”Anna sen soida, anna sen soida…”

Kolumni Keskisuomalaisessa 28.8.2015

 

Olen tänä vuonna muun muassa kaatunut rappusissa, tippunut vauhdissa koiravaljakon vetämästä reestä ja kompastunut kivuliain seurauksin luistimilla. Viimeisin haverini, joka tuskin jää tämän vuoden viimeiseksi, on kylpylän vesiliukumäessä murtuneet kylkiluut. Tästä on aikaa reilun viikon verran ja jos luoja suo, en ennen kolumnin ilmestymistä ole törmäillyt tämän enempää.

Minut paremmin tuntevat lukijat nyökyttelevät tässä kohdin ymmärtävästi ja toteavat jotain sen tapaista kuin, ”niinpä tietenkin” tai sarkastisesti ”onpa yllättävää”. Mieheni on jo hyvän aikaa sitten antanut minulle lisänimen motoRiikka, josta en tällä vauhdilla tule kai koskaan pääsemään eroon.

Olen siis poikkeuksellisen tapaturma-altis, mutta lähes yksinomaan omasta syystäni. Harvoja ovat ne kerrat jolloin satutan itseni jonkun toisen avustamana. Näin vaikka mielessäni toki yhä kummittelee kymmenen vuoden takainen puusavotta, jossa eräs nimeltämainitsematon lähisukulainen kaatoi päälleni puun. Sanoi, että vahingossa, mutta tiedä häntä…

 

Mutta siis. Ymmärrän että on täysin edesvastuutonta ja älytöntä pirujen seinille maalaamista alkaa nyt jauhaa siitä, kuinka en ole kolhinut itseäni liikenteessä. Näin ollen en asiasta kirjoita. Sen sijaan kirjoitan siitä kuinka odottamattomia vahinkoja voi tapahtua liikenteessä. Kuinka se vaarallisin hetki on oikeastaan se, jolloin vaaraa ei muka ole. Vähän niin kuin vesiliukumäessä ei osaa varoa muuta kuin hurjan vauhdin aiheuttamaa hassua tunnetta vatsan pohjassa. Mieleen ei tule, että kurvissa voi runnoa kylkensä kourun reunaan niin, että tuntuu. Ja tuntuu vielä viikon päästäkin. Ja varmaan kolmen viikon päästäkin.

 

Mutta siis liikenteestä. Jos on kova ruuhka, hurjapäitä tiet täynnä ja taivaalta sataa vuoroin vettä, räntää ja sulaa laavaa, olet ylivarovainen ja jatkuvassa alert-tilassa. Et ylläty mistään ja osaat todennäköisesti reagoida oikein vaikka puskasta esiin juoksevaan norsuun.

Jos kuitenkin keli on sopivalla tapaa aurinkoinen, tiet ovat melkein tyhjiä ja sinulla ei ole kiire minnekään, on uhka suurempi. Letkeän huolettoman automatkan aikana voi helposti keskittyä vähän liiankin intensiivisesti radiosta tulevan biisin laulamiseen.

 

Tällaista turvallista fiilistä astetta vaarallisempi on nähdäkseni tilanne, jossa kuski unohtaa olevansa liikenteessä. Usein autoilija, joka tekee outoja väistöliikkeitä ja mutkitteluja on puoliksi toisessa maailmassa – Ei Narniassa vaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ennen vanhaan sitä mietittiin, että onko epävakaan auton kuski humalassa. Nyt mietitään onko tämä Twitterissä, Facebookissa vai Instagrammissa.

80 kilometrin nopeudessa auto etenee parikymmentä metriä sekunnissa. Facebook tykkäysten tarkistaminen vie helposti pari sekuntia. Sähköpostiin uppoutuminen sitäkin enemmän ja jos puhelimen toisessa päässä on vaikka yli-innokas puhelinmyyjä, tekee mieli sulkea silmät melkein lopullisesti. Noina toveina ja muka ohikiitävinä hetkinä ehtii metsästä rynniä tielle vaikka parikin elefanttia.

 

Lapsikuoro lauloi 1950-luvulla Georg Malmsténin Liikennelaulussa, että ”muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä”. Eipä olisi laulajat arvanneet minkälaisia vaaroja sitä 2015 vuoden liikenteessä oikein piileekään.

Ja jottei menisi ihan niin sanotussti jeesusteluksi ja toisten syyttelyksi, on toki todettava, että jos puhelimeni soi, minä vastaan siihen. Näin vaikka Elastinen laulaa päässäni ”Anna sen soida, anna sen soida”.

Valitusvirsi

Risto Puurusen kolmiulotteinen valotyö
(joka ei itseasiassa ole tämä)oli Haihatuksen
tämän vuoden parhaimmistoa.

Huomaan, että olen taipuvainen käsittelemään blogissani lähinnä kulttuuririentoja joista olen pitänyt. Jottei homma menisi ihan ylettömäksi hehkuttamiseksi, eikä lukijat eläisi illuusiossa, että diggaan melkein mistä vaan, on paikoillaan mainita muutama hutikin.
Lähihistoriastani niitä tulee heti mieleen kaksi.

Ensimmäinen oli Korpilahden teatterin Katsastus-näytelmä. Tuon Matti Ijäksen klassikon vääntäminen teatterin lavalle, kuulosti jo alkujaan huonolta idealta. Menin kuitenkin paikalle, mutta en palannut väliajan jälkeen enää saliin.

Ei sillä, että esitys olisi ollut JÄRJETTÖMÄN huono. Se oli vain huono ja koska olin saanut liput ilmaiseksi, mieleeni tuli nähdäkseni ihan oikeutettu kysymys: miksi katsoisin tämän loppuun jos mieleen tulee monta paljon viihdyttävämpää tekemistä sunnuntai-illaksi. Näytelmät eivät kokemukseni mukaan sitä paitsi koskaan muutu puoliajan jälkeen paremmiksi. Usein aivan loistavakin näytelmä on jälkipuolella pikkuisen pitkitetyn oloinen ja jännite on laskenut korkealta jo ihan normaalitasolle. Jos alku on huono, on loppu oletettavasti alhaalla kuin lehmän häntä.



Sampsa Virkajärven töissä oli hienoa
herkkyyttä.

Luikin siis himaan, vaikka moinen paikalta katoaminen vähän nolotti. Koskaan ennen en ollut jättänyt näytelmää kesken. Olin lusinut kulttuurielämykseni vaikka kuinka oli maistunut puulta, pylly oli puutunut ja ajan kuluksi olin kertaillut mielessäni seiskan kertotaulua. Nyt olin kuitenkin sisimmässäni onnellinen, ettei mennyt aika hukkaan kun kivempaakin tekemistä oli.  Olen oppinut, että jos aika on kortilla, pitää kaikkea omaa aikaa osata arvostaa. 

Sanottakoon, että aiempina Korpilahden teatteri visiitteinäni olen ollut tyytyväinen tai jopa äärettömän innoissani. Annan harrastajateatterille anteeksi monta asiaa – pikkuisen kömpelöt näyttelijäsuoritukset, ontuvat juonikuviot ja kaatuilevat lavastukset. Umpitylsyyttä en kuitenkaan anna.

Paavo Halosen työt istuivat Haihatuksen yläkerran
komeaan, mutta hengitysteitä haastavaan ympäristöön.

Se toinen kulttuurikokemus, joka ei saanut minua nostamaan peukkuja oli vuosittainen Joutsan Haihatus. Näyttelyssä oli toki muutama toimiva juttu ja yläkerran puitteet ovat edelleen mahtavat, jollei kurkun tukkiva homepilvi haittaa. Tänä vuonna kuitenkin tuntui, että noin 80 prosenttia töistä oli kömpelöä ja ennen kaikkea ideatonta ITE-taidetta, joka ei herättänyt muita ajatuksia, kuin että ajaisiko Karoliinan Kahvimyllyn kautta kotiin.

Ja sitä kauttahan sitä sitten myös ajettiin. Kakku oli hyvää, muttei enää niin idyllistä kuin silloin joskus. Tähän vaikutti kenties uusi miljöö, mutta myös se, että näitä keskieurooppalaisia paksuja kakkuja saa nykyisin jo monesta muustakin paikkaa.

Niin että kyllä minä niin mieleni pahoitin vaikka kyseinen Tuomas Kyrön "hokema-teossarja" on mielestäni ihan paskaa sekin miehen muuhun tuotantoon nähden. PÖH!

Haihatuksen yläkerta on ihana paksuine hirvilattioineen ja pehmeine valoineen. Kuvassa taiteilija Paavo Halonen kyykistelee töittensä keskellä koiransa kanssa.

 

Muutama hölmö kysymys

Keskisuomalaisen kolumnini 14.8.2015

Koska olen nainen, ja me naisethan emme kuulemma autoilusta mitään ymmärrä, mieleeni on kertynyt muutama alaan liittyvä varmasti tyhmä kysymys ja ihmetyksen aihe. Tässä niistä jokunen.

Miksi peltipoliisin kohdalla nopeus pitää laskea aina äkisti kymmenen kilometriä sallitun alle? Eikö se riitä, että mahdollisen ylinopeuden tiputtaa sallituihin rajoihin? Että kahdeksankympin alueella ajaisi kahdeksaakymppiä – ei seitsemääkymppiä. Ilmeisesti ei.

Miksi ajaa moottoripyörää avokypärällä, jos kuitenkin täytyy käyttää suojalaseja ja viritellä suun eteen joku neopreemihuivi tai vastaava estämään pölyn ja ötököiden pääsyn kitaan? Ja lisäksi jaksetaan aina kiroilla sitä, kuinka keväällä autojen talvirenkaista irtoavat nastat osuvat kipeästi poskeen. Että eikö olisi helpompi pistää päähän avopotan sijaan umpipotta, joka myös suojelee sitä päänuppia selvästi avomallia paremmin?

Miksi autojen nopeusmittarin taulukko yltää sellaisiin lukemiin, joissa autoa ei saa missään ajaa? Tai saa, mutta Euroopan mantereella pelkästään Saksan autobaanoilla. Eikö isot asteikot johda vain siihen, että hurjasteluun taipuvainen kuski kokee ne haasteiksi? Eräänlaiseksi yllykkeeksi. Että tällä kertaa ajetaan vielä pikkuisen kovempaa kuin viimeksi.

Miksi ostaa Ferraria, jolla voi ajaa oikein helkkarin kovaa, kun todellisuus kuitenkin on se, että niin kalliilla autolla ei kuitenkaan uskalla ajaa tulisesti vaan pikemminkin mummomaisen hissukseen ettei vain tule klommoja tai muuta korjattavaa?

Miksi bensatankki ei voi olla kaikissa autoissa samalla puolella, ettei ihmisen tarvitsisi toistuvasti nöyryyttää itseään ajamalla väärin päin bensamittarin viereen?

Ja vielä yksi kysymys: jos kansanedustaja Teuvo Hakkarainen teki keväällä vaalityötä ajamalla tosiaan mainostamansa 20 000 kilometriä viikossa, niin miten se käytännössä oikein meni? Huuteliko mies ikkunasta näpsäköitä vaalilauseita taittaessaan päivittäin noita 2 857 kilometrin matkoja? Ja pitäisikö Hakkaraisen palkata seuraaviin vaaleihin joku suunnittelemaan päiväreitit pikkuisen jäkevimmiksi, sillä moinen sutaaminen vaatii jo melkoista vaalialueen reunalta toiselle hurjastelua.

Loppuun vielä kysymyksen sijaan huomio. Ihan tyhmä varmasti sekin. Autokauppojen yleisövessoissa on aina – siis aina – molemmat renkaat ylhäällä.

Diagnoosi Sami Liuhdon taudinkuvasta

Sami Liuhdon taudinkuva on Liuhto itse (keskellä) ja  Mikael Öhman, Joonas Almila, Tahvo Himanen, Juho Alho ja Patrick Vena.

Sain arvosteltavakseni Sami Liuhdon taudinkuvan (SLt) levyn nimeltä "Päivät rakasti elämää". Piti kirjoittaa jotain lyhyesti, mutta en kyennyt. Meni pitkäksi.

Tartun vähän melankolisena levyyn, jonka biisiluettelosta silmiini pomppaa ensimmäisenä Balladi valmiiksi kuolleesta rakkaudesta. Laulu viittaa nimellään siihen, että rakkaus kuolee aina. Voiko tällaisesta tykätä.
Kirjallisuudentutkija minussa hyrisee kuitenkin kohta innostuneesti runoista kumpuavien tekstien lukuisille intertekstuaalisille ja populaarikulttuurisille viitteille, historiansivujen havinalle ja eilisen uutisille. "Huda hudaa" se huutaa.
Viitteet tuovat tekstiin pelkkiä sanoja enemmän sisältöä. Ne antavat kuulijalle mahdollisuuden kaivautua mielen syöveriin tai vaikka nettiin tarkistamaan miltä se Turun runopiirien Tapani Kinnunen oikein näyttää, kun runossa mietitään olisiko kertojasta homostelemaan tämän kanssa.
Kaikkia Sami Liuhdon runojen viitteitä en toki ymmärrä, mutta hyvä niin. Mikään ei nimittäin ole surullisempaa kuin runo, jonka viittaukset aukeavat ensi kuulemalla. Tai no joo. On kai niitä vähän surullisempiakin asioita.

Jo parin kuuleman jälkeen huomaan tapailevani levyn biisejä. Lauleskelen ranskalaisten tulosta ja haluaisin ladata kaikkien käymieni keskustelujen loppukaneetiksi tokaisun "päivät rakasti elämää, yöt veti viinaa". Melko pian huomaan olevani myös sitä mieltä, että haluaisin elää todellisuudessa, jossa tämä jälkimmäinen "Avoimien ovien yö" -biisi olisi se radiosta toistuvasti tuleva kesäbiisi nykyisten lällätysten sijaan. En siksi, että kaipaisin kannustusta astetta kosteampaan elämäntapaan, vaan siksi, että olisipa ihana elää maailmassa, jossa näin moninainen musiikki ja runous olisivat valtavirrankin sielunruokaa. (alla linkki biisiin)

Runoilija Liuhdon kieli on herkullisen liikkuvaa. Uusi säe voi muuttaa edellisen merkityksen hetkessä ja ravistaa kuulijan ihan eri tunnetilaan.

 

  Tältä kuulostaisi radion kesäbiisi,
jos minä saisin päättää.

Aina kappaleiden kohdalla mieleen jääminen ei toki ole hyvä asia. Maailmasta löytyy tukuttain korvamatoja, joista eroonpääsemiseksi olisit valmis vaikka pienimuotoiseen lobotomiaan. Tämän levyn kohdalla moisiin toimiin ei halua ryhtyä. Päässä toistuva "Peut-être qu'un jour" -kappale tekee minut onnelliseksi. (alla linkki biisiin)

 

Levyn kansi on Jussi Pajuniemen käsialaa.

Levyn tyyli vaihtelee laidasta laitaan. Välillä ollaan chansonien maailmassa, sitten Maamme-laulun parissa. "Lasista hiekkaa" -kappale pitäisi esittää narrin puvussa keskiaikaisen hovin edessä. Välistä taas vajotaan Sielunveljien kaltaiseen hurmostilaan.
Osin kirkkoholvin kaikuinen "Miksei musiikki soi" taas sopisi mainiosti taustalauluksi ajettaessa siihen viimeisen mutkaan ja kallioleikkaukseen. Ei niin, että biisi moiseen rohkaisisi. Kappaleessa vain on oudon lohdullinen lopunajan tunnelma.

"Katson silmät kiinni tulevaisuuteen. 

Olisipa elämäni viimeinen päivä jo ollut. 

Miksei musiikki soi."

Levyn viides biisi koostuu katkonaisesta kolinasta ja suhinasta. Lopuksi kuuluu "kiitos" ja yleisön taputus. Tämä livetilanteessa taltioitu 4'33" menee minulta pikkuisen ohi jo siksikin, että ensimmäisen kuuntelun jälkeen skippaan sen automaattisesti.
En tiedä mikä kappaleen funktio on. Ehkä sen on tarkoitus toimia eräänlaisena levyn kesuurana – runomittaopista lainattuna taukona. 4'33" on ns. hälysäveltäjänä tunnetun J.Cagen käsialaa ja aukeaa paremmin Youtuben kautta katsottuna. Muut levyn kappaleet on säveltänyt Mikael Öhman.

Öhmanin musiikki kuulostaa korvaani Aino Vennan pikkuisen sekopäiseltä, mutta hyvin taiteelliselta ja kokeilunhaluiselta velipuolelta. Yhdessä runoilija Liuhdon runojen kanssa se muodostaa tyypin, joka voisi olla Kalervo Palsan ja Leevi Lehdon rakkauslapsi. Sielukas ja herkkä olento, joka ei kuitenkaan välitä paskan vertaa siitä tykkääkö kuulija vai ei.

Tuntemuksiani SLT:n levystä voi kuvailla hyvin Liuhdoin omin sanoin:

 "Susta tulee oudot fiilikset, niitä olen aina rakastanut".

Sami Liuhdon taudinkuva 20.8. Helsingin taiteidenyössä 3.10. Turun kirjamessuilla ja 9.12 Semifinaalissa.