Jollantai ja Riitta Uusitalon ihanat rinnakkaistissit

Olen ollut aina kova lukemaan sarjakuvia. Joskus en tainnut juuri muuta lukeakaan. Sydämeni sai villeimmin sykkimään Hugo Pratt, Milo Manara ja Hewlett-Martin. Ralf König vei mukanaan sitten vähän myöhemmin.
Nyt kun mietin taaksepäin huomaan, että en muka juuri koskaan enää löydä aikaa uppoutua sarjakuviin oikein syvästi – sillä tapaa, että todellisuus alkaa näyttää jo vähän piirretyltä. Sänkyni ääressä on lojunut useampi Blacksadin teos jo pari vuotta, mutta jostain syystä en ole saanut niitä luetuksi.

Kirjamessuilta ostamani ihanaisen Don Rosan –kokoelman sentään luin. Samalla mielessä kävi, että tilaisin oitis Ankan, jossa siinä olisi jatkuvasti Rosan kaltaisia mestariteoksia – mutta kun ei ole. Don Rosa on Aku Ankan maailmassa kuningas – sanoisinko jopa jumala.
(Katja Kontturi kirjoittaa muuten Don Rosa-tutkimuksestaan ja elämästä aku-tutkijana varsin mielenkiintoisesti blogissaan http://kontturi.blogspot.fi/)

Kehittelin joskus teininä käsitteen nimeltä jollantai. Se olisi se viikon yksi ylimääräinen päivä, jolloin ei olisi muuta kuin sitä mitä itse haluaa tehdä. Päivä jona ei tarvitsisi tai ehkä ei edes saisi tehdä töitä, opiskella, laittaa ruokaa tai hoitaa lapsia. Päivä joka olisi ihmisen itsen. Kaikki muu ikään kuin pysähtyisi. Silloin voisi lojua riippukeinussa ja lukea vaikka niitä sarjakuvia, kuunnella musiikkia ja katsoa elokuvia. Olla ilman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin tätä.

Sittemmin jollantai-termi taisi tosin muuttua merkitsemään sitä päivää, jona tuntuu, ettei ole oikein mikään päivä. Ei oikein arki, muttei viikonloppukaan. Muistaakseni tämä oli usein sidoksissa vähän reippaamman ja kosteamman biletyksen jälkeiseen olotilaan, jolloin oikeastaan olisi vain halunnut, ettei ole sunnuntai – eli huomenna arki.

Mutta siis. Aloin kirjoittaa sarjakuvista ennen kaikkea siksi, että sain tovi sitten taiteilija Riitta Uusitalolta tämän Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit –teoksen. Uusitalon piirustus- ja tarinankerrontatyyli eivät oikeastaan ole sitä sellaista, jota perinteisesti fanitan, mutta jäin silti nalkkiin. Tähän nalkkiin jääminen vei tosin hetken, sillä kirjanen ehti pyöriä ruokapöydällä useamman viikon ennen kuin siihen tartuin. Olin muka niin kovin kiireinen. Teoksen täytyi väistää sanomalehtiä, perunakattilaa, kahvikuppeja ja ties mitä ennen kuin se osui käteeni. Mutta kun se siihen päätyi, levisi suuni hymyyn.

Uusitalon piirustusjäljessä on mainiolla tavalla läsnä kaikki maailman aika ja mahdoton kiire: näyttää siltä kuin kuvat olisi piirretty nopsaan siinä sivussa, mutta silti mikään ei ole mennyt ns. päin mäntyä. Jokainen sivu toimisi yksinäänkin, mutta nivoutuessa juoneen se saa kikattamaan ääneen. Se, että tähän kikatteluun yhdistyy komppaava nyökyttely Uusitalon mahtavan tarkkanäköisille huomioille – tekee teoksesta loistavan.

Ja ne hahmojen rinnakkaistissit – ne ne vasta mainioita onkin. Huomaan myös haaveilevani suomenlampaan villasta huovutetusta lompakosta…

Uusitalon teosta saa ainakin Turun Sarjakuvakaupasta

Onni on rikkinäinen auto

Keskari 5.6.2015

Autokolumnistina toimimisessa on se hyvä puoli, että autoa koskevien vastoinkäymisien edessä sitä kokee auringon paistavan aina vähän risukasaankin. En usko tavan autoilijan saavan minkäänlaista tyydytystä auton rikkoutumisesta, mutta minä voin sentään onnitella itseäni uudesta kolumni aiheesta. Sanottakoon toki, että aiheet eivät ole vielä olleet niin kiven alla, että kauhean suurta iloa näistä vastoinkäymisistä saisin. Mieluummin hakkaisin päätäni seinään yrittäessäni keksiä kirjoitettavaa kuin ammentaisin toistuvista autokriiseistä. Viimeksi tällainen ”oi onnea. Auto meni rikki” -tapaus sattui huhtikuussa. Olin lähdössä seuraavana aamuna autolla Helsinkiin ja sieltä edelleen lentokoneella maailmalle. Päätin kuitenkin pistäytyä illalla vielä jollain asioilla. Hyvä niin, sillä autoni olikin päättänyt jättää kaikenlaiset pistäytymiset väliin. Se ei aikonut liikkua edes kymmenen sentin päähän autokatoksesta. Käsijarru oli jämähtänyt niin ankarasti kiinni, ettei sitä vasten voinut ajaa milliäkään. Peruuttaessa tuntui siltä kuin auto olisi nostanut vihaisena pyllyä ylös maasta. Erityisen ärsyttävää tilanteessa oli se, että inssisetä oli juuri pari viikkoa sitten kehottanut käyttämään käsijarrua vähän useammin. Ja mehän käytettiin ja näin siinä sitten kävi. Autoni mielestä käsijarrua saisi ilmeisesti käyttää vielä enemmänkin - Ihan koko ajaan.  Mieheni nosti auton pukille, irrotti renkaan ja koputteli sitä ankarasti. Yritti kaiketi pamauttaa käsijarrua vapaaksi. Minä seisoin vierellä ja vaivuin epätoivoon. Olen huomannut, että vastoin kohtalaisen positiivista luonteenlaatuani, koneiden rikkoutuessa olen armoton pessimisti. Stressikäyräni on heti kympissä ja tunnen sapen maun nousevan suuhun. Otsassani lukee niin isolla kuin siihen vain mahtuu, että ”ei tule onnistumaan” ja olen valmis pitkään ja veriseen sotaan koneita vastaan. Näin vaikka kokemuksen luulisi minulle jo opettaneen, että mieheni saa melkein aina pelit ja vehkeet toimimaan. Joka kerta kun näin käy, olen yhtä viattoman ihmeissäni siitä, että tuhoon tuomittu tilanne muuttuukin ratkaistuksi ongelmaksi. Tämä juontanee juurensa siitä, että jos ongelmanratkaisu nojaisi minuun, ei jäljellä olisi kuin ongelma. Ratkaisua ei lankaan. Tälläkin kertaa keskityin käsijarrun korjaussuunnitelmien sijaan miettimään keneltä saan auton lainaksi. Jollen olisi ymmärtänyt laina-auton perään soittelun olevan suuri epäluottamuslause mieheni sinnikästä korjailua kohtaan, olisin jo pirauttanut vähintään viidelle ystävälleni. Tarkastin toki salaa ja puolihuomaamattomasti kännykästäni aamun bussiliikenteen ja VR:n vuorot. Kaikkien oletusteni vastaisesti käsijarru luovutti lopulta vastarintansa ja mustanharmaat pilvet väistyivät taivaalta. Tämä tosin tapahtui vasta vaiheessa, jossa mikään koputtelu ei tuntunut auttavan ja auto laskettiin takaisin maahan. Huusin mielessäni hallelujaa. Samalla tiedostin kiusallisen hyvin sen, etten opi tästäkään mitää. Ensi kerralla ole vaivun taas auttamattomasti synkkään epätoivoon ja olen valmis kiroamaan kaikki nelipyöräiset maan rakoon.

Hopeahapsien kanssa Islannissa

Smaragdinen lampi kuumaa vettä geysirien äärellä.

Tein viime viikolla elämäni toisen Islannin-matkan. Ensimmäinen oli parin päivän pituinen Icelandairin tarjoaman työmatka kevättalvella ja tämä toinen tuoreempi, viiden päivän pituinen, äitini 75:ttä ikävuotta juhlistava Pohjanmaan matkatoimiston reissu. Reissut olivat arvatenkin kovin erilaisia – ”kuin yö ja päivä” –vertaus ei sisällä tarpeeksi etäisiä ääripäitä.

Ihana Blue lagoon

Ensimmäinen oli USA:n hektisessä aikataulussa, liikunnallisessa ohjelmassa, jäätävän kylmässä kelissä ja jet laagissa rähjääntyneen toimittajapoppoon äärimmäinen relaxointi jylhissä maisemissa, kuumien lähteiden syleilyssä ja Fakaselin-hevosteatterin äärellä. Se sisälsi ennen kaikkea aikaa olla ja palautua. Matkasta jäi levollinen olo, mutta iso polte takaisin maahan.

Tämä toinen oli eläkeläismatka, joka oli buukattu täyteen ohjelmaa, mutta melko minimaalisen määrä liikkumista. Bussi lähti aamulla hotellilta ja vei meitä muun muassa geysiriltä Keridin graaterijärvelle, Thingvellirin mannerlaattojen repeämäkohdasta Hveragerdin kasvihuoneille, pulppuavalta mutalammikolta Gullfossin vesiputouksella ja edelleen Blue lagoonin altaille. Päivät venyivät ohjelmaltaan pitkiksi, mutta toisaalta kaikki nähty oli näkemisen arvoista ja enemmänkin.



Gullfossin vesiputouksella

3 tipua, joista keskimmäinen
 sukupuuttoon kuollut.

Ryhmän muut 32 matkaajat olivat iältään noin 20–40 vuotta itseäni iäkkäämpiä, mutta päältään partaveitsen teräviä. Kyse oli pääosin Salonseudulta kootusta ryhmästä, joka on seilannut yhdessä maailman mantuja jo useamman kerran. Viime vuonna he olivat Italiassa ja sitä aikaisemmin kohteita ovat olleet mm. Istanbul ja Lontoo. Ryhmän koostumus vaihtelee, mutta vetäjä, Leena Jokinen pysyy samana.

pulppuavia mutakenttiä

Harmaapäisistä matkaajista on epäilemättä mukavaa, kun matkassa on joku, joka hoitaa kielisolmut ja laskee, että kaikki ovat koolla ja kunnossa. Ruokaa riittää, seura on sopivan leppoisaa, eikä matkaajan tarvitse miettiä missä mikäkin kohde sijaitsee ja miten sinne pääsee. Suomenkieltä taitava paikallisopas kertoo maasta, sen kulttuurista, ruoka- ja juomatavoista ja ties mistä.

ihania islanninhevosia

Reissun ehkä ihaninta antia, komean Islannin ohella, oli matkaseuralaisteni elämänasenne. Se, että uusi ja erilainen ei tarkoittanut huonoa, vaan mielenkiintoista. Bussiin ei mahtunut yhtään valittajaa ja voivottelijaa.

Moni kertoi aiemmista reissuistaan. Yksi oli tehnyt pitkän säästämisen jälkeen maailmanympärysmatkan ja toinen tullut juuri Kreikasta. Yksi tarinoi maailmalla ateriaksi syömästään marsusta ja toinen Etelä-Afrikan kokemuksistaan. Matkailu taitaa siis avartaa maailmankatsomuksen ohella myös elämänasennetta.

geysir-purkauksia

Ollappa +80-vuotiaana yhtä pirteä, terävä ja avoin kuin yksikin reissuun osallistunut matkaaja, jota siteeratakseni: ”Parempi katsoa maailmaa nyt oikein tarkkaan, sillä voi olla, ettei kymmenen vuoden päästä enää kykene”.




Euroopan suurin vesiputos



Muun muassa jylhän upeat maisemat Atlantin rannalla synnyttävät Islanti-kuumeen, joka ei helpolla sammu.



Karujen laavakenttien tuijotteluun voi unohtua pitkäksi aikaa.

Punertavatakkinen opas kertoo mistä on kyse ja vääntää vitsiä paikallisväestön tavoista.

Islannin sää vaihtelee hetkestä toiseen. Jos äsken paistoi aurinko, kohta voi olla jo päällä jo rankkasade ja armoton tuuli.