinnasta pölyä ja laskiessaan varovasti neulaa ääniraidalle.

Levyjä kuunnellessa mieleeni nousi hupaisa lapsuusmuisto. Olin noin kymmenen vuoden ikäinen kun hyvä kaverini osti Dingon uusimman sinkun. Hän soitti biisiä minulle innoissaan ja lauloi kappaletta mukana. Sinkkunopeuden sijaan kappale vouvasi LP-nopeudella. Kun näytin sitten kaverille, miten levarista saa kuulumaan oikeanlaisen "Levottoman tuhkimon", levyä viikonpäivät väärin kuunnellut ja asiasta syystäkin nolostunut ystäväni väitti sinnikkäästi biisin kuulostaneen oikeastaan paremmalta hänen tavallaan.
Veikkaan, että jos muistuttaisin häntä nyt asiasta, hän ei moista tapahtumaa muistaisi - ihmismuisti kun tuppaa olemaan omistajalleen armollinen.

Muiston innoittamana taidan Bob Marleyn tuotannon jälkeen kaivaa ne vanhat Dingot seuraavaksi soittoon.

Miksi ovet eivät aukene meille?

Riikka Mahlamäki-Kaistinen
En tiedä teistä, mutta minä laitan auton ovet lukkoon aina, kun poistun autosta. Pelkään kaiketi, että joku vie auton heti, jos suora näköyhteyteni siihen katkeaa.
Lapsuuden mökkipihassa auton ovet olivat aina auki. Usein oli auki myös radio, jonka tunteja kestäneen yksinäisen surinan takia autoa ei tosin olisi voinut varastaa vaikka avaimetkin olisivat unohtuneet virtalukkoon.
Vaikka pidän nykyistä kotipaikkakuntaani Muuramea melkoisena lintukotona, en taida silti luottaa seutuun ihan täysin. En nimittäin jätä edes ikäloppua Pököttiäni lukitsematta pihaani. En siitäkään huolimatta, että salainen toiveeni ehkä on, että joku sen pöllisi ja vakuutusyhtiö maksaisi rosmouksesta muhkeat korvaukset.
Tulinko jo maininneeksi, että todellisuudentajuni on alkanut hämärtyä näin vanhemmiten. En tiedä kumman löytäminen olisi isomman työn takana – autoani isoavan varkaan, vai kaarasta jättikorvauksia maksavan vakuutusyhtiön.

Lukitsemisesta tuli mieleen tuttavani, joka kertoi viikko pari sitten todenneensa työpaikan parkkipaikalla, että auton ovet eivät aukea, eivät niin millään. Neitokainen väänsi avainta sen katkeamisen riskirajoille asti, mutta mitään ei tapahtunut. Tunnollisesti hän kiersi ovelta toiselle, kokeili takakonttiakin, lämmitti avainta sytkärillä ja lainasi lopulta työkaveriltaan lukkosulaa. Mikään ei auttanut.
En tiedä etenikö tapahtuma ihan näin pitkälle, mutta mielikuvituksessani nainen ehti jo kohottaa päänsä päälle isoa kiven murkulaa kun hän havaitsi pikkuisen kauempana parkkialueella jököttävän tutun oloisen auton. Jos autolla olisi kulmakarvat, neitokaisen biili olisi nostanut niitä kummeksuen. Tuohtunut kysymys olisi kuulunut "Mitä sinä sen toisen lukkoja roplaat?".
Tarinan innoittamana mieleeni tuli, että autonvalmistajat voisivat kehitellä sellaista avaimen led-valoa, joka oikeaan lukkoon pujahtaessaan näyttäisi vihreää, väärään punaista. Avaimesta voisi lähteä myös kuiskaava ääni, joka toteaisi "väärä auto".

Eräs nimeltämainitsematon ja meillä asuva mies, puolestaan varmisti vuosi pari sitten auton lukkojen toimivuuden ruiskuttamalla niihin reippaalla kädellä lukkosulaa jo ennen pahimpia pakkasia. Oli kuitenkin ennakoivasta toimestaan niin innoissaan, ehkä vähän ponseakin, että tuli tunkeneeksi sohottimen suuttimen pikkuisen liian syvälle lukkoon. Sinnehän se sitten katkesi eikä tullut pois. Ei väkivallalla, maanittelulla eikä pyhällä hengellä. Pahaa henkeäkin mies taisi kokeilla, mutta tuloksetta.
Ovi irrotettiin paikallisen Härski Hartikaisen kanssa saranoiltaan ja muovia yritettiin sulattaa ulos lukosta. Tippa punaista muovia lurahti pihalle, mutta suurempia pisaroita taisi syntyä miesten tuskanhiestä, kun lukko ei uurastamisesta huolimatta toiminut. Onneksi kyseessä oli pelkääjän puoleinen ovi, joten toimimattomuudesta ei oikeastaan ollut harmia.
Vuosien varrella lukkotilanne on sitä paitsi vaipunut melkein unholaan. Tai vaipuisi, jos en muistaisi sitä silloin tällöin näin kaivaa esiin. Vinoiluni on kuitenkin ponnetonta siitäkin syystä, ettei lukon toimimattomuuteen on tullut ihan uusia, katkenneesta suuttimesta riippumattomia vikoja. Näin talvisin mekanismi kaipaa toimiakseen näppäriä sormia ja tiukkaa puristusvoimaa tai pelkääjänpaikalla säilytettäviä hohtimia.

Joulu-juttu

Näin joulun kunniaksi toimenkin joulu juttu parin vuoden takaa. Tekstistä osa napattiin tuolloin johonkin iltapäivälehteenkin.
Tämän enempää rn aio enää pyhinä bloggailla. Nyt alkoi joulu.
Onnellista sellaista teille kaikille.

Isoveljeni uskoi joulupukkiin niin pitkään, että äiti alkoi jo epäillä pojan todellisuudentajua. Huoli oli turha. Kyse oli pikemminkin viisi vuotta nuoremman siskon joulutunnelman tukemisesta kuin todellisesta uskosta.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, asia kuitenkin mietityttää minua yhä. Ei siis oma uskoni, vaan veljen tila. Veljentyttären joululahjakasan huojunnasta tulee mieleen, ettei se isoveikka ehkä vieläkään ole ihan terveillä vesillä tuon pukkijutun kanssa. Nyt kun näyttää siltä, että mies on omaksunut  lahjanjakajan roolin vähän liiankin tosissaan. Uskojasta on ikään kuin tullut itse profeetta.

Jos te nyt siellä mietitte, että älä hyvä nainen tuollaisia lauo, ettei veljelle tule paha mieli näin joulun kunniaksi, niin älkää huoliko. Broidi ei asu Keskisuomalaisen kantoalueella.
Ei edes Suomessa, vaan maassa jossa joululahjat tuo joulupukin sijaan Jeesus-lapsi. Tämä tekee koko asiasta tietysti vielä astetta huolestuttavamman – identifioituuko veljeni nyt sitten siis Jeesukseen?
Uskoni punanuttuiseen ukkeliin meni sinä jouluna kun veljen kanssa laulettiin sohvan takana sitä ”parta poikki, silmät puhki” –versiota joulupukkilaulusta. Muistan miettineeni, että kuinkahan tässä käy.
Tuleekohan se pukki nyt ollenkaan. Kun tupaan sitten astui joulupukiksi puettu tätini, jolla oli sauvana joku lattialuutun tapainen, päätin, että tämä uskonkappale päättyy nyt tähän.
Järkytys ei ollut suuren suuri. Epäilyksen siemen joulupukin ainokaisuudesta oli syntynyt jo aiemmin. Syynä oli parvekkeeltamme näkyvä urheiluseurantalo. Sen tiloista purkautui jouluisin joulupukkiarmeija, joka kertoi kovin ristiriitaista tarinaa pienelle tytölle. Noin monta, mutta kuitenkin muka vain yksi?
Tein ensimmäistä omaa jouluani 7 vuotta sitten. Olin muuttanut uuteen kotiin ja päättänyt kutsua koko suvun koolle joulupäivän viettoon. Kaiken piti olla täydellistä. Missään en halunnut fuskata ja talokin piti puunata tip top -kuntoon.
Kun sitten joulutohinoissani tipautin katastrofaalisin seurauksin öljypullon vastapestylle laattalattialle minulta pääsi itku. Mies yritti keventää tilannetta kehottamalla soittamaan öljyntorjuntayhtiössä työskentelevälle kaverilleni. Vähän nauratti, mutta ei kovin paljon.
Jos morsiamista voi tulla hirviömäisiä bridezilloja, niin minusta tuli ihan vahingossa, mutta onneksi ihan hetkeksi vaan, jouluihmisen ja hirviön yhteensulautuma, eli Christmaszilla.
Omista hölmöilyistä kuitenkin oppii. Tänä vuonna en ole stressannut. Tip topin sijaan ajattelin keskittyä tip tap -meininkiin. Oikein mainiota ja stressitöntä joulua siis.

Joulupukki on julistettava diplomaatiksi

Kolumni keskisuomalaisen Kotimaa-sivuilla 22.12.
Mietin tässä lähestyvän joulun kunniaksi, että olisipa hienoa, jos näin joulukuun loppupuolella voisi mennä porolla töihin tai vaikka lähikaupalle. Palata kinkkuostoksilta ihan kurkona pyörätelineeseen sidotun Petterin luo ja hymyillä viekkaasti paikalle kerääntyneille taaperoille. Olla vähän niin kuin pukin apurin maineessa.
Hetkisen ajatuksella herkuteltuani, mieleen tuli varsin käytännönläheinen pulma. Ei toki se, että missä poroa säilyttäisin, millä sitä ruokkisin tai edes se, mistä sellaisen nyt äkkiä hankkisin, vaan että miten poron kanssa käyttäydytään liikenteessä.

Pikaisella googletuksella löysin huolestuttavia lehtiotsikoita. Sellaisia kuin ”Joulupukki kolaroi Lahdessa – Kyydissä myös muori”. Fantasianomaisesta otsikostaan huolimatta kyseessä oli ihan oikea kolari. Muistelen saaneeni kuitenkin ihan kivasti lahjoja tuona pukin kolarivuonna 2012, joten oletettavasti punanuttu oli joko A) poikennut meillä jo ennen kolaria tai B) ei ollut ihan se oikea Korvatunturin tyyppi. Tästä kielisi sekin, että uutisen mukaan pukilla oli ikää 18 vuotta.

Mutta asiaan. Olen miettinyt sellaisia ajoneuvollisia juttuja kuin, että täytyykö pukin ripustaa Petteriin parkkikiekko ja kuuluuko hän johonkin EasyParkin kaltaiseen pysäköintijärjestelmään, jota ilman pukki on nähdäkseni pulassa. Joulupukille henkilökohtaisesti räätälöity koko maapallon kattava aluekoodi lie 040404.
Ymmärrän toki, ettei tämä ontuva vitsi kaikille aukea. Niille, joilta meni ohi, tiedoksi, että viittaan siihen, kuinka numerosarja näyttää nurinpäin käännetyn taskulaskimen nestekidenäytöllä hohoho-tekstiltä.
Jännää miten paljon paremmiksi vitsit tulevat, kun ne joutuu selittämään...

Ja sitten taas asiaan. Miten pukki toimii ilmaliikenteen suhteen. Täytyykö hänen ilmoittaa reittisuunnitelma etukäteen ja infota joka liikkeestä lennonjohtoa. Jokainen ymmärtänee, että moinen menee ihan älyttömäksi veivaamiseksi. ”Pukki Ykkönen pyytää lupaa astua ilmatilaan. Pukki Ykkönen pyytää laskeutumislupaa...”
Ei ihme, ettei pukkia juuri joulupyhien jälkeen näy. Taitaa toistella samaa ”Nyt riitti. Ei koskaan enää”-mantraa kuin moni muukin vapaaehtoistyöntekijä tapahtumajärjestämisen jälkeen.

Vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, että pukin liikenne- ja parkkirikkomuksia voisi katsoa sormien lävitse, ymmärrän asiaan sisältyvän riskin. Mihin raja vedetään? Jos pukille annetaan erikoisvapauksia, kohta niitä ovat pyytämässä pääsiäistrullit ja Suomeen lomailemaan tulleet Pakkasukotkin. Puhumattakaan nyt vaikka ihan arkisista saunatontuista ja hammaspeikoista.
Kohta vapauksia kinuavat jo puoli-fantastisetkin olennot. Sellaiset vähän epätodelliset tyypit kuin prinsessat ja prinssit. Lopulta ihan ei-fantastinenkin poppoo kuten vaikka eri maiden diplomaatit....
Jaa mutta, niillähän taitaakin jo olla vapautensa. Googletuksen perusteella Helsinki menetti viime vuonna 24 000 euroa diplomaattien maksamattomien parkkisakkojen takia. Ratkaisu onkin siis siinä, että Joulupukki on julistettava diplomaatiksi.

Aina valmiina kuin partiolainen

tv-juttuja
"Oletko valmiina? Rick ja kumppanit ovat."
Ja niin olen muuten minäkin.
Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa katsellessa sitä miettii väkisinkin, että ovat nuo bunkkerinrakentajat vähän outoja.
Tästä huolimatta totuus on, että minäkin olen maailmanlopun odottaja. Kyseisen tosi-tv:n maailmanloppu ei vain ole minun maailmanloppuni. Minä en odota ydinpommia, sotaa bensasta tai biohasardia. Minä odotan zombeja.
Kun televisiossa kysytään ennen Walkin dead –sarjan alkua ”Mitä tekisit selviytyäksesi”, minä tiedän mitä vastata. Olen näet miettinyt näitä juttuja. Kaiketi vähän liikaakin muutaman ystäväni mielestä.

Siinä vaiheessa kun kaduilla alkaa parveilla eläviä kuolleita, minä suuntaan apteekkiin, bensa-asemalla ja ruokakauppaan. En kilju ja panikoi, vaan ryhdyn toimimaan.
Asuinpaikakseni alkukaaoksen keskellä olen valinnut korkein aidoin suojattuun tiilirakennuksen. Missä se sijaitsee, sitä en tietenkään paljasta. Ymmärrän olevani pulassa, jos te zombien hyökätessä kaivatte vanhan Keskisuomalaisen esiin ja toteatte, että ”Jaa. Tuolla sijaitsee se Mahlamäki-Kaistisen turvapaikka. Sinne mennään, sillä on suunnitelma todella pahan päivän varalle.”

Ihan yksin en asemapaikassani elele. Mieheni lisäksi olen värvännyt mukaan yhden ystävän. Kun kysyin lääkäri-tutultani, josko hän liittyisi zombie-sodan alettua joukkooni, häntä nauratti kovasti. Lupasi kuitenkin tulla messiin.
Hymy hyytyy kyllä H-hetken koittaessa. Tohtori-ystävänikin osaa silloin arvostaa sitä, että muiden murehtiessa ilmaston lämpenemistä ja maailman ylikansoittumista, minä kehittelin seiväsmäisen zombientappoaseen. Siitäkin hän iloitsee, että olen hankkinut elokuvien kautta taustatietoa purijoiden käyttäytymisestä.

Siitä olen pikkuisen tuohtunut, että zombeista annetaan niin ristiriitaista tietoa. En esimerkiksi ole ihan varma osaavatko ne kulkea vedessä vai eivät. Olin myös virheellisesti päätellyt niiden jäätyvän kylmässä toimintakyvyttömiksi, mutta vastikään televisiossa pyörähtänyt Dead snow kumosi käsitykseni. Täytynee siis ostaa lisää piikkilankaa.

Basaarin aarteita

Viime viikonloppu meni touhuisasti. Oli synttärireissua Hyvinkäälle ja kaveriporukan pikkujouluja. Jälkimmäisessä tuli nauraa räkätettyä niin, että aamulla oli vähän uupunut olo ja äänikin poissa. Nämä molemmat johtuivat arvatenkin siitä nauramisesta.

Ensimmäinen ajatus aamulla oli, että pitäkää basaarinne, minä en jaksa lähteä.
Jonkun ihmeellisen virtapiikin innoittamana löysin itseni kuitenkin iltapäivällä taidemuseon myyjäisistä.
En ehkä ollut se ihan motivoitunein ostaja, mutta nautin silti tilaisuudesta. Oli mukava haahuilla ja tutkailla taiteilijoiden töitä. Tarjolla olisi ollut muun muassa Hallivuon Tuomaksen makeita t-paitoja, Päivi Hintsasen upeita kortteja, Pekka Suomäen pisteliäitä rintamerkkejä ja Kirsi Pitkäsen rahanpesusaippuaa. Näitä kaikkia minulta jo löytyy, joten keskityin pääasiassa tuotteiden hipeltämiseen.
Tarjonnasta mieleen jäivät erityisesti Viivi Mannisen hirvenluista tehdyt korut. Olenkin sunnuntaista lähetien miettinyt, että mikähän se olisi se sellainen asia, josta voisin itseni palkita moisella.

Hulvattominta taidebasaarissa oli kuitenkin se, että pikkujouluistani kuulleet taiteilijat Pekka Suomäki ja Riitta Uusitalo olivat spontaanisti lyöneet vetoa siitä, mihin aikaan raahaudun paikalle. Asiasta oli täytetty jopa asianmukainen post-it -lappu, jossa kummankin veikkaus näkyi. Suomäki voitti ja krapulaista minua nauratti  ihan vietävästi. Naurattaa oikeastaan vähän vieläkin.

Mainioita otuksia nuo taiteilijat.

Miksi aikuiset ei kirjoita joulupukille?

Olen tässä joulun lähestyessä tullut miettineeksi sellaista, että miksi aikuiset eivät laadi joululahjalistoja siinä missä lapsetkin. Lahjojen ääneen toivominen on toki jotain sellaista, jota aikuisen ei sovi tehdä, mutta kun totuus on kuitenkin se, että niitä lahjoja jokatapauksessa ostetaan, eikö olisi pikkuisen helpompi osua oikeaan, jos tarvelistan voisi tarkistaa jostain.
Nurinkurisinta asiassa on se, että kyllähän lapsille aina lahjan keksii, mutta aikuisten lahjat synnyttävät usein kiusallisen suurta päänvaivaa.

Joululahjoihin liittyy myös seuraava jo pidemmän aikaa mieltäni kaivertanut seikka:
Lauantaina Jyväskylän taidemuseolla järjestetään jo traditioksi muodostunut Taidebasaari-tapahtuma, mutta minä olen ensin Hyvinkäällä ja sitten pikkujoulunvietossa Jyväskylässä. Molemmat toki nämäkin mainioita tapahtumia, joista en kummastakaan jäisi mistään hinnasta pois.
Kiukuttelin tästä tovi sitten FB:ssä, jossa minua fiksumpi taiteilija osasi kertoa, että tapahtuma kestää kaksi päivää.
Avot!, sanon minä ja varokaa vaan taiteilijat. Sunnuntaina tuotteidenne äärelle saapuu todennäköisesti varsin krapulainen ja ylibuukatusta lauantaista pikkuisen uuvahtanut ostelija.
Viime vuonna taisin ostaa basaarista lahjoja vain itselleni. Omia tarpeita ja mieltymyksiä ei tarvitse arvailla, ne kun tietää ilman sitä joululahjalistaakin.

Ohessa mainos Taidebasaarista ja naapurissa järjestettävästä Käsityöläsiten Joulutorista.
Menkää sinne. Kannattaa

Jyväskylän keskustan museoiden joulutapahtumat huokuvat 14.-15.12. aitoa joulun tunnelmaa

Perinteisesti joulukuun toisena viikonloppuna Jyväskylän keskustan museot tarjoavat tapahtumissaan mahdollisuuden tavata taiteilijoita ja käsityöläisiä joulutunnelmissa.

Jouluinen Taidebasaari lauantaina ja sunnuntaina 14. ja 15.12. klo 11-18.
Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23)

Käsityöläisten Joulutori lauantaina ja sunnuntaina 14. ja 15.12. klo 11-18.
Suomen käsityön museo (Kauppakatu 25)

Tapahtumiin ja näyttelyihin vapaa pääsy!

Vihamielisestä nipottajasta hyväksi seuranaiseksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 6.12.

Navigaattorini oli ennen vihamielinen virolaisnainen. Meillä ei synkannut. Kaikkeni yritin, mutta mikään ei auttanut. Olin jo luovuttaa. Sitten ratkaisu löytyi yllättävältä taholta.

Mieheni päivitti navin ohjelman ja jo muuttui ääni kellossa. Laitteesta tuli armottoman hidas, karttatiedot muuttuivat osin valheellisiksi, yhteys alkoi pätkiä eikä opastukseen voinut enää täysin luottaa. Silti navista tuli aiempaa miellyttävämpi – melkeinpä hulvattoman hauska loistotyyppi.

Edeltäjänsä tavoin hän ei tosin puhu enää suomea. Viisas ohjelmapäivitys oli nimittäin sitä mieltä, että tarvitsen ennemmin esimerkiksi Itä-Euroopan tiekarttoja kuin suomenkieltä. En ole tästä tuohtunut. Osaan arvostaa ohjelman panosta kielitaitoni ylläpitämiseksi.

Uusi navi-tätini puhuu Amerikan englantia. Poissa on loukkaantunut sävy ja tilalla itsenäisen rohkea ja avarakatseinen naikkonen.

Virolaisnainen ei käyttänyt ajettavien teiden nimiä vaan käski vain kääntyä oikealle tai vasemmalle. Nykyinen navinaiseni, jonka olen nimennyt Thelmaksi, haluaa oppia kieltäni ja lausuu sitkeästi kaikki nimet suomeksi. Häntä ei hävetä.

Rohkeasti hän käskee kääntymään seuraavasta oikealle, iisitiille. Navin näytöstä näen, että nyt tarkoitetaan ysitietä. Tarkistan nimen vaivihkaa. Kannustan Thelmaa kielenopinnoissa ja näyttelen ymmärtäväni. Näin siitäkin huolimatta, että en usko hänen kovin helposti loukkaantuvan. Varovaisuuteni lie peruja Thelman aggressiivisesta edeltäjästä, Merikestä, joka loukkaantui ihan kaikesta.

Myönnettäköön, että ystäväni navigaattoriin verrattuna Thelman edeltäjäkin oli ihan ok-tyyppi. Tuttavani navi nimeltä Tomppa nimittäin kehotti pienelle metsätiellä eksynyttä kuskiaan nousemaan autosta ja etsimään apua. Mielikuvituksessani käsky tuli turhautuneen naisen itkuisen aggressiivisella äänellä. Silkkaa vihaa taas kuulsi Tompan käskyssä tehdä uukäännös keskellä Kuopion moottoritietä.

Mutta palataanpa Thelmaan. Hänessä on vähän pelleilijän vikaa. Joskus mietin ääntääkö ja tavuttaako hän ihan tahallaan kadunnimet hassuiksi. Seppäläntiestä tulee siippa-lantii ja Hämeenpohjantiestä Hame-pojan-tii. Ääntämys on niin hupaisa, että nimiä on ikään kuin pakko toistella Thelman perässä.

Mainitsemattakin lie selvää, että yhteinen matkamme Norjaan oli varsin hauska. Thelma nauratti niin kovasti, että olin pissiä housuihini. Ellei matkariemuani olisi varjostanut eräs muu seikka (ei puhuta siitä Mersusta nyt enää) olisin saattanut niin tehdäkin.

Kaiken kaikkiaan haluaisin ratsastaa Thelman kanssa auringon laskuun. Olisin Louise siinä hänen vierellään. Ajaisimme seikkailusta toiseen ja mitä hämmentävimpien tie-nimien äärelle. Kierreltäisiin sellaisilla maakunnan raiteilla kuin Vääräjärventie, Nystyrämäentie ja Äijäläntie.

Lopuksi lähdettäisiin Nurmijärvelle. Sieltä kun löytyy Mahlamäki-niminen tienpätkä. Sinne pitäisi ajaa ihan vain siksi, että Thelma oppisi nimeni. Sitten jatkaisimme yhdeksälle muulle paikkakunnalle, joissa voisimme kurvailla Mahlamäentiellä – tai siis Malaa-maee-tiilla. Matka jatkuisi edelleen Kaistisentielle Piispanristille ja ennen kotiinpaluuta piipahtaisimme vielä Muuramen Riikanpolulla tavaamassa Riikkaa.