NAAMAT ­– krapulassakin lutuinen tapahtuma

Hatun nosto myös ihanalle Olkihevoselle, jonka "hovikuvaajana" heilun hetken aikaa. Kertakaikkisen lutuisia ovat hekin.

Koskaan en ole Naamoilla puhunut niin paljon numeroista kuin tänä vuonna. 20-vuotisjuhlien takia koetut Naamakerrat tulivat puheeksi monen kävijän kanssa. Itselläni Naamoja on takana kahdeksan, joka tuntuu hirveän pieneltä määrältä verrattuna esimerkiksi mieheen, joka kertoi olleensa läsnä 16 kertaa. Parilla taas oli täynnä koko sarja ja yksi sanoi olleensa paikalla vain kerran akaisemmin, mutta tämä kerta olikin sitten se Naamat numero yksi!!!

Tähän koppiin en ehtinyt, mutta tiedän
minkä kyltin olisin valinnut.

Kiinnostavinta oli kuulla pitkän linjan naamailijoiden puheita siitä, kuinka tapahtuma on heistä säilyttänyt hämmentävänkin hyvin alkuperäisen fiiliksen. Että yhä ollaan yhtä jengiä, hyvillä mielin ja krapulassakin lutuisia.

Mietin onko maailmassa ylipäätänsä toista tapahtumaa, jossa kävijä esimerkiksi joka vuosi jymähtää ruokajonoon tavattoman pitkäksi aikaa odottamaan riisin kypsymistä ja reagoi asiaan toteamalla, että ”mikäs kiire tässä. Valmiissa maailmassa ja sitä rataa”.

TAI että miten se jaksaakin aina hymyilyttää kun juomanlaskijat saa ostajan laittamaan kolikoita juomapeleihin, joissa tietää jo etukäteen häviävänsä. Harvoin on melkein huijatuksi tuleminen ollut näin kivaa.

TAI miten se muka aina onkin niin kauhean kivaa kun Tuomiston tilan ilma-alan täyttää tsiljoonatta kertaa "Kari" ja jonka sanat osaan ulkoa unissanikin ja joka soi päässäni Naamoja seuraavan kuukauden ja vähän pidempäänkin.

TAI miksi vilahtava pylly on hauska ja ilahduttava asia Naamoilla, mutta melkein missä tahansa muussa julkisessa tapahtumassa vähintäänkin ällö.

Nämä ovat asioita, joihin ei ole olemassa loogista syytä. Vastaus löytyy tunnepuolelta. Tunnen aina sydänalassani pakahduttavaa lämpöä ja suurta rakkautta kun näen tien varressa kyltin: ”Warning. Hippies on the road”. Se on rakkautta ja se on sydän. 

 

MUTTA on olemassa yksi, mieltäni erityisesti kaihertava kysymys, jonka vastauksen uskon olevan käsinkosketeltavampi. Olen nimittäin miettinyt usein, pitkään ja hartaasti, että miten on mahdollista, että Club Old Fartsin DJ Soft Egg:n krokotiilipuku näyttää edelleen – vuosien kaatuilun, roiskumisen, hikoilun ja heilumisen jälkeen – priimalta ja puhtaalta. Tämänhän luulisi olevan sula mahdottomuus.
Vastauksen on nähdäkseni joko se, että Soft Eggllä on kokonainen varasto krokoasuja, tai se, että hänellä on jotain sellaista astetta tämäkämpää pesuainetta, jota ei edes EU:n alueella saisi käyttää. Että aina kun puku menee pesuun, otsonikerrokseen syntyy krokotiilinkokoinen reikä. Olen taipuvampi uskomaan ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Miten tuo vihreä voi olla yhä noin kirkkaan vihreä...



Lopuksi vielä bändihehkutus: Vaikka en ole koskaan tullut naamoille ensisijaisesti bändien perässä, olen monta mainiota siellä bongannut. Tämän vuoden ehdoton helmi oli Suistamon sähkö. Jos keikan  lopetusbiisi ei olisi vaihtunut päässäni samasta rallista tehdyn Stiiga-mainoksen korvamadoksi, olisin 100-prosenttisen innoissani. Nyt vain 98%.

Bändäriä hymyilyttää, vasemmalla olevat esiintyjät ovat vähän vaisumpia settinsä jälkeen.

Festarihukka ei kärsi nestehukasta

Leirintäalueella on tilanne päällä ja Päivi Räsänenkin vain nurkan takana.



Lavalla erinomainen Suistamon sähkö.

 

Naamat: Fotolla on aurinkokone

 

Olen tullut viiden Naamailu-kertani kautta siihen tulokseen, että Naamoilla paistaa aina aurinko. Silloinkin kun ei paista. Olen alkanut vahvasti ja mielestäni perustellusti epäillä, että Foto omistaa jonkun sellaisen Aku Ankasta tutun pienkoneen, jolla se kylvää poudan siemeniä pilviin. Että vaikka koko kesä olisi sadetta, Tuomiston tilalla hallitsee poutakausi Naamojen aikaan.
No okei, myönnettäköön, että muistan eräänkin ukkosmyrskyn vuosien takaa, mutta pääsynonyymi Naamoille on silti aurinko.

Ajattelin listata tähän ne parhaiten mieleen jääneet esiintyjät tältä vuodelta. Listasinkin jo vähän, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että tähänhän tulevat ihan kaikki - tai siis kaikki ne jotka näin. Jostain on siis karsittava. Kolme kovinta oli ilahduttavasti uusia tuulia Naamoille tuonut burleski show:n Molly Moonstone & Dixie Feathers, Navetassa niin ikään soittanut ihanan herkkä-ääninen Laura Moisio ja Amerikan bluesmies Lazy Lester. Mahtavia esityksiä ja kaikki hienosti ihan erilaisia.

Erikoismaininta kuuluu tietysti Club Old Fartsille (alla). Hyvin ne veti taas. Kari on soinut päässäni nyt jo kolmatta päivää. Kiitos siitäkin.

 

Jotain jäin kuitenkin Naamoilta kaipaamaan. Ja kumpaakin omasta syystäni. Nimittäin Muurame-biisiä, joka kuulemma soi todella tiuhaan, muttei koskaan silloin kun olin kuulolla. Ja peltofutista, jota ehdin katsomaan vasta kohdassa, jossa voittaja oli jo kruunattu. No aina ei voi ehtiä kaikkialle, kun kaikkialla on niin kivaa. Ensi vuonna sitten.

hymy herkässä

 

Lopuksi vielä kiitos mahtavasta "vuoden naama" -tittelistä ja pieni hämmentävä huomio:

Näin perjantaina navetassa naamailijan, joka oli ajellut hiuksiinsa ”naamat”-tekstin. Toisella puolella ohimoa luki ”naa” ja toisella ”mat”. Kesti kiusallisen kauan, ennen kuin ymmärsin tekstin olevan jatkoa toiselta ohimolta. Ja että siinä luki tosiaan ”mat” ei ”hat”, eli hattu. Huokaus.
Nimimerkillä: ”Aina ei voi olla terävä, mutta kun olisi edes joskus”

Laura Moisio

 

Telttamerta

Naamat – Festarit, joissa Krokotiilimies, räjäyttäjät ja kuolema puhaltavat samaan hiileen

Hyvilläkin bileillä on tapana kuivua kasaan jos niitä toistetaan samalla konseptilla vuodesta toiseen. Meininki alkaa tuntua turruttavalta ja huomaat pikkuhiljaa toivovasi, että tapahtuisi jotain ihan uutta: sataisi vaikka puukkoja tai päiväretkellä lähteneiden pitkäaikaisvankien bussi hajoaisi portin pieleen...

Räjäyttäjien Nousiainen ja Sintti soittivat toisiaan suohon.

Jukka ja jytämimmit Navetassa.

Naamoilla näin ei ole käynyt. Ei, vaikka Tuomiston tilalla näkee vuosi toisensa jälkeen samoja tyyppejä, ja usein vielä ihan samoissa vaatteissakin/”vaatteissakin” kuin viime vuonna. Päinvastoin. Huomaan takertuvani vanhoihin konsepteihin ja toivovani, ettei mitään muuttuisi. Että aurinko paistaisi aina lauantaisin – kuten on aina paistanut – ja toisella baaritiskillä myytäisiin epäreilunkaupankahvia. Sydämeni vuotaa verta jo pelkästä ajatuksesta, että esimerkiksi Club Old Farts ei jonain vuonna enää lämmittelisikään lauantaiaamun kansaa hereille.



Täytyy sitä Tähtiesotamiehenkin
 vessassa käydä...

Naamoja määritellään usein isoksi kasvaneiksi kotibileiksi. Itse en ihan tämän kokoluokan bileitä muista edes hurjimpina teiniaikoinani pitäneeni, mutta allekirjoitan kyllä tuon bileenomaisuuden tunteen. Fiiliksen siitä, että niityllä ja pihapiirissä tallustavat ihmiset ovat kaikki samalla puolella ja samalla asialla.



Tässä lauletaan arvatenkin Karia...

Tämä vuonna Tuomiston tilalle kokoontui ennätykselliset tuhat naamailijaa. Vaikka tapahtuma-alue oli vähän kasvanut, ei lavan edessä, vessajonossa tai juottotiskille poiketessa voinut kävijämäärää arvata. Kun festarikävijöiden yleinen mantra tuntui taas olevan, että ”mikäs kiire tässä, ihanassa ja kauniissa maailmassa on”, niin ihmismassa ei käynyt voimille. Joskus jopa vähän harmitti kun vessajono veti niin hyvin, että juttu uuden tuttavuuden kanssa jäi kesken.

Kävijöitä oli taas montaa sorttia.

Valtaosa naamailijoista ei tosin taida tapahtuma-alueella juurikaan roikkua vaan etsii viihdykkeensä muualta. Ja mikäs siinä. Se tsiljoona kertaa soitettu Teuvo Lomanin Kari kuuluu todistettavasti hyvin sinne teltta-alueelle ja saunallekin.

Naamojen tämän vuotisesta punk-funk-ska –pitoisesta musiikki tarjonnasta sydämeni lämpeni erityisesti Nousiaisen Jukalle, jonka Räjäyttäjät veto räyjäytti niin kuin pitääkin ja Jukka ja Jytämimmit aloitti hienosti lauantaini.

Myös launtain vika esiintyjä The Valkyrians oli niin hyvä, ettei keikkaa voinut jättää kesken, vaikka niin oli ensin tarkoitus.



Eivät keksineet enää basistivitsejä,
joten ottivat käyttöön ilmabasson

Jottei menisi (taas) ylettömäksi hypetykseksi, koitan keksiä jotain kritisoitavaakin. Voisin pikkuisen nurista siitä, että Mikäklubin aikataulu oli epäselvä. Kukaan ei tuntunut tietävän onko luvassa yksi kolmen tunnin rykäisy vai useampi pienempi sessio. Loppujen lopuksi ohjelma oli ohi viideltä annetun kuuden sijaan ja klubeilu meni allekirjoittaneelta ohi. Tämä ei vienyt kuitenkaan yöunia ja sanottakoon, että naurettua tuli reippaasti ihan ilman improteatteriakin.




Niittyfutiksen finaalissa nähtiin paljasta pintaa
ja komeita maaleja.



Onni on laaja ginitarjonta....

Sellainen tuli vielä lopuksi mieleen, että Turussa järjestetään H2Ö-festaria, joka kuulostaa Naamojen hengenheimolaiselta. Totuus kuitenkin on, että niin kauan kun H2Ö on samaan aikaan Naamojen kanssa ja onnistun saamaan Tuomiston tilan ilotteluun lipun, en tule noilla Turun festareilla käymään. Sillä Naamat rules nyt ja iankaikkisesti amen.


Club Old Fartsin krokotiilimiehen syleilyssä

Saunatunnelmissa







Zen ja Naamojen lipunmyynti

Jelmun teltta Yläkaupungin Yössä. Lavalla Terveet kädet.

Perinteisesti olen näihin aikoihin kirjoittanut bloggauksen, jossa nyyhkin ja ulisen jääneeni lähtöruutuun Naamojen lipunmyynnin pikajaossa.
Viikot ennen heinäkuun loppupuolta ovat olleet tuskaisat ja unettomat. Olen kieriskellyt hikisenä painajaisissa, joissa kenelläkään ei ole myydä minulle ylimääräistä lippuaan. Tuo kesänalun stressi on vanhentanut minua useilla vuosilla.

Tänä vuonna en vanhene kuin kalenterivuoden verran. Taskussani on nimittäin liput jotka sain zenmäisellä pitkäjänteisyydellä ja maltilla. Toisin sanoen päivitysnapin sinnikkäällä painelulla vaiheessa jossa järjestelmä oli jo kaatunut, liput muka loppu ja siippanikin poistunut lannistuneena paikalta.

En vaipunut epätoivon alhoon vaan puhalsin jo hetkittäin irrealistiselta tuntuneeseen toivon kipinään ja sain liput.

 

Nyt on siis melkein jo kesä, sillä Naamat-tiketti on selvä merkki kesän tulosta. Toinen merkki oli viimeviikkoinen Yläkaupungin yö. Tästä piti kirjoittaa jo aikaisemmin mutta en siltä "onnistunko saamaan liput Naamoille vai en" -jännitykseltä kyennyt...

Kävin pari viikkoa sitten haastattelemassa teatterimies Jussi Myllymäkeä joka nähdään kesällä Pirunpellon Sorjosen roolissa Riihivuori teatterin lavalla Muuramessa. Mies haukkui runsaita kirosanaketjuja käyttäen Yläkaupungin yön. Että kyse on nykyään enää baarien paksuista kaljamyyntituloista ja köyhien taiteilijoiden sydämettömästä riistämisestä.

Itsekin olen sitä mieltä, että tapahtuma on siirtynyt vähän kiusallisen paljon kadulta kapakoihin, mutta toisaalta tapahtumat ovat ilmaisia ja perinteisten baarien ohella moni kulttuuriesitys nähdään esimerkiksi yliopiston tiloissa, Lounaispuistossa ja museolla.

Seisoessani lauantai-illalla Jelmun teltassa tilanne ei näyttänyt yhtään Myllymäen parjaaman kaltaiselta riistolta. Ihmisiä oli toki kuin meren mutaa, mutta kaljatiskin sijaan nämä tuntuivat parveilevan lähinnä lavan edessä.

Mieleen jäi elävästi takanani seisoneen keski-ikäisen miehen tilitys siitä, kuinka Terveiden käsien keikka osui kiusallisesti lähes samaan ajankohtaan lauantain saunavuoron kanssa. Kummastakaan ei sopinut jäädä pois. Nopealla kylpemisellä ja rivakalla fillaroinnilla mies oli kuitenkin nyt juuri siellä missä halusikin: Yläkaupungin yössä, Jelmun teltassa nauttimassa ilmaiseksi Terveiden käsien keikasta. Ja vieläpä saunanraikkaana.

 

Lopuksi palattakoon vielä siihen olennaisimpaan: Huraa. Mulla on liput Naamoille ja kohta on kesä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Naamat: Pulahdus Tuomiston tilan lampeen

Nyt kun talven selkä on taittunut ja aurinko sallii meille säteitään aina välillä, mieli karkailee kesään. Kovin pitkälle ei tarvitse ajatusten harhailla kun mielessä on Tuomiston tila ja Naamat-festivaali.

Yksi voimakkain Naamat-muisto vuodelta 2014 on kuumalta lauantai-päivältä. Aurinko poltti niskaa pilvettömältä taivaalta, iho oli kuuma ja melkein kuumeisen tuntuinen ja päässä huippasi pikkuisen auringosta ja ehkä vähän nautitun alkoholimääränkin takia.

Vaapuin pellon läpi saunarantaan, heitin mekon laiturin päähän ja pulahdin metsälampeen. Vesi oli niin kylmää, että oli pakko jättää pari hengitystä väliin. Voin melkein vannoa, että kroppani sihisi kylmässä vedessä ja hampaista kuului kylmän kirskahteluja. Veden pinnalla leijui kevyt utuinen höyry, joka oli kai niitä jäähtyvän kroppani höyryjä tai syvän onnen usvaa.

Nyt kun istun tässä koneella villasukkiin pukeutuneen, paksu fleece niskassani ja kynsikkäät käsissä mietin, että perhana. Ollapa taas kesä, Naamat ja aurinko.

 

Nyt kun Naamat-jengi on taas tehnyt FB-päivityksiä tulevien festarien suunnittelupalaverista, on päässäni alkanut taukoamaton lähtölaskenta ajankohtaan 24.7.

Päässä vain yksi ajatus: täällä on ihanaa.



Naamat tulee - Huraa sanon minä

Istun töissä villatakki päällä. Ikkunasta aukeaa näkymä helteiselle parkkipaikalle. Sääriäni viluttaa kun ilmastoinnin takia helteestä ei ilman näköaistia tietäisi mitään. Silti ei harmita.

Huomenna alkavat nimittäin Muuramessa Tuomiston tilalla Naamat ja aion viettää sisätiloissa aikaani vain vessakäyntien tai navetta-esiintyjien ajan. Ja vaikka taivaalta sataisia pieniä ukkoja, on ihmisen hyvä olla.
Huraa sanon minä: Huraa Naamat, Huraa kesä ja Huraa vapaapäivät

I went with the flow

Kaasukellolla

Viime lauantai oli Flow-festivaalien ja Nick Caven.
Ennakkooletuksestani huolimatta en purskahtanut itkuun miehen marssiessa lavalle. Sydän jätti kyllä kokojoukon iskuja väliin ja lisäsi vastaavasti useisiin kohtiin ekstratykytykset.

En vetistellyt kaiketi siksi, etten ihastuneelta päivittelyltäni ehtinyt:
”Ei voi olla totta. Esittääkö se O’Deannankin”.

”The Mercy Seat –kappaletta ne ei kai sentään soita. Ei mutta nythän se just alkaa”,

”Herran jumala, Stagger Lee –biisikin vielä”

”Wow, miten upean rankaksi ne väänsivät tämän balladin” jne.

Veto oli sitä lukkaa, etten märissä unissanikaan olisi moista uskaltanut unelmoida.

Melkein täydellinen keikka siis. Pienen miinuksen kokemukseen toi vieressä jorannut ja päälle kaatuillut umpihumalainen ukko (ei toki omani), jonka kisakunto ei onneksi riittänyt ihan loppuun asti.

Tuosta Nick Caven synkkyydestä vähän. Mietin mieheni kanssa taannoin suomalaista vastinetta Australian saarnamiehelle. Että löytyisikö meiltä moista pikimustan paatoksen, mutta usein myös syvän rakkauden tulkitsijaa.
Ei löytynyt. Jokainen vähänkin samankaltaiseen pimeyden alhoon johdattava Suomi-artisti paljastui lopulta kainalopierumieheksi tai väärällä tavalla synkäksi.

Suomalaiset ovat melankolista kansaa, sanotaan, mutta paskan melankolia, sanon minä.

Mieheni kiteytti asian jotakuinkin näin: Siinä missä itänaapurin kaihomielisyydessä on iso ripaus viiltävän kaunista surumielisyyttä ja kaipuuta, meidän suomalaisten melankoliamme kumpuaa lähinnä masentuneisuudesta ja huonosta itsetunnosta. Meillä synkkyyden olennaisin tekijä on ahdistuneisuus. 

Vaikka Nick Caven lauluissa kuljetaan yöhön, lyödään kivellä päähän ja katkaistaan napanuora likaisella veitsellä, taustalla ei ole kotimaista ”mä olen paska jätkä, ei tästä mitään tuu kun akkakin jätti” -meininkiä.

Minä ainakin koen homman niin, että kuulija ei ole Cavelle terapeuttisen jupinan kohdeyleisö vaan tarinankertojan kuuntelija. Ja oi, olisin valmis kuuntelemaan miehen tarinoita pitkään pimenevässä yössä....

Valmiina kulttuuriähkyyn

Minulla on kysymykseen ”Voiko kulttuuria ahnehtia liikaa” kokemusperäinen vastaus, joka kuuluu ”Kyllä todellakin voi”.
Kokemus karttui viime kesänä. Ja nimenomaan kesässä – nimittäin kaupunkifestari Jyväskylän Kesän aikaan.

Hamusin itselleni ja läheisilleni sellaisen määrän tapahtumia, että välillä en kiirehtiessäni lastenteatterista haastattelun kautta konserttiin oikein edes muistanut minne olin suuntaamassa. Tiistaina alkaneiden kaupunkijuhlien puolivälissä jätin jopa pari lippua käyttämättä.

Vaikka kulttuurielämykset olisivat superhyviä, ei yksi mieli voi ottaa niitä vastaan tolkuttoman tiheään tahtiin. Kulttuurikin vaatii sulatusaikansa ja ilman sitä päänsisäinen vastaanottolautakunta huutaa "Rajansa kaikella".

Törmäsin tänään rajoihini ja liialliseen ahtaamiseen myös Joutsassa Karoliinan Kahvimyllyssä. En varsinaisesti siis kulttuurisaralla vaan sokerihumalan parissa.
Vaikka kakut olisivat kuinka ihania, ei niitäkään kerta kaikkiaan vaan voi ahtaa suusta sisään tolkuttoman isoa määrää ilman, että ajatus bulimikoksi ryhtymisestä alkaisi yhtäkkiä kuulostamaan oikeinkin houkuttelevalta elämäntapamuutokselta.

Tämänpäiväisestä sokeriähkystä luulen oppineeni jotain, mutta viime kesäisestä kulttuurihumalasta en niin mitään. Viisaista sanoistani huolimatta ensi tiistaina alkava Jyväskylän kesä taitaa nimittäin sujua viimevuotisissa merkeissä. Haluan taas mennä kaikkialle ja nähdä mahdollisimman monta juttua.

En suostu oppimaan kokemuksesta. Sitä paitsi: Ehkä tänä vuonna kolme esitystä illassa tuntuukin ihan sopivalta määrältä. Ehkä viime vuonna olin vain jostain syystä huonossa vastaanottovireessä.

Eniten Jyväskylän Kesästä odotan Circus Uusi Maailman Rajatilaa ja Los Galindosin Maiurtaa. Jumalaisesta Martti Suosalostakin haluaisin vähän intoilla, mutta en uskalla vielä, koska lippujen saanti on vielä vähän epävarmaa.

Sunnuntain päätöskonsertissa saatan taas jo röyhtäillä kulttuuriähkyäni niin ronskista, että mielessä on vain tuhdin ei-kulttuuriset asiat kuten vaikka saunamakkara ja väkevä sinappi. Ei paskempia juttuja toki nekään näin kesän sydämessä ja rantasaunaan yhdistettyinä.

 

Ajattelin laittaa tähän kuvan Karoliinan Kahvimyllyn kakunpalasta, joka ylitti elopainossaan pienen kissanpennun,
 mutta sokeriähkyltäni en kyennyt vielä edes katsomaan kuvaa. Laitettakoon siis synttärilahjasiemenestä
kasvattamani auringonkukka.

JABADABADUU!

Koska maailmassa on sittenkin vielä oikeudenmukaisuutta ja erittäin sinnikäs Tiketti-sivun refresh-napin painaminen palkittiin,  olen kuin olenkin onnellinen Naamat-festivaalin lipunomistaja.

Vain nopeat elävät ja minä olen hidas

Niinhän siinä kävi, kuten pelkäsinkin. Vaikka kuinka olen ollut lähtökuopissa jo melkein puolen vuoden ajan ja lähestyin tänään tietokonettani hyvissä ajoin ennen lipunmyynnin alkamisajankohtaa jäin rannalle ruikuttamaa.

Siinä kello 12 odotellessa mietin jo minkälaisen Jeba-Jeba-Jihaa-huudoin varustetun postaukset FB:n sivuille lataan, kun plakkarissa on liput Naamoille.
Ilma tuoksui perhosille ja muovimukista juotavalle oluelle. Ruoho kutitti varpaita ja pepun alla oli mukava huopa. Olin jo naamoilla, mutta sitten en ollutkaan

En saanut lippua. Kolmen minuutin jonotuksen päätteeksi Tiketti ilmoitti tapahtuman loppuumyydyksi.

Hartiat lysyssä, naama norsun sillä ja kirosanoja viljellen kävelin nöyränä autolle ja lähdin töihin, josta olin jo puolituntia myöhässä. 

”Tulen heti sitten kun olen ostanut liput Naamoille”. Ja pah, sanon minä. 

Ensi vuonna lähestyn asiaa nöyremmin ja puhun pikemminkin lippujen ostoyrityksestä.

This is me being very very upset.

Nyt tekisi mieli lähinnä vetää naamat, mutta sekään ei kaiketi ole kovin suotavaa näin

töissä.
Mainittakoon kuitenkin, että ohi suun livahtaneesta lipunmyynnistä huolimatta Naamat on toki ylihienotapahtuma ja onnittelen sydämeni pohjasta kaikkia niitä, jotka saivat liput tuohon kesäiseen ilonpitoon.

Tulkoon valkeus ja rock



Ihan hauskaa siellä Flowssakin näytti viime
kesänä olevan..

Aurinko armas kuivas satehen…

No ei sentään sadetta, mutta valaisi maailman kuitenkin hetkeksi. Kuluneena viikkona olen lukenut loputtoman määrän facebook-päivityksiä tästä odottamattomasta valoilmiöstä. Ja toki ihan syystäkin. Auringon poissaolon konkreettisuuden ymmärtää ja tuntee luissaan todellisesti vasta silloin, kun tuo keltainen pallo pitkän tauon jälkeen kurkkaa taas pilven takaa. Silloin vasta käsittää, että ”Kyllä. Tuota tyyppiähän minulla on ollut pirullisen kova ikävä jo kuukausien ajan.”

Taivaallinen kirkastuminen vei ajatukseni kesään. Jännää muuten, että kun näin talvella ajattelee kesää, siihen ei koskaan kuulu hyttysiä, paarmoja tai sadetta – pelkkää pilvetöntä taivasta ja humisevia koivunlehtiä vain.

Mutta siis kesä. Joskus ikävuosina 15-25 pidin itsestään selvänä, että kesään kuuluvat ainakin Ruisrock ja DBTL-festarit. Usein myös esimerkiksi Ankkarock ja Provinssirock. Sillä, mitä bändejä kyseisiin tapahtumissa esiintyi, ei ollut niin kauhean suurta merkitystä. Sinnehän mentiin, vaikka esiintymislista olisi ollut köyhänlainenkin – toki sellaiset helmet kuin vaikka Nirvana, Faith No More, Aerosmith, Red Hot Chili Peppers ja DAD olivat ihania lisäbonuksia, mutta tärkeintä oli kuitenkin se ihmisten yhteen kokoontuminen, kevyt humalatila, parhaat ystävät ja timotei suupielessä.

Sittemmin olen kai tullut vanhaksi, sillä en ole käynyt kyseisillä festareilla vuosikausiin. Viime kesänä kuitenkin ryhdistäydyin ja menetin saman tien sekä Naamat- että Flow-neitsyyteni. Ensimmäiselle vannoin syvää rakkautta ja jälleennäkemistä, jälkimmäisestä totesin, että ”ihan yes, mutta pohjimmiltaan haluan festarini nurmikolla, en asfaltilla”.

Tästä huolimatta odotan kuitenkin kärsimättömästi Flown päivälippujen myyntiintuloa. Kun viimeksi näin Nick Caven livenä purskahdin liikutuksesta spontaaniin itkuun – tulevana kesänä en odota itseltäni yhtään sen rationaalisempaa reaktiota.

Myös niitä Naamojen lippuja ajattelen jatkuvasti pelonsekaisin ajatuksin ja  huolestuneena - ne kun tuppaavat tulemaan myyntiin aina jotenkin ihan huomaamatta ja jo tunnin päästä tarjolla on enää vain "ei oota".

 

Muuramen rockfestari Naamoilla esiintyi viime kesänä mm. Kari Tykkyläinen, joka sijoittui juuri Hesarin Suomen mielenkiintoisin ihminen äänestyksessä toiseksi. Lisättäköön vielä, että mielestäni eka sijakin olisi ollut ihan paikallaan.