Kääk! Se on Don Rosa

Don Rosa esittelee minulle piirtämäänsä sivun kokoista omistuskuvaa ja minun käteni tärisevät innosta, kiitollisuudesta ja onnesta niin kovasti, ettei kuvaamisesta ole tulla mitään.

Haastattelin kirjamessuilla Madventuresin miehiä, Sami Yaffaa, Katja Kontturia ja Don Rosaa. Tänään olisi edessä vielä Arman Alizadin jututtaminen.

Mukavia ja sanavalmiita tyyppejä kaikki. Hyvä niin, sillä varsinkin näiden matkaohjelma/-kirja miesten kohdalla aikaa oli tosi niukasti. Madventuresin Rikun ja Tunnankin jututin puolijuoksussa miesten siirtyessä esiintymislavalta toiselle.

Urheilutoimittajana uraa tehnyt ystäväni nauroi, että sellaistahan se on heidän alallaan aina. Ei käy kyllä kateeksi. Toisaalta jos aikaa on hintsusti, tulee kaiketi keskityttyä olennaiseen.

Haastateltavista vaikein tapaus oli Don Rosa. Syy ei ollut hektisessä aikataulussa, sillä minulle oli varattu puolisentuntia Don Rosan ja jyväskyläläisen tutkijan Katja Kontturin jututtamiseen. Ongelma ei myöskään ollut englannin kieli. Ei vaikka, pikkuisen pelkäsin ranskankielisen juttutuokion vanhan kaverini kanssa juuri ennen haastattelua vääntävän kieleni ranskaksi.

Don Rosa puhelias, hyväntuulinen ja ihana. Niin. Ihana. Vaikeusastetta nosti se, että olisin halunnut vain toistella KÄÄK-sanaa ja vannoa syvää rakkautta Don Rosaa ja hänen tarinankerronta- ja kuvitustaidoilleen.

Fanituksen innoittamana tein nopean top 5 listan ihmisistä, joiden haastattelu saattaisi tuottaa minulle pikkuisen ongelmia. 

Nick Cave

Iggy Pop
John Malkovich
Mihail Barysnikov
Martti Suosalo

Jos joku lehtipomo nyt siellä sattuisi lukemaan tämän bloggauksen, pyydän, että unohdat lukemasi. Jos joskus sitten kaipaat jututtajaa vaikka tuolle jumalaiselle John Malkovichille, nielaisen mieluusti purkillisen beetasalpaajaa ja otan työtehtävän vastaan.

 

ps. Katja Kontturin tutkimukseen ja ankka-näkemyksiin kannattaa käydä tutustumassa naisen  Akateemisen ja populaarin välimaastossa -blogissa.

Don Rosa ja Katja Kontturi, joka väittelee Rosan sarjakuvista joulukuussa.

 

Viesti menneisyydestä

Sain viikko sitten sähköpostin, joka oli viipynyt matkalla puolitoista vuotta. Siis oikeasti 1,5 vuotta.
Sen piti tulla minulle silloin kun olin vielä 39 ja nyt näin jo 42-vuotissynttärieni lähestyvän uhkaavasti meilin tipahdettua sähköpostiini.

Ei sillä. Ei sähköpostin sisältö ollut mitenkään maailmaani mullistava. Vaikka olisin saanutkin sen, olisin yhä tässä ja varmasti jotakuinkin samoissa fiiliksissä. Jäin kuitenkin miettimään, että eikö ole pikkuisen epätodennäköistä, että bittiavaruudessa vaeltaisi vain yksi meilini. Kenties Mahlamäki-Kaistiselle suunnattujen viestien kaistalla on oikein ruuhkaa.

Sähköpostien valtatiellä surffaa myös kenties tieto siitä, että minut on x-vuotta sitten valittu hakemaani unelma-kouluun, minulle on yhtäkkiä ja yllättäen myönnetty ikuinen touhuilu apuraha ja jossain kaukainen sukulainen haluaisi siirtää omaisuutensa nimiini. (Siis joku sellainen oikea sukulainen, ei sellainen erään tietyn autokeitaan perustajan halajama olematon Afrikan kuningatar.)

Kenties tiedonvaltatiellä on myös runsaasti omia viestejäni. Tämä selittäisi ainakin sen, miksi niin moni työnantaja ei viitsi kuitata vastaanottamiaan työhakemuksia tai ilmoittaa hakijoille kuka tuli työhön valituksi.

 Vastasin tuohon vuosien takaa tulleeseen meiliin. Kirjoitin jotain nokkelaa siitä, kuinka piuhat ovat pitkiä Keski-Suomen ja Kaakkois-Suomen välillä. Vielä en ole saanut vastausta. En toki ole sitä odottanutkaan, sillä epäilemättä viestini vaeltaa takaisin ainakin samaiset puolitoista vuotta. Todennäköisesti pitempäänkin. Onhan sillä nyt vastausviestinä pikkuisen isompi lasti vietävänään.

Ajokokemuksia pyramidimaasta

En tiedä mitä miehen kyltissä lukee. Looginen
teksti voisi olla vaikka "Ajakaa hiljempaa"

Kolumni perjantain 17.10.2014 Keskisuomalaisessa

Vietin syyskuussa viikon Egyptissä. Auringon, hiekan ja pyramidien ohella kiinnitin huomiota maan liikenteeseen, joka sanalla sanoen oli ihan jotain muuta. Opin nopeasti, että pohjoismaalaisten liikennetavat ovat paikallisväestön mielestä vähän sieltä ja syvältä. Että vieno pyyntö poppivehkeiden volyymitason laskemisesta ja kuskin käsien palauttamisesta rattiin, on lähinnä tylsämielistä nipottamista. Jos tie on suora, sitä kuuluu ajaa niin paljon kuin autosta lähtee tehoja. Ja jos se ei ole suora, tulee sitä silti ajaa urut auki.

Turvavöiden tarkoitus on egyptiläisessä taksissa olla mukana, ei toiminnassa. Istumistani viidestä taksista yhdessäkään ne eivät nimittäin toimineet. Kaikissa autoissa toimi kyllä radio. Volyyminappi vain oli jumittunut täysille.

Siitä en jaksa edes kirjoittaa millaista päänvaivaa, kaapujen repimistä ja tuhkan sirottelua hiuksiin aiheutti kyydin maksusta sopiminen. Pienenä vihjeenä mainittakoon kuitenkin, ettei etukäteen sovittu 60 tarkoita aina koko kyydin hintaa. Pääteasemalla se voikin yllättäen tarkoittaa hintaa per kyyditettävä. Jos kyydissä on vaikka neljä ihmistä, ei moinen yllättävä hinnannousu jaksa ihan kauheasti naurattaa. Suomalainen, pikkuisen auringossa kärähtänyt nainen muuttuu kyseisessä tilanteessa kasvoiltaan vielä astetta punaisemmaksi – varoituskolmion tapaan hehkuvaksi ilmestykseksi, jonka jokainen maanmies tunnistaa ultimaalisen vaaran lähteeksi. Egyptiläiselle taksikuskille tämä kaiketi viestii jotain ihan muuta. Hintaa se ei ainakaan laske.

Egyptiläisessä liikenteessä jaksoin ihmetellä myös betoniporsaan korkuisia hidastetöyssyjä. Silloin kun paikallisviranomaiset haluavat vauhdin laskevan ihan oikeasti, he tekevät tiehen hidasteen, joka oikeasti hidastaa – töyssyn jonka ylittämiseksi nopeus täytyy tiputtaa 150:stä kolmeenkymmeneen. Hidastaminen tehdään tietenkin nopeasti. Tavalla, joka saa sinut ymmärtämään miksei niitä turvavöitä ole. Jos olisi, kuuluisi takapenkiltä solisluiden murtumisääniä ja epätoivoista vinkunaa ilmojen pihahtaessa keuhkoista.

Istuin reissullani myös paikallisen lentoyhtiön koneessa. Lennon aluksi matkustamossa soi rukous ja kuvaruudulla näytettiin kuvaa Mekasta. Jotenkin länsimaista mieltä tämä ei kauheasti rauhoitta. En viittaa tällä mihinkään islamilaisen kulttuurin oudoksumiseen vaan siihen, että lentoyhtiö arvelee tarvitsevansa rukouksen voimaa onnistuneen lennon suorittamiseksi. Harmikseni sain huomata, ettei rukous aina auta. Juostessani Kööpenhaminan kentällä jatkolennolle toivoin, että Allah olisi taannut myös aikataulussa pysymisen.

Pääsin kuitenkin ajoissa ja turvallisesti kotiin. Matkalaukkuni tosin kiintyi Egyptiin minua syvemmin. Ruskea matkakumppanini palasi kotiin vasta kolme päivää jälkeeni. Ymmärsin sen osoittavan mieltään ja protestoivan kylmää syksyä avatessani sivutaskua, joka oli vuorattu pullollisella suihkusaippuaa.

Oma matkani Helsingistä Keski-Suomeen sujui siipan kyydissä. Egyptiläiseen matkantekoon tottuneena ihmettelin jatkuvaa oikealla kaistalla pysymistä ja liikennesääntöjen tottelemista. Radiokin oli niin hiljaisella, että sain kuskin puheesta ihan ongelmitta selvää. Ajokulttuurishokkia tasapainottaakseni nostin omat käteni niskan taakse ja mutisin hiljaa itsekseni jotain etäisesti islamilaiselta uskontunnustukselta kuulostavaa.

Iltapäivä Nick Caven seurassa

Kävin eilen leffassa katsomassa Nick Caven 20 000 Days on Eart –elokuvan. Tai oikeastaan dokumentin. Todellisuudessa ehkä fiktiivisen dokumentin – kuvauksen yhdestä Caven päivästä. Kertomus alkoi aamusta ja päättyi iltaan. Väliin mahtui säveltämistä, sovittamista, kirjoittamista, ystävien ja bändijäsenten tapaamista, terapeutilla istumista, elokuvan katsomista lasten kanssa ja vaikka mitä.


Olin ihan myyty. Huokailin välistä syvään. Yhden timantin kirkkaan kyyneleenkin tirautin ja moneen kertaan olin ryhtyä raivokkaisiin aplodeihin.

Ymmärrän toki, ettei raina ehkä ihan kaikkiin samalla vimmalla iske. Olen kuitenkin fanittanut (lue: rakastanut ) Nick Cavea noin ikävuodesta 15 asti. Enkä näin ollen usko, että on olemassa kovin montaa juttua mitä en kyseisen miehen tekemänä jaksaisi seurata. Jos leffa olisi vaikka kuvannut yksinomaan miestä ratkaisemassa ristisanatehtäviä, luulen, että ainakin puolet ajasta olisin kujerrellut onnen hykertelyä.



Ihan hirveän kova kassamagneetti elokuva ei ainakaan Suomessa taida olla. Lisäkseni leffassa oli viisi muuta katsojaa. Yksi näistä mieheni ja kaksi muutakin tuttuja. Kyseessä oli tosin päivänäytös, mutta jotenkin olen melko varma siitä, ettei iltanäytökseenkään tarvitse etukäteen aikaisin lippuja varata. Toisen vaan eivät ymmärrä hyvän päälle…..



Istumapaikka 666

Minne katosivat nuoruuden tasapainoiset vuodet

Kävin loppukesästä testaamassa tandemia.
En kaatunut kertaakaan....

Autokolumni päivän Keskisuomalaisessa 3.10.2014

 

Mervi Varonen kirjoitti muutama viikko sitten tällä palstalla autokolumnin polkupyöräilystä. Hän tutkiskeli jutussaan erityyppisiä ajajia ja ajotapoja. Yksi mielestäni oleellinen ihmisryhmä jäi listasta kuitenkin puuttumaan. Nimittäin koululaiset. Nuo nuoruutensa innossa kaiken tietävät ihmisen alut ovat liikenteessä ihan oma lukunsa.

Olen monesti miettinyt, että kun vanhemmat soittavat kouluun tai kuntaan ja valittavat lapsukaistensa koulumatkan vaaroista, he eivät tunne kokototuutta. Vaara ei nähdäkseni niinkään piile autoilijoissa tai pusikkoisissa pyöräteissä vaan kaikissa alle kaksikymppisissä kuskeissa.
Vaikka kolumnin alku nyt pahaenteisesti haiskahtaakin siltä, että kohta täti-ihminen ryhtyy panettelemaan nuorisoa ja voivottelemaan tämän tapoja, niin tästä ei ole kyse. Pikemminkin päinvastoin. Puhun kadonneesta nuoruudestani ja suuresta kateudesta.

Kun peruskoulu-ikäinen nuori hyppää fillarin selkään, matkanteko on hänelle lähes yhtä vakaata ja vaappumatonta, kuin saman matkan taivaltaminen jalkaisin. Käsiä ei tarvita ohjaamiseen, koska sen voi tehdä myös painonsiirrolla. Katseenkaan ei tarvitse olla aktiivisesti maastossa, eikä se sinne toki ehtisikään – pitäähän sitä pysyä kartalla ja päivittää kotimatka sosiaalisessa mediassa ainakin pariin otteeseen.

Siinä missä keski-ikäinen pyöräilijä puristaa pakaroillaan fillarin satulaa osuessaan ruuhkaiseen tieosuuteen, teini laskee luurin ehkä – ja vain ehkä – hetkeksi kädestään.
Muistan elävästi ajaneeni itsekin teininä huomattavasti nykyistä huolettomammin. Älypuhelinta minulla ei luonnollisestikaan ollut, mutta käsillä oli paljon muutakin tekemistä kuin pyöränsarvissa lepääminen – esimerkiksi taskunpohjien tutkiminen tai tupakan polttelu. 

Viimeisen viiden vuoden aikana olen toistuvasti kokeillut, vieläkö se matka sujuisi käsittäkin, mutta ei suju. Siinä ajassa jonka kykenen etenemään kädet ilmassa ei ehdi sanoa kuin korkeintaan apua. Senkin nopeasti älähtäen. Lantioni ohjailukyky on jäänyt jonnekin menneisyyteen ja etupyörä kaartaa armotta kohti ojaa elleivät kädet pidä sitä reitillään. Tämä on mielestäni ärsyttävää. Niin ärsyttävää, että ottaa vähän oikein sydämestä.

Ihan kivutta eivät toki teinipyöräilynikään sujuneet. Lapsuuteni paremmasta tasapainosta eivät nimittäin kerro polvieni tiheä arpiverkosto. Olin varsinkin ikävuosina 8-11 polvet lähes yhtäjaksoisesti paketissa ja teipattuina asfaltti-ihottuman takia. Parhaina kuukausina taisin syöksyä fillarini selästä kolmekin kertaa. Syy ei tietenkään ollut koskaan minun. Parhaiten muistan yhden pirullisen orapihlaja-aidan, joka astui eteen juuri kun olin kertomassa kaverilleni miksi se luokan pisamanaamainen poika tuntui tänään sitä vaaleahiuksista rakkaammalta.

Menneisyyttäni ja polviani tutkiskeltuani olen tullut siihen tulokseen, että tasapainoni saattaisi palata entisekseen muutaman kaatumisen avulla. Jos ottaisin kerran tai pari kontaktia lähiojaan, ehkä lantioni muistaisi miten pitää ajaa, jotta pysytään tiellä. Vaikka tämä onkin kovin houkutteleva ajatus, taidan kuitenkin tyytyä tätimäiseen polkemiseen ja teinien huimapäisten suorituksien kadehtimiseen. Kolumnin lopuksi koputan myös vartin verran puuta, poistaakseni sanojeni ilmaan jättämän pahaenteisen karman.