Aikainen lintu elämyksen nappaa

Sitä sanotaan, että yksi hyvä tapa petrata kirjallista antiaan on ryhtyä hommiin heti aamusta - ennen kuin sisäinen kriitikko ja estynyt kirjoittaja astuvat remmiin. Kirjoittaa mitä mieleen tulee. Kaiketi vähän niin kuin tuo Knausgård, joka puoliunessa kirjoittaa romaanin toisensa perään ja on tästä syystä yhden sortin itsetutkiskelun rocktähti.

Aamuinen luovuus saattaa olla kuitenkin pikkuisen hakusessa, jos ainoa ajatus päässä on "tahtoo kahvia, leipää ja sanomalehden". Tai sanotaan että ainakin tuossa tilassa syntyneet tekstit ovat pidemmän päälle vähän tylsän zombimaisia jorinaa.
Viime tiistaina kokeilin aamuista, en luovan toiminnan suorittamista vaan sen nauttimista. Tästä piti kirjoittamani vähän jo aikaisemminkin, mutta äiti tuli kylään, piti käydä shoppailemassa tajuttoman hieno laukku, nautiskella hierojalla ja katsoa naapurissa Lentsikat-elokuva....

Mutta siis, kävin tiistaina kuuntelemassa Jyväskylän Hannikaissalissa paikallisen Ilmari Hannikainen pianokilpailun aamun ensimmäistä soitantaa. Vuorossa oli Soile Tolvanen, jota jututin soiton jälkeen Keskisuomalaiseen.
Kuuntelin puolisen tuntia Tolvasen tulkintaa muun muassa Chopinista, Sibeliuksesta ja Debussysta. Miltei ensimmäisestä sävelestä vaivuin ajatuksiini ja lähes unenomaiseen nautinnon tilaan, jossa kaikki on mahdollista ja rentoa. Oli aamu ja edessä oli monta tehtävää, mutta mieli oli tyyni kuin oikein onnistuneen jooga-harjoituksen jälkeen. Taisin hymyillä itsekseni sitä semmoista "kukkuu, onko ketään kotona" -hymyä.

Havahduttuani takaisin tähän maailmaan ja työn pariin mielessä oli tasan yksi asia - olipa hieno tapa aloittaa päivä. Ilmari Hannikainen pianokilpailu jatkuu vielä pitkään, joten mahdollisuus tämän kaltaisiin nautintoihin on edessä vielä monena aamuna. Seuraavaksi huomenna kello 10.

Paniikki junassa

Kolumni keskisuomalaisessa 21.2.2014
Matkasin loppukesästä ystäväni kanssa Tampereelta Helsinkiin. Tarkoitus oli jatkaa sieltä edelleen Tallinnaan Helsingissä odottavien lisäjoukkojen kanssa. Fiilis oli hyvä. Aurinkokin paistoi ja naisia nauratti.
Sitten hymy hyytyi. Kellon viisarit juoksivat eteenpäin, mutta pendoliino ei liikahtanut mihinkään. Ei juossut, ei kävellyt, ei edes hiipinyt. Kohta kuulutettiin, että meillä on tässä pikkuisen ongelmia, mutta matka jatkuu kyllä jossain vaiheessa. Kuulutuksessa ei sanottu, että tavalla tai toiselle, junalla tai bussilla, myöhemmin tai ei koskaan, mutta minä ja ystäväni ymmärsimme yskän. Tässä ollaan ei muuta voida.

Alkoi kahden naisen performanssi, johon kuului hätäistä pälyilyä ulos ikkunasta ja älypuhelimen holtitonta selaamista vaihtoehtoisten yhteyksien etsimiseksi. Välistä noustiin ylös, taivasteltiin ja lyötiin kättä yhteen, toistettiin ”Mä niiiiin arvasin tän”- lausetta ja myytiin maata polkuhintaan.
Kaavut repäistiin kahtia ja hiuksiin siroteltiin tuhkaa. Kirosanoja syydimme kuin pahimmat merimiehet ja VR haukuttiin kovaäänisesti. Välillä kiukuttelimme vähän toisillemmekin. Ei sentään syytelty, mutta maalailtiin kauhukuvia siitä kuinka vilkutamme rannalla kaverien seilatessa Tallinnan aalloilla.

Jossain välissä keksin, että aseman kauimmaiselta raiteelta lähtee viiden minuutin päästä toinen juna Helsinkiin. "Ei me siihen ehditä", kaveri torppasi ajatuksen. Yllyin pukuhuoneista tuttuun ”Me pystytään kyllä siihen” –puheen, jonka johdosta ystäväni kimmahti penkistä. Sitten juostiin junan eteiseen.
– Jumalauta meiät on lukittu tänne, kajahti kahdesta suusta kun tajusimme ovet lukituiksi.
Sitten puhuttiin jo vääryydestä, ihmisarvon loukkaamisesta ja ties mistä.

Koko draaman ajan, joka ajallisesti vei viitisen minuuttia, kaikki muut vaunun matkustajat istuivat kiltisti paikoillaan. Joku katsoi ehkä pikkuisen huolissaan kelloa, mutta kukaan muu ei juossut ovelta toiselle ja suunnitellut ikkunan rikkomista hätätapausta varten ikkunaan kiinnitetyllä minivasaralla.
– Tämä jos mikä on hätätapaus, ystäväni totesi ja katsoi vasaraa.
Sitten juna nytkähti liikkeelle. Elämä ei ollutkaan ohi.
Junan puksutellessa etelään, me hiippailimme ravintolavaunuun. Emme kehdanneet jäädä vaunuun, jossa olimme aiheuttaneet kaiketi pikkuisen pahennusta teatraalisella veuhkaamisellamme. Oluen ääressä putsasimme tuhkat hiuksistamme ja rauhoittelimme villisti hakkaavia sydämiämme.

Jälkikäteen jäin miettimään, kuinka usein olenkaan puinut nyrkkiäni VR:lle ja kiukutellut kuin pahainen kakara. Kokonaismatkamäärään suhteutettuna VR on kuitenkin pettänyt minut perin harvoin. Tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat itse asiassa Euroopan tyytyväisimpiä junamatkailijoita.
Suomessa vuosikymmen sitten vieraillut englantilainen tuttavanikin jaksoi toistuvasti hämmästellä sitä, kuinka täällä junat kulkevat ajallaan ja lähtevät ennalta ilmoitetuilta raiteilta. Vessatkin toimivat aina niin kuin junan vessat toimivat.

Seuraavalla kerralla kun tarkoitus on ehtiä johonkin tärkeään juttuun aioin kuitenkin suunnata pääkallopaikalle vähän löyhemmällä kuin 30 minuutin joustoaikataululla. Pikaraivareiden otto ei näet ole voimauttava tunne eikä jatkuva pelko persiissä tee matkustamisesta yhtään hauskempaa kokemusta.

Cry me a river

Kävin eilen Tampereen Teatterissa katsomassa Les miserables -musikaalin. Hieno oli, vaikka yhdeltä laulajalta L- ja S-kirjainten ääntäminen ei mielestäni oikein luontunutkaan. Pienen harjoittelun jälkeen seuralaisteni huulilta Les Miserables -nimi sen sijaan pärähti melkein autenttisesti.

Kyynelehdittyäni useaan otteeseen esityksen aikana kohtasin lopuksi taas sen teatteriesitysten itkuisimman kohdan. Nimittäin sen kun upean esityksen jälkeen näyttelijät tulevat lavalle kumartelemaan ja heidän silmissään kiiltävät kyyneleet. Ihan äkkiseltään ei tule mieleen toista yhtä tukehduttavan liikuttavaa teatteri-asiaa. Hetkessä kulttuurinautinto yhdistyy tekijöiden onneen tavalla jossa sivistyneiden pikkukyynelten lähes huomaamaton lirauttelu on vain harhaista kuvitelmaa. Jos johonkin Cry me a river -tokaisu sopii, niin tuohon hetkeen.

Samoin tuntevan kaverini kanssa mietimme esityksen jälkeen, että tilanteesta tekee kaksinverrain kamalamman se, että kun oma liikutus on näin päässyt huippuunsa, saliin rävähtävät yhtäkkiä valot päälle. Siinä sitten istut kyyneleet valuen ja yrität parhaasi mukaan estää suuta vääntymästä sellaiseen mutruiseen itkuirvistykseen, jossa kukaan ei näytä kovin edustavalta.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että ihminen, joka näyttää valokuvauksellisen kauniilta itkiessään, on jollain tapaa kummajainen... tai hän ei oikeasti itke.

Les Miserablesin lavasteita.

"Älä kotiudu liikaa", sanoi...

Törmäsin tänään ruokakaupassa ystävääni – entiseen toimittajaan, joka aikoinaan, kolmisen vuotta sitten, yllytti minut journalismin tielle. Höpöttelimme mukavia, vaihdoimme kuulumisia ja vannoimme jatkossa näkevämme tiheämmin – näitä perinteisiä juttuja siis.

Keskustelun lopuksi, ystävä kysyi, joko olen kotiutunut toimittajien pariin. Arvelin, että näin saattaa olla. Hän hymyili ja pois lähtiessään huikkasi jotain siihen suuntaan kuin ”Älä sitten liikaa kotiudu. Älä hukkaa akateemista minääsi”.

Hymyilin ja vilkutin. Menin kaupan yleisövessaan ja hirttäydyin vaatekoukkuun. Jos ei nyt ihan näin, niin ainakin huokasin mielessäni syvään ja pääni sisällä huudettiin ”Aargh.”

En aio kuitenkaan nyt lähteä tuolle linjalle – toivottavasti en koskaan. Sen sijaan, että kyseenalaistaisin koulutukseni ja työni keskinäistä yhteensopivuutta, aion viikonloppuna perustaa kotiini Muodin huipulle –pajan. Surrata ompelukoneella toinen toistaan hämmentävämpiä muotiluonnoksia, jotka todennäköisesti päätyvät käytön sijaan roskikseen. Maltan tuskin odottaa sitä, että pääsen tekemään jotain mitä en osaa ja johon minulla ei ole minkäänlaista, edes heikosti alaa sivuavaa koulutusta.

Ennen ompelimon perustamista suuntaan kuitenkin Jyväskylän kaupunginkirjastolle. Siellä nimittäin esitelmöi tänään kello kolme paikallinen tutkija Katja Kontturi. Hän esittelee Vanhan Kirjan Talvessa Don Rosan Aku Ankkoja –käsittelevästä tutkimustaan.

Huulet mutrulla ja tukka ja keskari pystyssä. Näillä mennään.