Kauhunhetkiä

Tuttuni muutti taannoin nimeltä mainitsemattomasta kaupungista toiseen. Koska kavereita oli käytetty jo sen tuhannen kertaa muuttoapuna, palkkasi hän hommaa hoitamaan muuttofirman. Ja koska tämä on autokolumni, keskitytään autoon, ei siihen kuinka kätevästi laatikot ja huonekalut siirtyivät uuteen kohteeseen ja sen hissittömään yläkerran asuntoon.
Ystäväni siirtyi itsekin kamppeittensa kanssa samassa kyydissä kohdekaupunkiin. Keli oli reippaasti pakkasella, tie huolestuttavan liukas ja kyydissä painava lasti. Jotenkin 140 kilometrin tuntinopeus ei tuntunut ihan siltä minkä itse olisi mittariin valinnut. Välillä vaikutti siltä, että auto vähän haki ajolinjaa ja heittelehti. Ajoetäisyydet olivat sitä luokkaa, että äkkijarrutus painavalla lastilla aiheuttaisi vääjäämättömän ja ankaran keulakontaktin.

LOPUT TÄSTÄ KESKISUOMALAISEN KOLUMNISTA LÖYTYY OSOITTEESTA:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kauhunhetkiä/894646

.

Kuvasatoa Nepalin reissulta

Joku jo ehti kysyä, että "koska sä laitat niitä Nepalin-kuvia blogiisi". Vastaus on, että nyt.
Ohessa siis pieni setti kuvia isosta valikoimasta, jonka tosin koen näin jälkikäteen nyt jo vähän suppeaksi. Niin paljon enemmänkin olisi ollut kuvattavaa, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä harvemmin tuli enää kaivettua kameraa esille.



Kathmandun Durbas square -alueella parveilee tuhansia puluja. Alueen lintuja ruokitaan pyhinä siivekkäinä.

Miehet valmistivat patjoja Kathmandun keskustassa. Ilma oli niin sakeana pölystä ja pakokaasusta, että oli pakko hengittää kankaan läpi. Oletettavasti tässä syntyneet patjat ja täkitkään eivät ole ihan raikkaimmasta päästä.

 

Ihania koululaisia meidän tutustumiskäynnillä Taksvärkin tukikohteeseen Kathmandussa.



Tässä asennetaan pikkusiskon korva-nenäkorua paremmin.

 

Sitten ollaankin jo kapuamassa. Joku kysyi, että oliko ne polut siellä Himalajalla sentään leveitä ja tasaisia. Juu, eivät olleet. Yleensä kapeita, vinoja ja usein vielä paljon epätasaisempia kuin tässä kuvassa. Tuntui ihan luksukselta jos eteen sattui tien pätkä jolla pystyi kulkemaan ilman, että katsoisi koko ajan jalkoihinsa. 

 

Välillä piti seistä vaan ja tuijottaa näitä maisemia.



Tässä kohtaa ollaan jo edetty vaelluksen puolivälin yli. Ilma on niin kirkasta, ettei ilman aurinkolaseja voi enää oikein olla.



Mulla ei ollut huiputus-paitaa päällä huiputuspäivänä, koska olin niin rikki-poikki-kunnossa vuoristotaudin takia, että oletin vain saattavani huipulle kapuajia vähän matkaa rinnettä ylös. Jostain sitten kuitenkin löytyi sen verran energiaa, että kipusinkin ylös 5545 metriin. Paitaa en enää jaksanut vetää päälle ja hymykin on tekohymy, vaikka huikealta tuntuikin oman itsensä voittaminen. Myönnettäköön vielä, että se lisäenergia löytyi Coca Colasta, joka oli kokolailla ainoa asia, mitä enää tuossa hetkessä sain kuskustani alas.

Tässä ollaan jo tulossa alas. Asian voi päätellä myös tukasta jota ei ole pesty melkein kahteen viikkoon ja sen kyllä huomaa...

Kun vastaan tuli tällaista kuormaa kuskaavia kantajia, ei tullut mieleen valittaa oman päivärepun painoa. Päivärepuissa meillä kulki mukana kuorivaatteet, lämpövaatteet, useampi litra vettä, vessapaperit, kamerat yms. Muut kamat - mm. makuupussi - tuli rinnettä ylös jakkien selässä.



Nämä maisemat...

ja jakit

ja tämä fiilis. <3

Kapua-keräys on voimassa vuoden loppuun asti. Vielä siis ehtii laittaa vaikka joulukorttirahat Nepalin lasten hyväksi. Ohessa linkki keräystililleni:

http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/ 

Aikamatka lapsuuden autoon

Autokolumni ja lapsuudenmuistoja viime perjantain Keskisuomalaisessa

Joskus sitä miettii ajellessaan, että jos nyt voisi siirtyä suoraan lapsuuden ajotunnelmaan ja tie-verkostoon, olisi siinä varmasti ihmettelemistä. Autoja olisi vähemmän, liikenneympyröitä ei laisinkaan ja liikennevalojakin vain harvakseltaan.
Suurin ero koskisi tietysti ajoneuvoja ja niiden sisäistä järjestystä.
Minä pääsisin lapsuuden tunnelmaan, jos ostaisin vanhan Saabin, pakkaisin autoon enemmän tavaraa kuin järkevältä tuntuu ja laki sallii, iskisin kuskin suuhun tupakan ja kilpailisin siitä minkä värisiä autoja tulee eniten vastaan.
Ilmastointia ei tietenkään olisi ja jos takaikkunan saisi auki, seuraisi siitä aina etuosasta kuuluva tehokas ”ikkuna kiinni” -komento, jonka syytä en ole vieläkään ymmärtänyt. Takaikkunalla pörräisi aina kärpänen, mehiläinen tai paarma. Miettisin pysyykö se ikkunalla vai laskeutuuko niskaani. Eniten pelkäisin sitä paarmaa.

Lossirannassa ja muissa pakollisissa pysähdyksissä vinkuisin veljeni kanssa jäätelöä. Jos sellaista saataisiin, antaisi kuski ymmärtää, että moinen ainainen vinkuna ei ole hyvästä. Tästä johtuen jäätelö ei maistuisi ihan yhtä hyvältä kuin sitä kuvitteli, mutta kuitenkin niin hyvältä, että sitä vinkuisi seuraavallakin kerralla. Jäätelömerkki olisi vaniljapuikko, jos isä päättäisi. Mutta jos minä saisin päättää kuningatartuutti tai vaaleanpunainen superpuikko, jonka pinnassa on kielenpäällä räksähteleviä rakeita. Jäätelötikussa lukisi Guinnessin ennätysten kirjasta poimittuja tietoja kuten maailman pisimmän spagetin pituus, joka muuten on 3 776 metriä.

Turvavöitä ei olisi tai oikeastaan mitään muutakaan turvallista. Silti mielessä ei edes kävisi, että voitaisiin ajaa kolari. Isä kun on maailman paras kuski ja pystyy ohittamaan auton vaikka polvilla ohjaamalla. Näin on, vaikka hän jälkikäteen toki väittää tunnontuskissaan, ettei moista koskaan ole tapahtunut. Me vekarat kuitenkin muistamme tällaiset sankariteot ja arvostamme häntä siksi astetta enemmän.

Autossa on aina joko liian kuuma tai kylmä. Huomauttelemme tästä toistuvasti, mutta etuosan lämpötilan säädöllä on minimalistinen vaikutus takapenkin oloihin.
Parasta viihdettä on tuijotella metsän reunaa ja kuvitella kuinka siellä juoksee auton nopeudella keijukainen tai ballerina hiukset hulmuten. Kun ajamme kotiin isoäidin hautajaisista, kuvittelen sinne keijun sijaan mummun.

Kun isä tuo koeajoon Peugeotin, haluan, että se ostetaan perheeseen, koska sitä voisi kutsua Pösöksi ja sitä myöten Söpöksi. Jostain syystä argumentti ei vakuuta isää. Ehkä se jää kuitenkin hänen alitajuntaansa, sillä reilun kymmenen vuoden päästä hän ostaa Peugeotin. Se on valkoinen ja hieno – kutsun sitä valkoiseksi ratsuksi.