Rockabillystä vatsatautiin

Kuva heikko - keikka ei.

Kävin lauantaina katsomassa Lutakossa rockabillya. Tästä piti kirjoittaa jo paljon aikaisemmin, mutta ensin tuli krapula ja sitten oksennustauti-henkinen vatsatauti.

Vasta tiistai-iltana olin taas
siinä kunnossa, että jaksoin fiilistellä keikkaa. Kyseinen musiikki ei ole ihan sitä olennaista omaani, mutta toimii kuitenkin hienosti osuessaan naulaan.

Melrosen Tokelan ikinuoruutta ihmetellessäni tajusin olleeni kahdeksan silloin kuin bändi perustettiin. En kuunnellut tuolloin Melrosea. Taisin elää sitä varsin lyhyttä aikaa elämästäni, jolloin musiikkimakuni meni yksiin äitini musiikkimieltymysten kanssa. Kuuntelin siis Kake Randelinia ja Meiju Suvasta....

Viisi vuotta vanhemman isoveljeni kasettimankassa soi kyllä rockabilly. Tätä en ihan muista, mutta perin (tai varastin) häneltä myöhemmin kasettiversiot Stray Catsistä ja Matchboxista, jotka sijoittuvat kahdeksankymmentä luvun alkuun.

Mutta siis Lutakkoon. Tanssisali oli myyty loppuun ja meininki hyvä. Lämppärinä toiminut The Leopards oli omaksunut lämppäri paikkansa vähän liiankin hyvin ja veti aikalailla "anteeksi että ollaan" -fiiliksisen keikan. Melrose oli kuitenkin niin loistava, että yllätyin todella.
syvästi läskibassoon rakastuneena kuuntelijana tajusin vasta muutaman biisin jälkeen, ettei lavalla soi ihan vaan perinteinen basso.
Aika moni lompsi paikalta Melrosen lopeteltua ja yllättäen pääbändiksi nostetun Francinen noustessa lauteille. Näin tein minäkin. Melrose oli jättänyt niin hyvät fiilikset, että kliinisen tylsä Francine uhkasi nollata olotilan.

Nyt ei tarvitse kuin sulkea silmät ja vielä soi päässä mukavasti Melrosen Rich little bitch. Onneksi eivät enää ne oksennustaudin äänet.

Presidentin juttusilla

Presidentti Tarja Halonen Harvardin pihamaalla.

Televisiosta tuli joskus sellainen poliisisarja kuin Kovaa peliä Bostonissa. Kävin itse maaliskuussa kyseisessä kaupungissa ja minulle sitä kovaa peliä oli lähinnä taistelu hervottoman kylmää keliä vastaan, tanskalais-norjalais-ruotsalaisen lehdistöryhmän kielisekamelskan hahmottaminen ja ennen kaikkea sukkien jalassa pysyminen melko kuumottavan haastattelun keskellä. En nimittäin puhunut reissuni aikana suomea kenenkään muun kuin presidentti Tarja Halosen kanssa.

Sain vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani haastateltavakseni presidentti Halosen kysyessäni tämän edustajalta presidentin vierailusta Bostonissa, Harvardin yliopistossa. Oletin vastaukseksi jonkinlaista tiivistä tietopakettia, mutta sainkin paljon enemmän.
Haastatteluajankohtana en saanut tätä hehkuttaa (vaikka olisin todella kovasti halunnut), mutta nyt kun juttu löytyy päivän Keskisuomalaisesta voin asiasta hihkua ja pöyhistää rintaani. Kyseisen lehtijuttuni voi siis lukea päivän Keskisuomalaisesta, joka julkaistiin Keski-Suomen päivän kunniaksi 50 000 kpl tavanomaista isompana painoksena.

Artikkelissani sivuan muun muassa Halosen huomiota siitä, että Suomessa voisi amerikkalaiseen tapaan olla tarjolla eri mittaisia yliopiston jatko-opintokokonaisuuksia. Niin että jatko-opinnot eivät aina tarkoittaisi lisensiaatin papereita tai tohtorin hattua.
Omat akateemiset ambitioni ovat olleet jotakuinkin horrostilassa väitökseni jälkeen, mutta ajatus siitä että yliopisto voisi räätälöidä erilaisia jatkopaketteja tarpeiden mukaan kuulostaa raikkaalta. Niin hienolta ja fiksulta ajatukselta, että akateeminen ihminen minussa höristää Dracula-arkussaan korviaan ja sanoo. ”Ehkä sittenkin…”
Varsin opiskeluorientoituna ihmisenä koen usein houkutusta ryhtyä opiskelemaan jotain, melkein mitä vaan. Jos tarjolla olisi myös suupalan – ei aina koko päivällisen kokoisia – opiskelupaketteja, maistelisin niitä mielelläni.
Kokemuksesta tiedän, että ison palan syöminen kerralla voi synnyttää rimakauhua. Tästä johtuen etenin itse väitökseen lisensiaattityön kautta. Näin vaikka yliopiston puolesta ei moiseen rohkaistu. Päinvastoin annettiin ymmärtää, että ajatus on vähän hölmö.
Vähättelyn syyksi ilmeni myöhemmin se, ettei yliopisto saa krediittiä tehdyistä lisuritöistä - vain graduista ja väitöksistä. Ja minä hölmö menin luulemaan, että tutkintoja tehdään opiskelijan, ei oppilaitoksen takia....

Jos elämä yliopisto-rakennusten ulkopuolella on kuitenkin sitä, että pääsee haastattelemaan vaikka presidentti Tarja Halosen kaltaista hienoa naista niin enpä taida vielä mennä kolkuttelemaan seminaarinmäen ovia. En ainakaan kovin äänekkäästi. 

Vuosi 2008 ja Guillaume Apollinairen teosta käsittelevä
väitöstilaisuus meneillään. Taustalla kustos Tarmo Kunnas.





Ajokortti voi olla osa identiteettiä

Autokolumni Keskisuomalaisessa 17.4.2015

Ajoitan tämän kolumnin julkaisun tarkasti niin, että tiedän äitini olevan sanomalehden ulottumattomissa – siellä osassa Suomea, jossa Keskisuomalaista ei juuri lueta tai ihan toisessa maassa. Jäljet kolumnistani piilotan tarkasti polttamalla ilmestyneen lehden takapihallani. Sukulaisten lehdille teen saman polttohautauksen ja saatanpa käydä lehdenkeruukierroksella naapureittenkin luona. Koskaan ei voi pelata liikaa varman päälle.

Mutta siis. Äitini on nainen parhaassa iässään. (Huom. mielistely siltä varalta, että hän kuitenkin saa lehden käsiinsä.) Iässä, jolloin ajokortin uusimiseksi täytyy käydä tapaamassa lääkäriä viiden vuoden välein. Todistella tälle, että pää kääntyy vielä, tiet ovat tuttuja ja kaasun ohella löydän jarrunkin.

Kun tarkastus oli ensimmäistä kertaa käsillä äitini kohdalla, hän piti sitkeästi kiinni kortistaan. Näin siitäkin huolimatta, ettei ollut autoa toviin enää tarvinnut. Kävimme asiasta pitkähkön keskustelun, jossa äitini argumentteja olivat lähinnä ne, että täytyyhän kortti olla, jos joskus tulee hätätilanne jossa tarvitaan kuskia. Näitä hätätilanteita olisivat äitini kuvailun perusteella lähinnä tapahtumat, joissa tuttavalla on pää kainalossa tai suolet sylissä.

Arvelin, että mainitun kaltaisissa tilanteissa voisi ehkä ottaa sen riskin, että saa pysäytettäessä sakot kortitta-ajamisesta. Olin yllättynyt huomatessani äitini niin lainkuuliaiseksi kansalaiseksi, että moinen ei hänestä tullut kuuloonkaan.

Toinen syy kortin uusimiseen oli äitini mielestä puhtaasi taloudellinen. Ihminenhän tarvitsee aina jonkin sopivasti lompakkoon mahtuvan henkilöllisyystodistuksen. Ajokortin tilalle hankittava henkilökortti oli kuulemma vietävän kallis. Sitä varten tarvitsee ottaa valokuvat ja ties mitä.

Äitini siis uusi ajokorttinsa. Sanottakoon, että uusinta maksoi vähintään yhtä paljon kuin se ”kallis” henkkari. Autoa hän ei ole tällä kortilla ajanut kertaakaan. Onneksi. Nähtävästi ystävien suolet ovat siis pysyneet ihon alla ja päät hartioilla.

Myöhemmissä pohdiskeluissa on käynyt ilmi, että kortin sijaan kyse on lähinnä identiteetistä. Että sitä tuntee itsensä vähän vanhaksi, jos ei omista enää voimassaolevaa ajokorttia. Tätä en ollut tullut ajatelleeksikaan inttäessäni kiivaasti, että ”mihin sinä sitä korttia muka tarvitset”. Tunsin jopa pikkuisen huonoa omaatuntoa käsittäessäni sanojen kuulostaneen äitini korviin lähinnä siltä, että ”mihin sinä vanha nainen enää autoa tarvitset”.

Vaikka äitini ei ole jalkaansa kaasulle enää painanut, moni hänen ikätoverinsa on. Tieliikenteessä suhaa paljon kuskeja, joiden kortin uusiminen ei ole pohjannut identiteettikriisiin vaan puhtaasti haluun ajaa. Tästä johtuen en enää uskalla käyttää moottoritien ohituskaistaa, muulloin kuin tilanteissa, joissa voin olla satavarma, ettei mutkan takaa ilmesty väärään suuntaan kaahaavaa harmaahapsea. En toki väitä, että kaikki ikäkuskit ovat holtittomia, mutta vuoden sisällä olen kohdannut moottoritienkaistasta erehtyneen vanhuksen kolmasti Jyväskylä-Muurame -tiellä. Siinä on kolme kertaa liikaa.

Joka kerta olen säikähtänyt niin, etten ole edes ymmärtänyt töötätä. Ehkä hyvä näin. Tiedä millaisen reaktion tööttäys aiheuttaisi. Ojanpenkkoihin väisteleviä vastaantulijoita nämä kuskit eivät tosin ole rekisteröineet, joten ehkä äänimerkkikin jäisi huomiotta.

Päätän tämän pikkuisen ikärasistiselta haiskahtavan kolumnini lupaukseen, että luovun ajokortistani heti, kun alan arpoa oikeaa kaistaa. Pistän auton ylläpitokuluista säästyvät rahani takseihin ja laitan pojittelemani ja tytöttelemäni kuskit kantamaan kassini kotiovelle asti.

Reykjavikin kaduilla vallitsee loputon kuvataidenäyttely

Tämä graffiti löytyi Reykjavikin pääkadun varrelta, paikallisen Dillon-baarin sisäpihalta, josta löytyy kesäisin iso terassi.

Ihmisten tarve merkata reviirejään ja jättää jälkiä muille graffitien muodossa on aina kiehtonut minua. Muistan joskus yläasteikäisenä pitäneeni aiheesta oikein esitelmänkin. Kiersin silloin kotikaupunkini Salon alikulkutunneleita kameran kanssa ja metsästin kuvia. Kovin paljon niitä ei ollut, mutta mitä syrjäisempi tunneli oli, sitä hienompia tekeleitä niihin oli väsätty. Niistä vähän räpeltäen ja puolijuoksua vedetyistä voimakkaimmin mieleen on jäänyt iskulause "Burn shell to hell". Sitä on melkein paikko aina toistaa kun näkee katukuvassa Shellin.

Satamassa on sataman aiheet.

Itse olen ruiskupullon varressa heilunut oikeastaan vain kerran. Asuin tuolloin Pariisissa ja tein paljon spraytöitä paperille. Mieleen ei olisi edes tullut siirtyä seinälle, ellei kaveri olisi moiseen rohkaissut. Tuona yhtenä yönä vuonna 1994 kiertelimme siis kaverini kanssa pimeillä kujilla ja ikuistimme seiniin yhteistä tägiämme. Nimmariksi taisimme sitä tosin silloin kutsua.

 

Seuraavana päivänä oli ihan pakko kiertää samat paikat ja katsoa miltä tekeleet näyttivät päivänvalossa. Rikollinen siis palasi rikospaikalleen.

Tuima aurinko joogasalin edessä.

Palasin noiden samaisten seinien ääreen noin vuosikymmen myöhemmin. Tägejämme ei enää näkynyt, mutta vatsanpohjasta kutitti samalla tapaa kuin silloin joskus.

Mutta siis. Tarkoitus ei ollut ainoastaan muistella menneittä vaan puhua nykyisestäkin. Kävin pari viikkoa sitten Islannissa ja rakastuin Reykjavikin satoihin hienoihin graffiteihin. Upeita maalauksia oli niin paljon, että niiden taltiointi olisi vaatinut jatkuvaa kameran räpeltämistä. Alun intoilun jälkeen tyydyinkin lopuksi vain hihkumaan ääneen törmätessäni taas johon uuteen ja entisiä hienompaan teokseen.

 

Ohessa pieni kooste Reykjavikin katutaiteesta. Löytyisipä tämän kaltaisia enemmän täältä Suomestakin.

 

Vekkulit kaverit

Muutama työ graffititaiteilija Banksyn hengessä. Tekijänä on toiminut ilmeisesti norjalainen Poble.

 

Joku on tehnyt ruohonnyppijälle pinkin häkin.

Harmaita päiviä Reykjavikissa.

Reykjavik ja tuhat selfietä hienojen graffitien edessä.... Vaikka ilme on vakava, sydämeni hymyilee onnesta.