"Jeesus ja Tyler kävivät täällä"

Seiniin piirretyissä graffiteissa, tageissa tai liikennevalon kylkeen läimäistyissä tarroissa on jotain, joka vetää minua puoleensa. Jotain, joka sanoo, että ne on pakko tallentaa filmille, vaikka niiden lähtökohtainen idea on nähdäkseni juurikin olla osa katukuvaa - ei kenenkään kuva-albumia.

Tässä siis viimeisimmän reissun tunnelmia ja mielenilmaisuja Israelista. Lopussa vähän toisenlaisia seinäkirjoituksia. 

 

 

Koska ihmisellä on aina ollut (ja yhä on) pakottava tarve kertoa, että minä olin täällä, seinäkirjoituksia löytyy myös kirkkojen ja kappelien seinistä. Tässä muutama raaputus Via Dolorosan viimeisiltä pisteiltä tyyliin "Jeesus kävi täällä, niin kävi myös Tyler Russell".

En tiedä oliko Russell se jenkkifutiksen pelaaja Missisipin Bulldogseista vai joku tämän kaima, mutta ainakin hän katsoo olevansa tämän seinän arvoinen mies.

Eikö isä mennytkään enkelikuoroon?

Ai Weiwein komea puu HAM:ssä. Puu on rakennettu eripuolilta Kiinaa kerätyistä paloista ja vaikka ne kaukaa katsoen istuvat hienosti yhteen, erotuvat kolhot liitokset hyvin läheltä katsottaessa.

 

Ai Weiwein perinteisistä kiinalaisista jakkaroista
suunnittelema veistos.

Kävin perjantaina Kansallisteatterissa katsomassa Nummisuutarit-näytelmän. Olin matkamessuista aika lopen uupunut, mutta silti kulttuurinnälkäinen. Itse asiassa kävin ennen näytelmää Helsinki artmuseumissa eli HAM:ssa Ai Weiwein näyttelyssä ja sain melkein niskat sijoiltaan katsellessa ylös korkeuksiin kurottelevaa rujonkaunista uusiopuuta.

Mutta siis siitä näytelmästä. Tai ei oikeastaan edes siitäkään. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisessä näytöksessä, ihan kohta alun jälkeen, lavalle marssi pieni kuoro. Yksi kuoron jäsenistä oli kuin ilmetty isäni. Siis se vuonna 1999 kuollut mies.

Tuolla se lauloi lavalla sydämensä pohjasta ja näytti siltä, että teki juuri sitä mitä halusikin.

Mieleeni tulivat isäni kertomukset nuoruuden kuorolauluista. Siitä, että hän oli liittynyt opiskeluaikoina kuoroon lähinnä siksi, että se vaikutti arvosanoihin. Pääopettaja kun oli kova kuoromies ja sitä mieltä, että laulaminen kielii siitä, että ihminen on monella muullakin tapaa hyvä. (Vähän niin kuin naapurinmieheni mukaan, nainen joka käyttää nahkahousuja ei voi olla täysin huono...)

Tämä agrologiopiskelijoista muodostunut kuoro esiintyi kerran radiossakin ja isäni tapasi koko loppu elämänsä – joka ei siis ollut kuin 64-vuoden pituinen - tittelöidä itseään leikkisästi radiolaulajaksi. Näin vaikka oikeasti en muista hänen kauheasti kotona laulelleen. Joskus veti sentään pätkän Vapauden kaihoa eli ”Oi vapaus, kuule kutsuas, sua itkevät orvot kaipaa”. Kappale oli kuulemma ollut isoisäni suosikki. Papalla oli ollut tapana laulaa kappaletta ärsyttääkseen vaimoaan, jonka poliittiset mielipiteet eivät olleet isoisäni tapaan yhtään vasemmalla.

Isäni. Radiolaulaja.

Vähän myöhemmin isän laululistalle nousi myös ”tule kanssani kylpyyn” –kappaleen saunaversio. Luoja tietää miksi. Sanottakoon, että tämä oli vitsinä parempi, kuin musiikilliselta anniltaan.

Mutta siis. Enkelikuoron sijaan isäni näytti liittyneen kansallisteatterin kuoroon. Sitä en edes uskaltanut ajatella, että parin miehen päässä seisova lyhyempi mies näytti kovasti edesmenneeltä enoltani. Että tännekö ne kaikki ovat päätyneet manalan majojen sijaan.
 

Isi niistää pikku-Riikan nenää makkaranpaiston
lomassa. Mukana touhussa Isoahon perheen
vanhemmat.

Eihän se toki isäni ollut, eikä ollut enonikaan, mutta ajatus siitä, että isäni olisi näytellyt oman kuolemansa ja antanut haudata itsensä päästäkseen toteuttamaan todellista unelmaansa laulajana, tuntui aika voimakkaalta. Se nosti mieleen muistutuksen siitä, että me emme ole täällä miellyttämässä muita - jos ei toki heitä tallomassakaan. Tärkeää on tehdä sitä mikä tuntuu omalta. Elämäänsä kyllästyneet ja tyytymättömät ihmiset ovat muita taipuvaisimpia etsimään epäkohtien syitä muualta kuin omista teoistaan. Näin ollen uskon, että onnellisuus lisää suvaitsevaisuutta ja edesauttaa paremman maailman syntyä.

JA KYLLÄ. Tästä syntyykin kätevä aasinsilta omaan maailmanparannus tempaukseeni. Aion päättää tämän vuoden aikana tavattoman monta bloggaustani muistutukseen siitä, että marraskuussa minä ja 19 muuta vapaaehtoista kiipeämme Mount Everestin perusleiriin ja toivomme, että jokainen on saanut kerättyä hyväntekeväisyyteen saman verran euroja, kuin edessä on metrejä. Siis 5545. Lahjoitukset suunnataan koulutuksen ja terveyden edistämiseen Nepalissa ja Keski-Aasiassa. Matkan maksamme itse, omista kukkaroistamme.

Lahjoituksen ei tarvitse olla iso, (vaikka isokin toki kelpaa). Viidellä eurollakin voi tehdä jo ihmeitä maassa, jonka elintaso on varsin alhainen. Lisäksi ulkoministeriö kuusinkertaistaa jokaisen keräämämme euron.

 

Kapua-tilini löytyy tämän linkin takaa:
http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/



Kapuaa voi seurata oheisen linkin kautta: 

http://www.kapua.fi/

 



Äiti ja isi mökin pihakeinussa joskus vuonna miekka ja kilpi.

 



Juttusilla sarjamurhaajien kanssa

Helsingin kirjamessut alkavat ensi viikolla. Olen rampannut messuilla jo tuhottoman monta vuotta ja jututtanut läjän kirjailijoita. Jäin tämän vuotisia haastatteluaikatauluja fiksatessani miettimään, että kuka on se suurimman vaikutuksen minuun tehnyt messuhaastateltava. Ensimmäisenä ja välittömästi mieleen tuli ruotsalainen kauppatieteen professori Micael Dahlén, joka halusi tietää mikä tekee tappajista haluttuja.
Parhaiten muistan haastattelun tunnelman. Sen kuinka jututtaessani tuota sarjamurhaajia kirjaansa haastatellutta miestä, mietin varovaisesti, onko tämä lipsahtanut pikkuisen liian syvälle murhaajien sieluun. Että onko hänessäkin ripaus hullua murhaajaa... Tunnelmaa vahvisti Dahlénin Charles Manson -tyyppinen hypähtely, ajoittainen kuiskailu ja ns. iholle tulo.
Myönnettäköön kuitenkin, että lähtemättömimmän vaikutuksen teki ehkä se, että käteltäessä Dahlén kehui vuolaasti uusia, kivipestyjä mustan pinkkejä farkkujani. Paikka sydämessäni oli lunastettu välittömästi. Viis siitä oliko mies pelkkä murhaajien haastattelija vai sielultaan pikkuisen murhaaja itsekin...  

Ohessa Keskisuomalaisessa vuonna 2012 julkaistu haastatteluni

JUTTUSILLA SARJAMURHAAJAN KANSSA 

Riikka Mahlamäki-Kaistinen

Micael Dahlén puhuu Charles Mansonista, Dorothea Puentesta, Wayne Losta, Peter Lundinista ja Issei Sagawasta tuttavallisesti etunimillä. Ja mikäpä siinä. Miksei puhuisi? Saahan sitä toki kavereita sinutella. Jutun niksi vain on siinä, että kyseiset henkilöt ovat sarjamurhaajia. Dahlén puolestaan ei ole heidän sellikaverinsa vaan ruotsalainen kauppakorkean professori, joka matkusti maailmaa laidasta laitaan rupatellakseen murhaajien kanssa. Hän halusi tietää mikä heissä kiehtoo tavan ihmisiä. Miksi mitä julmimmat tappajat saavat kasapäin fanipostia?

Haastatteluista ja tieteellisistä testeistä syntynyt Ihmispedot-teos shokeeraa ulkonäöllään. Kannen verisen käden vastakohtana toimivat vaaleanpunaiset sivureunat tekevät kirjasta jollain tapaa karkkimaisen. Teoksessa yhdistyy kamala ja houkutteleva – juuri se sama, joka saa ihmiset lähettämään rakkauskirjeitä sarjamurhaajille.

- Murhaajana olisin itsekin paljon haluttavampi, Dahlén vakuuttaa.

Hän kokeili teoriaansa konkreettisesti. Ei murhaamalla, vaan julkaisemalla netin seuranhakupalstalla itsestään kahta lähes identtistä ilmoitusta. Ilmoitus, johon hän liitti lisätiedon ”Tapoin vähän aikaa sitten ihmisen”, sai huomattavasti enemmän yhteydenottoja kuin verettömämpi vastineensa.

Ihmispedot-teos tuntuu lähtökohtaisesti vähän oudolta taloustieteilijän hengentuotteeksi. Eikö ekonomia käsittele pikemminkin numeroita, talouskäyriä ja tilastollisia faktoja. Toisaalta ei Dahlénkaan pitkine hiuksineen ja mustaksi maalattuine kynsineen solahda ihan stereotyyppiseen kuvaan kauppatieteilijästä.

- Ekonomiassa on loppujen lopuksi kyse ihmisistä, Dahlén oikaisee.
- Se on vain yksi hieno ja vähän monimutkainen tapa yrittää ymmärtää sitä, miten ihmiset toimivat keskenään. Raha ei kiinnosta minua lainkaan, mutta minua viehättää se miksi teemme sitä mitä teemme.

Dahlén kuvitteli sarjamurhaajia lähestyvät naiset jollain tapaa rikkinäisiksi ihmisiksi. Murhamiesten morsiamet osoittautuivat kuitenkin ihan tavallisen oloisia naisia. Selväksi kävi myös, että kyse ei ole vain naisista. Sarjamurhaajanaiset saavat fanipostia siinä missä murhaveljensäkin.

- Äitinsä ja kolme muuta ihmistä kuristaneen Peter Lundinin nykyinen kumppani eleli ihan normaalia elämää, ennen kuin otti yhteyttä tuohon vankilassa istuvaan murhaajaan, Dahlén kertoo.
- Ehkä hän ajatteli, että tätäkö tämä elämä nyt on. Haluan jotain jännittävämpää.

Ihmispedot-teos toi Dahlénin omaan elämään jännitystä vähän liiankin kanssa. Raskas ja pitkä projekti oli viedä 39-vuotiaan professorin mennessään.

- Luulin, että tällainen eliittikoulun proffa kykenee ottamaan etäisyyttä haastateltaviinsa ja säilyttämään objektiivisuuden kaikissa tilanteissa, Dahlén huokaa.
Näin ei käynyt. Murhaajat eivät pysyneet käsivarrenmitan päässä vaan tulivat iholle - tai pikemminkin ajatuksiin asti.
- Olin järkyttynyt siitä, että minut sai näin helposti vedettyä pimeälle puolelle, Dahlén kertoo.
- Jos voisin nyt päättää, jättäisin koko tutkimuksen tekemättä.

Jo pelkkä hirmutöiden käsittely oli rankkaa, mutta oman painostavan lisänsä toi haastateltujen olemus. Otsalohkoonsa hakaristin tatuoinut Manson esimerkiksi hyppeli, tanssi ja kosketteli Dahlénia keskustelutuokioiden ajan. Hän saattoi tuijottaa kuuden tunnin ajan suoraan silmiin ja tulla välillä niin lähelle, että hengityksen tunsi kasvoilla.

- Oletko koskaan tuntenut totaalista kipua, Manson kysyi.
- Jos haluat, voin näyttää sen sinulle, tämä lupasi.
Tavassa, jolla Dahlén puhuu murhaajista, on jotain hypnoottista. Ehkä häneen on tarttunut osa tuota käsittämätöntä sarjamurhaajien charmia. Puhuttuaan brutaalien tappajien kanssa, hän on ikään kuin muuttunut kuolemattomaksi, eräänlaiseksi supersankariksi.
Toisaalta hän vaikuttaa yhä pelokkaalta ja hämmästyneeltä, vaikka murhatreffeistä on kulunut aikaa. Aivan kuin Lundin voisi hetkenä minä hyvänsä tarttua häntä niskasta tai Sagawa ampua päähän uuden ihmis-teriyaki -aterian toivossa.

Mikä musiikki sinua liikuttaisi?

Kävin viime viikolla koluamassa Kiasman näyttelyt läpi. Valitsin Kiasman muutaman tunnin luppoaikani tappajaksi lähinnä siksi, ettei muutakaan tullut mieleen, enkä jaksanut kauas laukkuineni vaeltaa. Oletusarvoni oli, että kyllä sieltä taas jotain ajateltavaa löytyy.

Ja niin löytyikin. Jämähdin Face to Face -näyttelyssä Heta Kuvhkan Present-videoteoksen ääreen nieleskelemään. Teoksessa Kuvhkan kuvaa amerikkalaisia Alzheimer-potilaita, joille hän soittaa näiden elämään tavalla tai toisella kuuluneita biisejä. Oli Beatlesiä, kansallishymniä, soulia ja ties mitä. Kukin kuuntelijoista reagoi tavallaan. Toinen lauloi mukana, yksi tanssahteli, taputti jalkaa tai hymyili leveästi. Reaktiot potilaissa, jotka pääosin istuivat vain sanattomina paikoillaan, olivat herkkiä. Musiikki ikään kuin sytytti heidät eloon.

Mieleeni tuli oma, taudin aikoinaan murtama, isoäitini. Mietin mitä hänelle olisi tehnyt esimerkiksi Viulunsoittaja katolla musikaalin ”Nousee päivä, laskee päivä” –kappale, jota muistan hänen laulaneen usein ystäviensä kanssa vaarin säestäessä pianolla.

Jos minulle joskus puhkeaa tuo pirullinen herra Alzheimerista nimensä saanut tauti – toivottavasti ei, vaikka tauti suvussamme kulkeekin – niin koittakaapa vaikka Frank Zappan Bobby Brownia. Ja jos se ei tehoa, niin Nick Caven Slowly goest the night:n luulisi hoitavan asian.

Face to Face auki Kiasmassa 7.2.2016 asti. Ja kannattaa Kiasmaan mennä 31.1.2016 asti auki olevan Jani Leinosenkin näyttelyn takia.



Tätä 100-vuotiasta kuuntelijaa liikutti charleston.

 

UPM - astetta synkemmissä väreissä

Anssi Taulun kierrätetyistä renkaista tehdyt työt istuvat hienosti karuun tehdashalliin.

 

Viime vuonna kävin UudenPolvenMuseossa avajaispäivänä. Nyt meni vähän myöhäiseksi, sillä näyttely on avoin enää tämän kuun ajan. Muutama ajatus siis näyttelystä.



Tuomas Hallivuon töissä oli ripaus agressioita.

Tuomas Hallivuon töissä oli nyt mukana astetta enemmän agressiivisuutta. En tiedä johtuiko se aiempaa voimakkaammista väreistä vai mistä. Osin ehkä siitäkin että työt oli ripustettu päällekkäin ja niitä säesti Heikki Korkalaisen ääniteos.

Osa teoksista tuntui sellaisilta etten uskaltaisi jäädä niiden kanssa kaksin muutoin tyhjään kotiin. Näin vaikka mukana oli myös "oma kotitalo" -nimisiä teoksia.
Mietin, että ehkä teosten taustaseinän tekstissä mainitut kulmikkaat kuukaudet olivat juuri tämän tunnelman kaltaisia. Jos näin, niin hyvä että ovat takanapäin ja niistä on jäljellä vain "hämärä muisto".
Vaikka ensimmäinen reaktioni Hallivuon ja Korkalaisen kulmauksessa oli poistua alueelta, jäin silti paikoilleni. Mietin, että ehkä sitä ihminen voi asettaa itsensä epämukavuusalueelle näin myös taiteen vastaanottamisen saralla.



Jonna Jantusen työ istuu vanhaan teollisuushalliin hienosti.

Sitä tulee helposti tehneeksi ja vastaanottaneeksi elämässä vain niitä itselle räätälöidyn kaltaisia tuttuja juttuja ja vältettyä asioita, jotka tuntuvat vierailta.

Tätä miettiessäni jumituin Hallivuon nurkkaukseen vartiksi. Yksityiskohtiin syventymisen myötä teoksista tuli tutumpia. Niistä löytyi sitä Hallivuolle ominaista itseironiaan ja kuivaa huumoriakin. Jopa lohdunomaista tunnelmaa. Nurkasta tuli pikkuhiljaa kotoisa ja viihtyisä paikka.


Yksityiskohta Pauliina Purhosen tekstiiliveistoksesta.

 Huvittavaa kuitenkin oli, että palatessani kierrokseni jälkeen vielä takaisin tuohon kulmaukseen oli ensireaktioni taas sama. Että pois ja vähän äkkiä... Hieno ei aina tarkoita sellaista, jonka parissa viihtyy.
Samankaltaista lapsenomaista "en tykkää" -tunnetta vastaan taistelin Heidi Kestin töiden edessä. Teokset olivat näyttäviä ja mielenkiintoisia, mutta jotenkin niiden pohjana toimineet roskat, kuten sulatetut muovipussit herättivät torjutareaktion minussa.
Vanhoista autonrenkaista tehtyjen töiden ääressä sydämeni toisaalta läpätti innoissaan kuin kolibrin siipi.

Toinen asia jota jäin UPM:n näyttelyn jälkeen miettimään, on taiteilijoiden moninaisuus. Huomaan hämmästyväni kerta toisensa jälkeen sitä, kun jonkinlaiseksi olettamani taiteilija tekeekin jotain ihan uudenlaista. Omassa työssäni koen tuottavani jatkuvasti enemmän tai vähemmän samankaltaista materiaalia. Tyyli pysyy samana, kohde vain vaihtuu. En toki pyri rinnastamaan itseäni taiteilijoihin - pois se minusta -, mutta ajatus siitä, että huomenna ilmaisuni olisi jollain tapaa ihan toisenlaista, tuntuu absurdilta. Samalla toki vähän surulliselta.



Tommi Toijan veitos Hiljaa!!!

Oletuksista vielä sen verran, että en tiedä miksi pidin Jonna Jantusta joskus vähän sievistelevien töiden tekijänä. Nyt ilahdun joka kerta naisen ronskeista ja makean karkeista töistä. Todellisuus ja tehdyn artefaktin raja on Jantusen töissä niin häilyvä, etten aina tiedä fanitanko taiteilijaa vai oikeastaan elämää itseä. Niin tai näin - mielenkiintoisia teoksia.

Kaiken kaikkiaan UPM:n näyttelyssä oli tänä vuonna mukana ripaus vaaran tuntua ja elämän tummempia sävyjä. Mielenkiintoinen kokonaisuus - sellainenhan tämä näyttely tuppaa aina olemaan.

Oikealla näkyvän Anssi Taulun hyrrän haluaisin itselleni. Siksi, että se on ihana....



Minja Revonkorpi tarjoilee outoa syötävää.

UudenPolvenMuseo Kankaan paperitehtaan Pergamenttihallissa 31.7.2015 asti. Vapaa pääsy. 29.7. Keski-Suomen kirjailijoiden järjestämä Ibis-klubi näyttelytilassa klo 17 eteenpäin.

Off/Balance - hauskaa nykytanssia

Off/Balancen kokoonpanoon kuului Hutiklubissa neljä tanssijaa ja yksi soittaja.

Off/Balance kuuluu niihin tanssikokoonpanoihin, joiden esityksiä olen nähnyt eniten. Aina olen ollut innoissani, mutta outoa kyllä en oikein vieläkään osaa määritellä millaista matskua ryhmä tuottaa. Heidän liikekielensä toki tunnistan, mutta kokonaisuus on yhä aina vaan yllätys.

Kävin eilen seuraamassa Off/Balancen Hutiklubin kantaesitystä ravintola Harmoonissa. Esitys oli osa Jyväskylän kesän ohjelmaa.
Tällaista Off/Balancea en ollut koskaan nähnyt. (Todettakoon toki, etten ihan kaikkea heidän tuotantoaan tunne.) Ryhmä veti interaktiivista improa eli yleisöstä ammentavaa tanssiteatteria. Esitys oli viihdyttävä ja todella hauska. Välillä tanssijat taipuivat hurmokselliseen joukkoitsemurhaan, sitten tanssittiin mustalle lampaalle, ilmennettiin tuskaa ja euforiaa ja tanssittiin noidannuoli jenkkaa.

Enpä muista koska olisin nauranut näin paljon nykytanssi esityksessä. Aiemmin olen lähinn kyynelehtinyt. Kyyneleet olivat tosin lähellä tälläkin kertaa: kropan valtasi nimittäin vähän ennen esityksen alkua se sellainen polttava tunne, kun joku asia, jota olet odottanut on juuri alkamassa ja olet niin intona, että tunnet rintakehässä itkun poikasen - se on hieno tunne se.

Mutta vähän vielä itse esityspaikasta. Jyväskylän rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevassa ravintola Harmooni on rakennus, jonka joskus galleria Harmonian aikoihin nostin yhdeksi Jyväskylän suosikkikohteistani. Paikka toimii yhä, vaikka uudessa kuosissa onkin. Nyt ruokasalina toimiva vanha grafiikan paja on edelleen näyttävä ja valoisa tila.Toisaalta kun muistaa ne kaikki nyt maalin jäälle seinäriipustukset, tekstinpätköt ja kuvatapailut, tuntuu tila kovin neutraalilta. Ikään kuin neitseelliseltä versiolta siitä paljon eläneestä ja nähneestä talosta. 

Onneksi ihana Off/Balance toi tilaan kaivattua rosoa. Mieleen jäi kytemään myös ajatus, että taidanpa poiketa joku päivä Harmoonissa lounaalla. Nyt kun olen nähnyt miltä rakennus nykyisin näyttää, voinen keskittyä ruokaan vanhan muistelun ja huokailun sijaan. Myös talon pihaterassi näytti viinilasillisen jos toisenkin arvoiselta paikalta.

Jollantai ja Riitta Uusitalon ihanat rinnakkaistissit

Olen ollut aina kova lukemaan sarjakuvia. Joskus en tainnut juuri muuta lukeakaan. Sydämeni sai villeimmin sykkimään Hugo Pratt, Milo Manara ja Hewlett-Martin. Ralf König vei mukanaan sitten vähän myöhemmin.
Nyt kun mietin taaksepäin huomaan, että en muka juuri koskaan enää löydä aikaa uppoutua sarjakuviin oikein syvästi – sillä tapaa, että todellisuus alkaa näyttää jo vähän piirretyltä. Sänkyni ääressä on lojunut useampi Blacksadin teos jo pari vuotta, mutta jostain syystä en ole saanut niitä luetuksi.

Kirjamessuilta ostamani ihanaisen Don Rosan –kokoelman sentään luin. Samalla mielessä kävi, että tilaisin oitis Ankan, jossa siinä olisi jatkuvasti Rosan kaltaisia mestariteoksia – mutta kun ei ole. Don Rosa on Aku Ankan maailmassa kuningas – sanoisinko jopa jumala.
(Katja Kontturi kirjoittaa muuten Don Rosa-tutkimuksestaan ja elämästä aku-tutkijana varsin mielenkiintoisesti blogissaan http://kontturi.blogspot.fi/)

Kehittelin joskus teininä käsitteen nimeltä jollantai. Se olisi se viikon yksi ylimääräinen päivä, jolloin ei olisi muuta kuin sitä mitä itse haluaa tehdä. Päivä jona ei tarvitsisi tai ehkä ei edes saisi tehdä töitä, opiskella, laittaa ruokaa tai hoitaa lapsia. Päivä joka olisi ihmisen itsen. Kaikki muu ikään kuin pysähtyisi. Silloin voisi lojua riippukeinussa ja lukea vaikka niitä sarjakuvia, kuunnella musiikkia ja katsoa elokuvia. Olla ilman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin tätä.

Sittemmin jollantai-termi taisi tosin muuttua merkitsemään sitä päivää, jona tuntuu, ettei ole oikein mikään päivä. Ei oikein arki, muttei viikonloppukaan. Muistaakseni tämä oli usein sidoksissa vähän reippaamman ja kosteamman biletyksen jälkeiseen olotilaan, jolloin oikeastaan olisi vain halunnut, ettei ole sunnuntai – eli huomenna arki.

Mutta siis. Aloin kirjoittaa sarjakuvista ennen kaikkea siksi, että sain tovi sitten taiteilija Riitta Uusitalolta tämän Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit –teoksen. Uusitalon piirustus- ja tarinankerrontatyyli eivät oikeastaan ole sitä sellaista, jota perinteisesti fanitan, mutta jäin silti nalkkiin. Tähän nalkkiin jääminen vei tosin hetken, sillä kirjanen ehti pyöriä ruokapöydällä useamman viikon ennen kuin siihen tartuin. Olin muka niin kovin kiireinen. Teoksen täytyi väistää sanomalehtiä, perunakattilaa, kahvikuppeja ja ties mitä ennen kuin se osui käteeni. Mutta kun se siihen päätyi, levisi suuni hymyyn.

Uusitalon piirustusjäljessä on mainiolla tavalla läsnä kaikki maailman aika ja mahdoton kiire: näyttää siltä kuin kuvat olisi piirretty nopsaan siinä sivussa, mutta silti mikään ei ole mennyt ns. päin mäntyä. Jokainen sivu toimisi yksinäänkin, mutta nivoutuessa juoneen se saa kikattamaan ääneen. Se, että tähän kikatteluun yhdistyy komppaava nyökyttely Uusitalon mahtavan tarkkanäköisille huomioille – tekee teoksesta loistavan.

Ja ne hahmojen rinnakkaistissit – ne ne vasta mainioita onkin. Huomaan myös haaveilevani suomenlampaan villasta huovutetusta lompakosta…

Uusitalon teosta saa ainakin Turun Sarjakuvakaupasta

Reykjavikin kaduilla vallitsee loputon kuvataidenäyttely

Tämä graffiti löytyi Reykjavikin pääkadun varrelta, paikallisen Dillon-baarin sisäpihalta, josta löytyy kesäisin iso terassi.

Ihmisten tarve merkata reviirejään ja jättää jälkiä muille graffitien muodossa on aina kiehtonut minua. Muistan joskus yläasteikäisenä pitäneeni aiheesta oikein esitelmänkin. Kiersin silloin kotikaupunkini Salon alikulkutunneleita kameran kanssa ja metsästin kuvia. Kovin paljon niitä ei ollut, mutta mitä syrjäisempi tunneli oli, sitä hienompia tekeleitä niihin oli väsätty. Niistä vähän räpeltäen ja puolijuoksua vedetyistä voimakkaimmin mieleen on jäänyt iskulause "Burn shell to hell". Sitä on melkein paikko aina toistaa kun näkee katukuvassa Shellin.

Satamassa on sataman aiheet.

Itse olen ruiskupullon varressa heilunut oikeastaan vain kerran. Asuin tuolloin Pariisissa ja tein paljon spraytöitä paperille. Mieleen ei olisi edes tullut siirtyä seinälle, ellei kaveri olisi moiseen rohkaissut. Tuona yhtenä yönä vuonna 1994 kiertelimme siis kaverini kanssa pimeillä kujilla ja ikuistimme seiniin yhteistä tägiämme. Nimmariksi taisimme sitä tosin silloin kutsua.

 

Seuraavana päivänä oli ihan pakko kiertää samat paikat ja katsoa miltä tekeleet näyttivät päivänvalossa. Rikollinen siis palasi rikospaikalleen.

Tuima aurinko joogasalin edessä.

Palasin noiden samaisten seinien ääreen noin vuosikymmen myöhemmin. Tägejämme ei enää näkynyt, mutta vatsanpohjasta kutitti samalla tapaa kuin silloin joskus.

Mutta siis. Tarkoitus ei ollut ainoastaan muistella menneittä vaan puhua nykyisestäkin. Kävin pari viikkoa sitten Islannissa ja rakastuin Reykjavikin satoihin hienoihin graffiteihin. Upeita maalauksia oli niin paljon, että niiden taltiointi olisi vaatinut jatkuvaa kameran räpeltämistä. Alun intoilun jälkeen tyydyinkin lopuksi vain hihkumaan ääneen törmätessäni taas johon uuteen ja entisiä hienompaan teokseen.

 

Ohessa pieni kooste Reykjavikin katutaiteesta. Löytyisipä tämän kaltaisia enemmän täältä Suomestakin.

 

Vekkulit kaverit

Muutama työ graffititaiteilija Banksyn hengessä. Tekijänä on toiminut ilmeisesti norjalainen Poble.

 

Joku on tehnyt ruohonnyppijälle pinkin häkin.

Harmaita päiviä Reykjavikissa.

Reykjavik ja tuhat selfietä hienojen graffitien edessä.... Vaikka ilme on vakava, sydämeni hymyilee onnesta.



Portobellosieniä ja agressiivisia värejä

Richard Mossen valokuvat ovat kauniita, mutta samalla tapaa agressiivisia.

Vierailin parin viikon takaisella Kööpenhaminan reissullani Louisianan taidemuseossa. Kyseinen modernin taiteen museo sijaitsee Humlebækissä noin 35 kilometriä Kööpenhaminasta pohjoiseen.

Tanskassa asuva kaverini on kertonut ja intoillut paikasta monesti, joten olihan se nähtävä.



Siinä vaiheessa kun emme olleet oikeastaan vielä päässeet taiteen äärellä vaan vasta puikahdettu näyttelyhallien läpi kahvilaan, ymmärsin, että onhan tässä mistä intoilla. Olin ihan myyty. Maistellessani kahvilassa portobello-leipää, joka sekin oli yhdenlainen taideteos, taisin sanoa jotain sellaista, kuin että olen varsin yllättynyt, jos en elämäni aikana tule käymään täällä toista kertaa.

 

Portobello-leipä.

Museo näyttää ulkoapäin jotakuinkin normaalin omakotitalon kokoiselta, mutta se jatkuukin sinne tänne, ylös ja alas. Jatkosiiven jatkosiivillä kasvatettu tila istuu ympäröivään tanskalaiseen merenrantaan, lehtipuumetsään ja lampeen ihan saumattomasti. Samalla tapaa kuin Mäntän Serlachius museon Göstan paviljongissa, myös Louisianassa raja ulko- ja sisätilan välillä hämärtyy ja ajoittain jopa katoaa. Sisällä kävellessä unohtuu välillä ihailemaan puutarhassa seisovia veistoksia ja ulkona tallustellessa voi puolestaan hämmästellä sisätilan taulujen väriskaaloja.

Kateellisena kuuntelin kaverini kertomuksia museon aiemmista näyttelyistä. En ole tainnut kovin montaa kertaa eläissäni olla näin kateellinen näyttelyistä joita en ole nähnyt.

 

Ikkunasta näkyy vehreä veistospuisto.

Tällä kertaa Louisianassa oli perusnäyttelyn ohella esillä Paula Modersohn-Beckerin maalauksia ja Richard Mossen valokuvia. Näistä jälkimmäisistä tykkäsin kovasti, vaikka mukaani tarttunut näyttelyjuliste tuskin päätyy koskaan seinälleni. Mossen valokuvat olivat samanaikaisesti todella kauniita että ihan hirveän aggressiivisia. Kuvissa käytetty väri ei ollut pinkkiydestään huolimatta söpöä ja tyttömäistä vaan pikemminkin raakaa ja säälimätöntä. Kun osaan kuvista yhdistyi vielä lapsisotilaita ja autioita asuntoja, oli tuomiopäivän tunnelma käsinkosketeltava.

 

Veistos ihailee lampea.

Seilattuamme museossa jo pitkän tovin kävimme lopuksi museon ns. muksusektorilla. Siellä liikutuinkin sitten jo melkein kyyneliin. Useaan kerrokseen sijoittuvassa tilassa oli mahdollisuus tehdä miltei mitä tahansa: oli kuvanveistoa, maalausta, legotyöpajaa, askartelua ja ”you name it”. Ensimmäisestä huoneesta sai napata matkaansa pienen matkalaukun, jonka sisältä löytyy tehtäviä, jotka liittyvät tavalla tai toisella vaihtuvaan näyttelyyn. Nyt esimerkiksi piirustuspöydän keskustaa koristi peili, josta pikkumaalarit saivat tutkiskella kasvojaan ja tehdä Paula Modershon-Beckerin tapaan omakuvia.

Tämä lasten paratiisi kuuluu lipun hintaan ja vaikka taapero askartelisi pienen leikkimökin kokoisen saviveistoksen, ei siitä peritä lisähintaa. Tärkein kysymys mielestäni on toki se, että saako sinne mennä myös aikuiset – ilman lapsia siis. Jos nimittäin asuisin museon ”huudeilla” muuttaisin mieluusti taidehuoneeseen, josta aukeaa seinänkokoiset lasi-ikkunat lammelle ja väsäisin saviukkoja ja legovehkeitä maailman tappiin asti.

 

Sitäkin ehdin museossa miettiä, että jos minusta tulee isona taidemuseon johtaja, (jota suuresti epäilen, mutta saahan sitä unelmoida), niin veisin museon puuhamiehet ja henkilökunnan ensitöikseni Louisianaan ja sanoisin ”Tehdään tämän tapainen. Tämä on ihana”.

 

Tähän huoneeseen voisin muuttaa askartelemaan.
 

Laukusta löytyy tehtäviä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Louisianan taidemuseo Gl Strandvej, Humlebæk, Tanska



Shilpa Guptan mikrofoneista tehty veistos.





Paineen alla syntyy timantteja

Minja Revonkorven töissä yhdistyy hienolla tapaa raskas synkkyys ja leikillinen kepeys. Kuvassa muistaakseni Kevätpuku-niminen teos.

Kävin perjantaina keskisuomalaisen suosikkigalleriani, korpilahden Höyry-gallerian avajaisissa. Vuorossa oli K-S taiteilijaseuran puheenjohtajan nuijaa parhaillaan hallinnoivan Minja Revonkorven näyttely.

"Meren antimet" -installaatio luo gallerian seinään
merenalaisen silakkaparven heijastuksia.

Koska Minjalla on ollut monta näyttelyä ihan lähekkäin (Äänekoskella ja Jyväskylässä Beckerillä) oletin näkeväni jotain tuttua. Oletin väärin. Nainenpa oli tehnyt Höyry-galleriaan ihan uudet työt ja vieläpä ihan viime viikkoina. Lopputuloksesta kiirettä ei erottanut.

Itse tykkäsin näistä uhkaavan tummista, mutta kuitenkin jollain tapaa herkistä töistä kovasti - itse asiassa enemmän kuin Revonkorven aikaisemmista töistä joita olen nähnyt.

Taiteilija puhui avajaisissa maskuliinisista muodoista, yöntunteina syntyneistä kuvista ja siitä, että mielessä oli koko ajan galleria, jonka seinille työt nousevat.

Minä löysin heti kotini seinältä kohdan näyttelyn työlle nimeltä Melkein. Lompakkoni oli kuitenkin vähän eri mieltä, joten tyydyin teoksen ihailuun etäältä.

Kaiken kaikkiaan näyttely toi mieleeni sen hienon totuuden, että paineen alla syntyy timantteja. Toki jos paine kestää liian pitkään ja on liian päällekäyvää taitaa tulla vain hiilenkaltaista likaista mössöä. Tämän kun muistaisi aina silloin kun on kiireistä, stressiä ja kaikkea liikaa - että tovi tätä on ihan ok, mutta iäisyys "not so ok".

Revonkorven tapauksessa painetta ja stressiä on mielestäni ollut juuri se oikea määrä.

 

Minja Revonkorven "Valkoinen Musta ja kevät" Korpilahden Höyry-galleriassa 29.3.2015 asti.

Taiteilija varjossa ja suosikkityöni "Melkein" valokeilassa.