Vuoristotietä leppoisasti läpsyt jalassa

Otin kesälomallani tuntumaa Nepalin vuorten tieverkostoon suunnatessani vaellusreitille Himalajalle. Minua ei jännittänyt niinkään se, miten pää ja kroppa kestävät yli viiden tonnin korkeutta vaan se miten ne kestävät reitin alkuun vievän tien. Matkanjärjestäjä Mandala Travelin opas lupasi jeeppimatkalta "vähän hurjaa menoa" ja sitä myös sain.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea osoitteesta:

.http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Vuoristotietä-leppoisasti-läpsyt-jalassa/1051699

Annapurna: Huvipuistokyytiä Himalajalla

Olemme siirtyneet Kathmandusta Chamjeen 1454 metrin korkeuteen. Päivä on ollut melkoinen. Ensin bussissa ja sitten jeepillä. Kuulostaa leppoisalta, mutta oli ihan jotain muuta. 

Koska aikainen lintu nappaa parhaat madot, meidän ryhmä istui Kathmandun Traditional Comfort -hotellin aamupalalla 5.45. Tästä ei tosin ollut kauheasti hyötyä, sillä seisoimme sitten tunnin rakennustyömaa-kaaoksessa ennen kuin pääsimme livahtamaan kaupungista kohti vuoria. Toisaalta ehkä myöhemmällä herätyksellä olisimme seisseet kaksi tuntia. 

Bussimatka oli osin pomppuinen, mutta osa onnistui kuitenkin vetämään pikkutorkkuja. Tauoilla vastaan pelmahti kostean kuuma ilma, joka hikoilutti olotilan hetkessä varsin hikiseksi. 

Kun tie kävi liian hurjaksi bussille, hyppäsimme Jeeppiin. Reissu piti ennakoidusti katkaista siihen, että maanvyörymä esti ajon. Paikalla oli armeijan miehiä räjäyttämässä tielle valunutta maata pois, joten jouduimme odottamaan. Kuului iso "pum" ja kieleke tipahti tonttiin. Innokkaammat riensivät jo eteenpäin, mutta meidän oppaat toppuutteli, että katsotaan nyt jos sieltä tulee vielä lisää maata. Ja sitten tielle vieri pienen omakotitalon verran maata. Ngima veti sellaisen elokuvamaisen "run" huudon ja käski meitä siirtymään reippaasti syrjään. 

Näinpä sitten päätettiin tehdä pikku ekskursio metsän puoleen eli ohittaa paikka kiertoteitse. Ämpärillinen hikeä myöhemmin, joukkio oli ohittanut paikan ja istahti sortuman toisella puolella oleviin autoihin. 

Jeeppi-ajelusta sanottakoon, että viime vuoden Luklan lehto jäi sille toiseksi. Olo oli vähintäänkin sheikattu ja pari kertaa oli niin hurjia rotkon reunoja, että piti puristaa silmät kiinni ja toivoa parasta. Ilman selkäkipuihin tarkoitettua jämäkkää tukiliiviä, en olisi ehkä päässyt perille asti, mutta nyt matka meni hurjasti, mutta hauskasti. Perille saavuimme illan jo laskettua. Pimeässä tie oli vähintään yhtä hauska. 

Everest-trekillä kuuluin ylvääseen suihkuttomaan joukkoon, mutta tänään olin eka veden alla. Tämä ilmasto on sillä tapaa hikinen, ettei auttanut muu kuin peseytyä. 

Mutta siis onnellisesti perillä nyt ja odotellaan ruokaa. Huomenna päästään jaloille. 

Saattaa muuten olla, että ihan joka päivä ei jaksa kirjoittaa. Mutta teen näitä kirjoitusvirheellisiä tekstejäninsina kun jaksan. 

Jussin kommentti päivästä: Suomessa on paljon kalliita maastoautoja,  joilla ei koskaan ajeta maastossa. Nepalissa ajetaan...

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa. www.mandalafravel.fi

Kuvasatoa Nepalin reissulta

Joku jo ehti kysyä, että "koska sä laitat niitä Nepalin-kuvia blogiisi". Vastaus on, että nyt.
Ohessa siis pieni setti kuvia isosta valikoimasta, jonka tosin koen näin jälkikäteen nyt jo vähän suppeaksi. Niin paljon enemmänkin olisi ollut kuvattavaa, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä harvemmin tuli enää kaivettua kameraa esille.



Kathmandun Durbas square -alueella parveilee tuhansia puluja. Alueen lintuja ruokitaan pyhinä siivekkäinä.

Miehet valmistivat patjoja Kathmandun keskustassa. Ilma oli niin sakeana pölystä ja pakokaasusta, että oli pakko hengittää kankaan läpi. Oletettavasti tässä syntyneet patjat ja täkitkään eivät ole ihan raikkaimmasta päästä.

 

Ihania koululaisia meidän tutustumiskäynnillä Taksvärkin tukikohteeseen Kathmandussa.



Tässä asennetaan pikkusiskon korva-nenäkorua paremmin.

 

Sitten ollaankin jo kapuamassa. Joku kysyi, että oliko ne polut siellä Himalajalla sentään leveitä ja tasaisia. Juu, eivät olleet. Yleensä kapeita, vinoja ja usein vielä paljon epätasaisempia kuin tässä kuvassa. Tuntui ihan luksukselta jos eteen sattui tien pätkä jolla pystyi kulkemaan ilman, että katsoisi koko ajan jalkoihinsa. 

 

Välillä piti seistä vaan ja tuijottaa näitä maisemia.



Tässä kohtaa ollaan jo edetty vaelluksen puolivälin yli. Ilma on niin kirkasta, ettei ilman aurinkolaseja voi enää oikein olla.



Mulla ei ollut huiputus-paitaa päällä huiputuspäivänä, koska olin niin rikki-poikki-kunnossa vuoristotaudin takia, että oletin vain saattavani huipulle kapuajia vähän matkaa rinnettä ylös. Jostain sitten kuitenkin löytyi sen verran energiaa, että kipusinkin ylös 5545 metriin. Paitaa en enää jaksanut vetää päälle ja hymykin on tekohymy, vaikka huikealta tuntuikin oman itsensä voittaminen. Myönnettäköön vielä, että se lisäenergia löytyi Coca Colasta, joka oli kokolailla ainoa asia, mitä enää tuossa hetkessä sain kuskustani alas.

Tässä ollaan jo tulossa alas. Asian voi päätellä myös tukasta jota ei ole pesty melkein kahteen viikkoon ja sen kyllä huomaa...

Kun vastaan tuli tällaista kuormaa kuskaavia kantajia, ei tullut mieleen valittaa oman päivärepun painoa. Päivärepuissa meillä kulki mukana kuorivaatteet, lämpövaatteet, useampi litra vettä, vessapaperit, kamerat yms. Muut kamat - mm. makuupussi - tuli rinnettä ylös jakkien selässä.



Nämä maisemat...

ja jakit

ja tämä fiilis. <3

Kapua-keräys on voimassa vuoden loppuun asti. Vielä siis ehtii laittaa vaikka joulukorttirahat Nepalin lasten hyväksi. Ohessa linkki keräystililleni:

http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/ 

Mitä siitä kertoisin. Kysyjille vastaisin.

"Mitä siitä kertoisin".
Tätä olen miettinyt, kun tiedän tulevina viikkoina törmääväni lukuisiin "Miten reissu meni" -kysymyksiin. Vaikealta tuntuu tiivistää kokemusta edes puolen tunnin luentoon. Uskon että asioita putkahtelee mieleen pikkuhiljaa ja tasaisesti.
Onhan se nimittäin jo ajatuksena ihan mahdotonta liittää samaan kertomukseen aamuisen norsu-safarin Chitwanin kylässä,  Himalajan lodge, jonka lattiatasossa vesipullo jäätyi yöllä ja korukauppias, jonka taidokkaista riipuksista olisin halunnut ostaa jokaisen. Ja jos olisin ostanutkin, en olisi ajautunut konkurssiin.
Sitten on vielä esimerkiksi se keuhkoja puristava outo tunne,  joka johtuu joko kaikista sisään hengitetyistä saasteista ja pölystä tai ryhmässä vellovasta flunssasta. Ja muisto infernalisesta vuoristotauti päänsärystä tai se kuinka seurasimme munkkiluostarin juhlallisuuksia joka muuttui niin yhtäkkiä hyminästä ja muminasta kellojen kilkatteluksia, rummun ääniksi ja mataliksi torviksi, että kyyneleet nousivat silmiin. Sekin on vahvassa muistissa kuinka nousin Kala Patharin rinnettä, pysähdyin joka viides askel, sanoin fuck ja jatkoin matkaa.

Yksi asia on ainakin selvä: aion lukkiutua seuraavaksi pariksi päiväksi kotiin Jussin kainaloon. Aion saunoa, lojua ja olla. Korista onnellisena oman kodin sisällä. Voi toki olla, että täytyy pistäytyä lääkärillä näyttämässä näitä repaleisilta tuntuvia keuhkoja.
Meidän porukasta aika moni joutui popsimaan antibiootteja, moni kävi lääkärillä ja sitten lisäksi oli vielä ne kaikki vuoristolääke napsimiset. Nyt tilanne on se, että kun meidän noin 20-päisestä laumasta yksi alkaa yskiä, toinen tarttuu rytmiin. Sitten kolmas jne. Olemme kuin toisiamme matkiva pululauma tai ryhmä, joka kykenee parhaiten kommunikoimaan yskimällä. Aluksi taisimme kärsiä lähinnä Himalajalta saatavasta chumbu-yskästä, mutta nyt se on eriytynyt osin kuumeiseksi pöpötaudiksi. Olemmekin harkinneet vahvasti yhdistävän Kapua-määreen vaihtamista keuhkovammaliitoksi...

Istun parhaillaan junassa kohti Jyväskylää. Kukaan ei enää vastaa yskimiseeni. Tuntuu oudolta.


(Ps. Kuvia joskus sitten kun oikean koneen äärellä...)