Yksi onnellinen matkaaja ja pari vihreää naamaa

Joskus sitä ajattelee, että vaikka ihminen oppii koko ikänsä uusia juttuja, on liuta asioita, joita tämä ei kykene oppimaan sitten millään. Sitä hakkaa päätään toistuvasti samaan mäntyyn ja ihmettelee, miksi se joka kerta sattuu.
Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että minun paksun kalloni jakelukeskukseen on mennyt perille yksi liikkumista koskeva elämän totuus. Nimittäin se, että venereissuille kannattaa sanoa aina EI, jos ne pikkuisenkaan epäilyttävät.
Olin syksyllä työmatkalla Islannissa. Oikeastaan olin matkalla Floridan Tampaan, mutta aikatauluun oli istutettu vuorokauden stopover kummallisen vulkaanisessa ja pörröisiä peikkoja vilisevässä maassa.

Reissun järjestäjällä Icelandairilla oli mahtava idea viedä matkalaiset valassafarille. Pelkkä safarin maininta sai kuitenkin happaman syljen syöksähtämään suuhuni, sillä olen altistanut itseni moiselle aikaisemminkin.
Muistan kuinka silloin satamassa muut matkalaiset toistelivat reissun olleen unohtumaton elämys. Minä tiesin, että siinä vaiheessa kun tummat valaan selät ovat heille enää kaukaisia ja hämäriä muistoja, minä pystyn muistamaan vessanpytyn halailun yhä kylmää hikeä puskien.

Loput keskisuomalaisessa julkasitusta kolumnistani voi lukea osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Yksi-onnellinen-matkaaja-ja-pari-vihre%C3%A4%C3%A4-naamaa/1087721

Taksikuskiksi tahtomattaan

Helsinkiläinen tuttavani lähti aamulla asioille. Alla oli kohtalaisen tuore ajoneuvo. Se sellainen vielä uudelta tuoksuva malli, jonka kojelaudalta tulee vielä pyyhkäistyä sille leijailleet pölyhiukkaset.
Liikennevaloissa seisoessaan nainen upposi ajatuksiin. Mietti ehkä lasten joululahjoja. Tai jos sattui olemaan kevät, niin kesälomamatkaa. En muista mihin vuodenaikaan tässä oltiin liikkeellä. Sen kuitenkin muistan mitä seuraavaksi tapahtui.


Lue loput kolumnistani osoitteesta:


https://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Taksikuskiksi-tahtomattaan/1080372

Nuttura kireällä junan vaunussa

X vuotta sitten istuin kaverieni kanssa junassa. Takana oli raskas ja ehkä vähän kosteakin viikonloppu. edessä paluumatka opiskelukaupunkiin.
Ennen vanhaan junan istuimet olivat sohvamaisen pehmeitä ja juuri sellaisella etäisyydellä toisistaan, että vastakkaisissa paikoissa sai ujutettu jalat toisen syliin. Joku keksi lukea ääneen mukana olevaa novellikokoelmaa.
Tunnelma oli raukean sadunomainen. Ensimmäisen novellin jälkeen ääneen tuli toinen lukija ja sitten kolmas.
Ennen kuin krapulainen satutuokiomme pääsi loppuunsa käytävän toisella puolella käytävää paloi pinna.
Koska olimme lukeneet ääneen jo reippaasti toista tuntia, oli "voisitteko olla lukematta ääneen kun tässä on vähän vaikea keskittyä" sanojen takaa aistittavissa reippaasti hampaiden kiristelyä ja palavaa pinnaa & pärettä.
Hiljenimme. Pyörittelimme silmiämme toisillemme merkiksi siitä, että nyt on naapurissa nuttura kireällä ja ihan tyhmä meininki.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani voit lukea osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Nuttura-kireällä-junan-vaunussa/1073850

Punainen ei toimi aina tytöillä

Näin talven kynnyksellä – tai ehkä jopa jo sen tuulikaapissa – tuli mieleen kokemus viime vuodelta.
Olin lähdössä kauppaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, joten olin reipas ja laitoin perheen kakkosauton, Nissan Noten, liekaan.
Lampsiessani ehkä vähän liiankin pitkäksi vierähtäneen lämmittelyn jälkeen autoon, hyräytin sen käytiin. Auto oli seissyt pihassa pari viikkoa, joten koneesta kuului pikemminkin tylsistynyt hurina kuin innokas murahdus.
Seisonnan takia ajattelin, että annan auton hurista itsekseen sen aikaa kun poistan tuulilasia suojaavan pressun. Ja kyllä – levitän tuulilasille talvisin suojan, koska olen kyllästynyt jatkuvaan skraappaamiseen. Ikkunoitahan nimittäin raaputtelisi ihan mielikseen, jos ei olisi kiire, mutta kiire ja kuuraiset ikkunat kuuluvat yhteen kuin makkara ja sinappi tai pinaattikeitto ja kanamuna.
Note ei ymmärtänyt hyvää tarkoitustani ja sammui välittömästi; Mielenosoituksellisesti ja pirullisesti.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Punainen-ei-aina-toimi-tytöillä/1067546

Piipahdus lumoavassa Islannissa

Asioilla on tapana kasaantua. Palasin Nepalista pari viikkoa sitten ja nyt suuntaan jo Floridan Tampaan. 

Koska lähdin tälle työteissulle Icelandairin kanssa, kuului suunnitelmiin välipäivä Islannissa. Lentoyhtiö nimittäin takaa 

asiakkailleen jopa viikon mittaisen maksuttoman pysähdyksen Islannissa. Yöpymiset saat toki maksaa itse, mutta kun kone joka tapauksessa tekee välilaskun, miksei samalla piipahtaisi maassa?

Islanti näytti juuri siltä kuin muistikin. Koneesta astuessa tuli mieleen, että oltiin laskeuduttu jollekin tuliperäiselle kivelle. Koneesta astuneet matkustajat kuvasivat maisemaa ja naureskelivat ääneen. Kummallisen vieraalta näyttää, moni tuntui sanovan. 

Mietin, että maisema näyttää täällä varmaan monessa kohdin täysin samalta vuodenajasta riippumatta. Puita on niin vähän, ettei niistä voi päätellä onko kesä vai talvi ja luntakin harvakseltaan. Talven keskilämpö pyörii nollassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki talviurheilu olisi maassa vierasta. Onhan täällä nimittäin jäätiköitä ja hienoksi kehutta laskettelurinnekin. 

Hotellille ajaessa halkeileva ja kupruileva maan pinta näytti siltä kuin joku sen alla asuva pyrkisi pintaan. Joku paljon ihmistä isompi - ehkä kerrostalon kokoinen, isokorvainen ja karvainen. 

Vaikka lento Islantiin vei Helsingistä vain 3.5 tuntia, olin Reykjavikiin saavuttaessa matkustanut jo 12 tuntia. Näissä tilanteissa sitä ajattelee, että kyllä elämä on helppoa pääkaupungissa asujille. Tämän sanottuani ymmärrän toki ettei ole. Nimimerkillä oma max 20 minuutin työmatka Muuramesta Jyväskylään ei ole vielä koskaan tuntunut turruttavan pitkältä ja aikaavievältä. 

Illalla syötiin Reykjavikin keskustan tuntumassa ravintolassa nimeltä Kol. Kaikki ne merenelävät, lähiniityiltä kolkatut lampaat ja valkoviini, joka tuli ties mistä, muistuttivat siitä, että Islanti on tosiaan monella tapaa hieno maa. Se vaikuttaa paikalta joka on sukua Norjalle, mutta paljon lähempänä satukirjojen maailmaa kuin Norjan vuonot, jotka söpöilyn sijaan salpaavat hengen. 

Ryhmämme, jossa edustan Suomea yksinäni, koostuu ruotsalaisista, tanskalaisista ja norjalaisista toimittajista

. Muu joukko suuntaa tänään valassafarille, mutta vastaavalla jo kerran tuntikausia oksenneltuani valitsin jotain muuta: käyn jututtamassa täällä asuvaa toimittaja-bloggaaja-matkailuyrittäjä-kirjailija-designkaupan pitäjä Satu Rämöä. 

#mystopover

Vuoristotietä leppoisasti läpsyt jalassa

Otin kesälomallani tuntumaa Nepalin vuorten tieverkostoon suunnatessani vaellusreitille Himalajalle. Minua ei jännittänyt niinkään se, miten pää ja kroppa kestävät yli viiden tonnin korkeutta vaan se miten ne kestävät reitin alkuun vievän tien. Matkanjärjestäjä Mandala Travelin opas lupasi jeeppimatkalta "vähän hurjaa menoa" ja sitä myös sain.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea osoitteesta:

.http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Vuoristotietä-leppoisasti-läpsyt-jalassa/1051699

Miniatyyrituotteiden kavala luonne

Eikös tämä nyt näytä ihan selvästi hammastahnatuubilta...

Kaikki tietävät ne pienet suloiset purnukat ja putkilot joita löytyy hotellihuoneiden vessoista. Peilin alla on rivissä saippuaa, shampoota ja hoitoainetta. Ja jos ollaan vähän paremmassa yömajassa, löytyy vessasta myös ihorasvaa ja ehkä hammastahnaakin.
Moni miniatyyrituote lipsahtaa lähtöhetkellä melkein vahingossa laukkuun. Kun purkkeja sitten kotona asettelee kaappiin, sitä miettii, löytyykö näille oikeasti joskus joku järjellinen tarve.

Vaikka purkit ovat nukkekotimaisuudessaan söpöjä, saattaa niiden muovisen kuoren alla piillä pirullinen ja ennen kaikkea harhaanjohtava luonne. Vai mitä sanotte näistä itselleni ja ystävilleni sattuneista kömmähdyksistä.

Nainen lähti pitkäksi viikonlopuksi Helsinkiin konferenssiin ja nappasi mukaan hotellista otetun ihovoiteen. Jalkoihin oli ilmestynyt kuivaa ihottumaa ja reissun yömaja oli sitä luokkaa, ettei sieltä rasvapurkkia löytyisi. Näppärän pikkupurkin voisi läträtä surutta kinttuihin ja ehkä kotiin palaisi astetta pehmeähipiäisempi nainen.

Rasva ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Oikeastaan päinvastoin. Iho oli kuivaa vaikka nainen rasvasi aamuin illoin.  Konferenssin viimeisenä päivänä hän tehorasvasi hilseilevää jalkaa ruokatunnillakin.

Kun purkki oli jo niin tyhjä, että sitä piti hakata kämmentä vasten, jotta sai viimeisen pisaran puristettua ulos, naisen silmät tarkensivat purkin kylkeen. Nenälle unohtuneiden lukulasien läpi nainen luki tekstin ”suihkusaippua”. ”Onneksi oli sateeton viikonloppu”, hän tuumasi kävellessään apteekkiin ostamaan tehokkaampaa rasvaa.

Toisessa tarinassa nainen lähti ystävän kanssa laivalle. Hän heitti laukkuun israelilaisesta hotellista napatun hammastahnatuubin. Sen kyljessä luki jotain hepreaksi. Tekstin sisältö ei avautunut, mutta tuubin muoto oli ilmiselvästi hammastahnaan viittaava.

Baari-illan päätteeksi nainen pesi hampaat ja ihmetteli, että kyllä on israelilaisessa ja suomalaisessa tahnassa eroja. Hän tarjosi tahnaa kaverillekin uudenlaisen kokemuksen nimissä. Kummallista on, molemmat totesivat ennen kuin painoivat päänsä punkkaan.

Aamulla kun kaveri oli suihkussa, hammastahnatuubin teksti osui naisen silmään. Tuubin toisella puolella sisältö oli selvitetty englanniksi. Kesti puoli vuorokautta ennen kuin nainen tohti kertoa ystävälleen, että yöllä tuli pestyä hampaat partavaahdolla.

Oheinen kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 10.9.2017

 

Annapurna: ruokaövereitä ja sanomatta jääneitä jäähyväisiä

Vika päivä Nepalissa sisälsi ensin nähtävyyksiä - hindujen pyhä alue Pashupati ja Nepalin suurin stupa. Pistäydyimme myös mm. taulukaupassa seuraamassa mandaloiden pikkutarkkaa maalausta.

Kathmandussa oli ihanasti vähän viileämpi päivä. Tämä toki merkitsi yhä hikisyyttä, mutta kevyt pilvikerros helpotti kummasti oloa. 

Lounas vedettiin siinä edellispäivänä missatussa OR2K -ravintolassa. Hummukset yms. olivat juuri niin hyviä kuin muistinkin. 

Sitten vielä vapaata vaeltelua sinne tänne ja hotellin läheisessä ostarissa pistäytyminen. Jussi olisi halunnut käydä parturissa ajattamassa reissupartansa, mutta vaikka Pokharassa partureita oli tiheään, Kathmandussa emme törmänneet yhteenkään. 

Illalla kähdettiin päätösillallisessa hotelli Dvarikan yhteydessä olevaan ravintolaan, jossa syötiin hyvin, mutta liikaa. 9 ruokalajissa oli ehkä kolme liikaa. Otto kirjoitti palautelappuun ruoan olleen "excellent" ja palvelun "good". Tästä seurasi vähän hämmentävä "voisitteko kertoa mikä meni huonosti" -kysely. Oikeasti olimme kovin tyytyväisiä ja suomalaisittainhan hyvä on hyvä ja sillä siisti. 

Ngima selvittää rukouskivien merkitystä.

Reissun lähetessä loppuaan tunsin haikeutta eniten siitä, että kohta pitää sanoa taas Ngimalle hyvästit. Sanoa, että toivottavasti tämä ei ollut viimeinen yhteinen taipaleemme vaan vasta toinen. 

Hyvästien suhteen kävi lopulta vähän hullusti. Ngiman piti tulla aamulla saattamaan meitä kentälle, mutta jostain syystä starttasimme vähän etuajassa, joten missasimme Ngiman :(

Samoin törmätessäni eilen Rabiin, en hoksannut etten näekään tätä enää uudestaan. Olisi ollut kiva sanoa hänellekin muutama kiitoksen sana.


Lähettelimme reissun jälkeen Messengerissä Ngiman kanssa viestejä toisillemme, joten ne jäähyväiset tuli hoidettua kuitenkin.
 

Jussin kommentti reissusta: 

viisikymppistä miestä kehotetaan käymään eturauhastutkimuksessa. Sielläkin kannattaa käydä, mutta näköjään rahkeet riittävät pidemmällekin.


Trekkasin Nepalissa Mandala travelin matkassa.

Vikat momot

väsynyt, mutta tyytyväinen nainen, jolla ei paljon työasiat ole päässä pyörineet.

 

Annapurna: hidas, mutta liian nopea paluu Kathmanduun

Loppujen lopuksi Pokharan kentältä ei lähtenyt yhtään konetta meidän lentopäivänämme, joten ainoa tapa siirtyä Kathmanduun oli maanteitse.

Aamulla lähdettiin kukonlaulun aikaan katsomaan auringonnousua läheiselle kukkulalle. Keli oli kuitenkin niin sateinen ja sumuinen, että ei näkynyt vuoria, ei aurinkoa - hyvä että ojossa olevan käsivarren pää. Oli kuitenkin ihan viihdyttävää seurata japanilaisturistien touhuilua ja ennen kaikkea mahtavaa palata hotellille täysin kiireettömälle aamiaiselle.

Lento Kathmanduun piti olla 10.45, mutta sateen takia kaikki aamun lennot olivat myöhässä. Taivas näytti siltä, ettei muutosta tilanteeseen ole ehkä tulossa. Ajomatka teitse Kathmanduun on kuusi tuntia. 

Koska keli ei osoittaunut muutosta vaan sadekausi, jonka olisi pitänyt loppua jo aikaa sitten, tuntui yhtäkkiä jatkuvan, lento toisensa perään peruttiin. Moni otti muutenkin laukkunsa ja suuntasi autoille. Näin lopulta mekin. 

Vaikka keli oli mälsä, mielessä oli vahvasti ajatus siitä, että onpa ihanaa, että sataa nyt eikä silloin kun vaelsimme Annapurna circuittia. 

Matka oli taas pomppuinen vaikka tällä kertaa asfalttia. Emme kuitenkaan osaa enää muunlaista kyytiä kai odottaakaan, joten siinähän se meni kuin aikaisemmatkin. 

Illallispaikaksi Kathmandussa valittiin mahtava israelilaisrafla OR2K jossa syötiin myös Everest-reissulla. Olen unelmoinut paikan hummuksesta nyt jo neljännes vuoden. Ja unelmoinniksi jäi. Liikenne jumitti ja kello juoksi edeltä pakoon.  Kathmandussa seistiin ruuhkassa vielä yli tunti ennen kuin livuttiin hotellille. 

Kaikki aikaisemmat kuskimme olivat taitavia ja fiksuja. Tämä viimeinen ei ollut. Matka kului peläten ja huonoa olo potien. 

Sitä muuten koti Suomessa aina unohtaa tyystin tieverkoston huipputason. Nimimerkillä taas meni parinsadan kilometrin taipaleeseen 7.5 tuntia.

Osallistuin trekille Mandala Travelin asiakkaana.

Paikallisia leidejä tien varrelta.

Annapurna: hikinen ja pomppuinen paluu ihmisten ilmoille

Vuohiruuhka

Seuraavana päivänä hypättiin taas jeepin kyytiin ja lähdettiin alas. Alla oli jopa asfalttia tovin aikaa, mutta tien muuttuminen kivipelloksi oli oikeastaan iloinen asia. Kuskin mielestä asfaltilla saa nimittäin pistellä aika surutta. Sillä, että edessä oli jyrkkää laskua ja serpentiini-tietä, ei ollut väliä. Kävi mielessä, että saan tästä reissusta aiheen aika moneen tulevaan Keskisuomalaisen autokolumniin.

Matkan edetessä opimme, että edessä on iso nepalilainen juhla nimeltä Dashai, jossa uhrataan kasapäin vuohia. Lihat toki syödään. Käytännössä nämä tuhannet vuohet tuodaan Nepaliin Tiibetistä Mustangin kautta. Tiellä oli siis tasaisin väliajoin valtavia vuohilaumoja. Tulimme siihen tulokseen, että matkan teon etenemisen suhteen on edelleen hyvä puhua yksiköistä ei tunneista. 

Matkalla poikkesimme luostarissa ja Kakpenin ihastuttavassa pikkukylässä.

Vaikka kyyti oli osin hurjaa oli oikeastaan ihanaa olla kyytiläinen ei enää jalkojen päällä. Maisemat maailman syvimmässä rotkossa, jota vierustaa kaksi 8000 metristä vuorta, olivat pysähdyttävät. Rotkoa kannattaa mennä katsomaan vesiputouksen vierestä alkavan polun päästä. Matka ei ole pitkä ja tuo mukavan tepastelutauon autossa istumiseen. 

Aika lähellä määränpäätä eli Tatopania rekka ja traktori ajoivat niin läheltä toisiaan, etteivät päässeet enää ohi. Siinä oli lopulta ehkä kymmenen miestä säätämässä ja neuvomassa tilannetta, jonka teki entistä herkullisemmaksi jyrkkä reuna ja epävakaalta vaikuttava kallioseinämä.  Heitimme jo reput selkään ja päätimme jatkaa matkaa jalan sillä taitettavana oli enää noin 20 minuutin matka. (Nämä tosin Ngiman kaksikymmentäminuuttisia, jotka voivat helposti olla 45 minuutin pituisiakin) Siinä vaiheessa tilanne kuitenkin ratkesi ja hyppäsimme takaisin autoon. 

Majatalossa Tatopanissa, joka sijaitsee enää vain 1200 metrissä, teimme nopean vaatevaihdon ja kiirehdimme parin minuutin päässä sijaitseville kuumille lähteille lillumaan. Paikan seinässä luki "peseydy saippualla ennen altaaseen menoa. Peseydy saippualla kahdesti ennen altaaseen menoa jos olet ollut trekkaamassa". 

Joimme olutta tähtitaivaan alla ja nautimme lämmöstä. Aika taivaallista. Matkalla bongatut valtavat lepakot olivat myös hienoja. Päivällisellä seinässä juossut hämähäkki ei ollut. 

Hotellilla syötiin yhteinen päivällinen meidän upeiden paikallisoppaiden ja kantajien kanssa. Huomenna tiemme eroavat. Lopuksi lätkittiin vielä korttia. Ngima voitti monta ristiseiskaa. Tietenkin.

KESKIVIIKKO

Kostean nihkeän mutta hyvin nukutun yön jälkeen kiljahtelin taas tyttömäisesti valtavalle hämähäkille ja pakkasin viimeistä kertaa makuupussin pussiinsa. Ensi yö nukutaan jo Pokharassa lakanoissa. Hyvä että näin sillä kelit alkavat olla taas jo ihan liian kuumat mun -25 astetta suosivalle pussille. (Tai eihän se mun pussi ole vaan Tanjalta lainassa oleva makuupussi, joka on jo kolmatta kertaa Nepalissa). 

Sitten hyvästeltiin kantajat ja muut oppaat paitsi Ngima ja lähdettiin jeepillä eteenpäin. Otin järkkärin päiväreppuun kun ajattelin ikuistaa vähän maisemia. Aika pitkälti jäi ajatukseksi. 

Matka Beniin oli tooodella pomppuinen ja mutainen. Monta kertaa piti ihmetellä miten kuski puski läpi vellovan mudan, kiersi kivet ja kuopat, eikä suistunut rotkoon.
Ystävämme vuohet olivat myös taas mukana kuvioissa. Osalla porukkaa oli pikkuisen heikko olo keikutuksesta. Itsellä jeeppi velloi edellisellä illalla vielä tunteja sen jälkeen kun oli jo asetuttu majapaikkaan Tatopaniin.

Benissä oli kuumaa ja hikistä. Bussia venaillessa tilattiin ranskikset ja juotiin himppasen epäilyttävän likaisista pulloista limsaa. 

Yritin ottaa bussissa matkalla Pokharaan torkut, mutta eihän siitä mitään oikein tullut. Ei ollut tie mitään moottoritietä vieläkään. Pariin otteeseen piti pidättää hengitystä jyrkänteiden takia. 

Hotellilta otettiin kartat, josta hahmotettiin vähän missä ollaan ja lähdettiin ostoskadulle lounaalle. Varvas on sen tuntuinen ja niin kivuliaasti sykkivä, että croksit saa just ja just jalkaan.

Sanoimme Jussin kanssa "arrivederzit" muille ja puikkasimme omille teillemme. Joukko on mainio, mutta välillä täytyy saada vaeltaa pienemmässä ryhmässä eli kaksistaan. 

Nyt, usean hikisen shoppailu-tunnin jälkeen olemme valmiita suihkuun ja kohta dalpatille Oton suosikkiravintolaan. 

Osallistun Annapurna circuitille Mandala Travelin asiakkaana.

Annapurna: Ylös 5416 metrin korkeuteen

Yön pissatauolla tepasteltiin sateessa. Aamulla eli klo 02.45 sade oli onneksi loppunut. Yöllä piti syödä Buranaa kun päätä särki. 

Pyörittelimme aamiaisella tovin puuroa lautasella ja kruunasimme aamun kotoa kuskatuilla kaakao ja cafe au lait pusseilla. Ja sitten ei muuta kuin mäkeen.

Edessä oli iloinen kuuden tunnin nousu. Mandalan opas Otto veti ihailtavan maltillista vauhtia ja noin 10 minuutin välein hörpättiin vettä. Ohi pyyhälsi pariskunta melkein juosten ja nainen läähätti puoli kuolleena aina lyhyen matkan jälkeen. Otto yritti vihjaista, että kannattaisi ehkä edetä maltillisemmin jos haluaa päästä perille. Ei mennyt jakeluun. 

Raija ja Johanna taittoivat nousumatkan hevosilla. Reitti oli kuitenkin niin jyrkkä ja osin kapea, että en olisi uskaltanut hevosen selässä keikkua. 

Noin kolmesataa korkeusmetriä ennen huippua alkoi päänsärky. Se sellainen vuoristo hedari joka repii takaraivoa. Askel alkoi heti painaa ja piti pikkuisen noituakin mielessä. Nousu kesti noin kuusi tuntia. 

Huipulla oli pieni teetupa jossa juotiin teet ja söin taas Buranaa. Hetkeksi auttoi, mutta kun valokuvauksen jälkeen lähdettiin jyrkkään alamäkeen kipu palasi. Reitti oli niin jyrkkä, että oli pakko kulkea varoen ja koko ajan jalkoja tuijotellen. Noin ehkä kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen jalat oli pökkelöä, pää sykkivä ja energiat nollissa. Silti vaan pisteltiin eteenpäin eikä kaaduttu kertaakaan. 

Jossain puolivälissä laskua odotti joku turistipariskunta oppaineen helikopterievakuointia. Mies oli satuttanut jalkansa.

Ja niin sitä vaan sitten päästiin lopulta lounaalle, jossa ruoka ei tosin maistunut, mutta päänsärkylääkkeet alkoivat vaikuttaa ja olo parani. Lopuksi vielä kevyt tunnin tepastelu Muktinathin kaupunkiin ja hotelliin nimeltä Bob Marley. 

Jussille korkeus ei aiheuttanut sen suurempia oireita. Askel oli toki raskas niin kuin kaikilla, muttei mitään kovia päänsärkyjä tai muuta. Toiset on luotu korkealle, toiset ei. 

Nyt istun likaisena ja uupuneena Bob Marleyn terassilla ja juon olutta. Hallelujaa sanon minä. Huomenna lähdetään pompputielle jeepin kyydissä enkä kävele koko päivänä ehkä kovinkaan montaa askelta. 

Nousua päivälle tuli noin  900 korkeusmetriä ja laskua 1600 metriä. Kilometrejä käveltiin 15. Tuntinopeus 1.5 kilometriä tunnissa eli huimaa. Aikaa meni noin 12 tuntia. Uupumus oli maksimi. Hieno päivä siis.


Kaiken kaikkiaan olemme kulkeneet seitsemänä vaelluspäivänä noin 115 kilometrin matkan.

Yömajassa havaitsin isovarpaan kynnen joutuneen koville alamäessä. Mustunut kynsi lähtee jossain vaiheessa omille teilleen ja muistuttaa sitten tavallaan reissusta.

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Annapurna: Ylös 5416 metrin korkeuteen

Yön pissatauolla tepasteltiin sateessa. Aamulla eli klo 02.45 sade oli onneksi loppunut. Yöllä piti syödä Buranaa kun päätä särki.

Pyörittelimme aamiaisella tovin puuroa lautasella ja kruunasimme aamun kotoa kuskatuilla kaakao ja cafe au lait pusseilla. Ja sitten ei muuta kuin mäkeen.

Edessä oli iloinen kuuden tunnin nousu, joista ensimmäiset pari taskulampun valossa. Mandalan opas Otto veti ihailtavan maltillista vauhtia ja noin 10 minuutin välein hörpättiin vettä. Ohi pyyhälsi pariskunta melkein juosten ja nainen läähätti puoli kuolleena aina lyhyen matkan jälkeen. Otto yritti vihjaista, että kannattaisi ehkä edetä maltillisemmin jos haluaa päästä perille. Ei mennyt jakeluun. 

Raija ja Johanna taittoivat nousumatkan hevosilla. Reitti oli kuitenkin niin jyrkkä ja osin kapea, että en olisi uskaltanut hevosen selässä keikkua. 

Noin kolmesataa korkeusmetriä ennen huippua alkoi päänsärky. Se sellainen vuoristo hedari joka repii takaraivoa. Askel alkoi heti painaa ja piti pikkuisen noituakin mielessä. Nousu kesti noin kuusi tuntia. 

Huipulla oli pieni teetupa jossa juotiin teet ja söin taas Buranaa. Hetkeksi auttoi, mutta kun valokuvauksen jälkeen lähdettiin jyrkkään alamäkeen kipu palasi. Reitti oli niin jyrkkä, että oli pakko kulkea varoen ja koko ajan jalkoja tuijotellen. Noin ehkä kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen jalat oli pökkelöä, pää sykkivä ja energiat nollissa. Silti vaan pisteltiin eteenpäin eikä kaaduttu kertaakaan. 

Jossain puolivälissä laskua odotti joku turistipariskunta oppaineen helikopterievakuointia. Mies oli satuttanut jalkansa.

Ja niin sitä vaan sitten päästiin lopulta lounaalle, jossa ruoka ei tosin maistunut, mutta päänsärkylääkkeet alkoivat vaikuttaa ja olo parani. Lopuksi vielä kevyt tunnin tepastelu Muktinathin kaupunkiin ja hotelliin nimeltä Bob Marley. 

Jussille korkeus ei aiheuttanut sen suurempia oireita. Askel oli toki raskas niin kuin kaikilla, muttei mitään kovia päänsärkyjä tai muuta. Toiset on luotu korkealle, toiset ei. 

Nyt istun likaisena ja uupuneena Bob Marleyn terassilla ja juon olutta. Hallelujaa sanon minä. Huomenna lähdetään pompputielle jeepin kyydissä enkä kävele koko päivänä ehkä kovinkaan montaa askelta. 

Nousua päivälle tuli noin  900 korkeusmetriä ja laskua 1600 metriä. Kilometrejä käveltiin 15. Tuntinopeus 1.5 kilometriä tunnissa eli huimaa. Aikaa meni noin 12 tuntia. Uupumus oli maksimi. Hieno päivä siis.


Kaiken kaikkiaan olemme kulkeneet seitsemänä vaelluspäivänä noin 115 kilometrin matkan.

Yömajassa havaitsin isovarpaan kynnen joutuneen koville alamäessä. Mustunut kynsi lähtee jossain vaiheessa omille teilleen ja muistuttaa sitten tavallaan reissusta.

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Annapurna: jännitystä huippupäivän aattona

Sunnuntaina ei käyty kirkossa ja vietetty pyhää vaan puskettiin ylämäkeen. Reitti oli kyllä komea, mutta ylämäet puuskuttivat kovasti. Takaraivossa takoi ajatus siitä, että maanantaina pitäisi huiputtaa eli kiivetä aamuyöstä aluksi taskulampun turvin noin 5-6 tuntia ylämäkeen ja sitten saman verran jyrkkää alamäkeä.

Fiilis oli kuitenkin hyvä ja minua nauratti ajatus siitä, että toimin kärkijoukon ns. vetäjänä koska vauhtini on kuulemma hyvä. Viime reissussa olin häntäpään pitäjä. Täälläkään en saapastele tuosta vaan, mutta askel kulkee kuitenkin vielä ilman kiroilua. Oletan huomenna sanaisen arkkuni aukeavan muutamaan noitumiseen. 

Teetauon jälkeen kuljimme vyörymärinnettä, jossa polku oli pirullisen kapea ja merkillä kehotettiin astumaan varoen ja ripeästi. Siinä sitten kiirehtiessäni hitaasti ylämäkeen päätä alkoi juimia armottomasti. Kyseessä taisi olla korkeus, kuumuus, auringon paiste ja pieni pelon poikanen. Majapaikassa Thorung Phedissa 4400-metrissä vedin Buranaa, jolla särky talttui. 

Lounaaksi kehotettiin ottamaan jotain kevyttä sillä päivälliseen ei ole pitkä matka. Punkkaan pitää nimittäin kallistaa pää aikaisin kun tien päällä täytyy olla jo neljältä. Että sellainen luksusloma. 

Nähtiin tänään myös söpöhkö sopuli hengaamassa yömajan ovella.
 

Uupumuksen taso on jyrkkä ja näin 15.33 tätä kirjoittaessa olisin jo ihan valmis unten maille.

Myöhemmin tuli vähän huono olo. Ehkä etova fiilis johtui osin myös uupumuksesta.

Otto kävi ruoan jälkeen vielä läpi päivää ja ilmassa alkoi olla jännitystä. Itseä ainakin jännitti tuleva päivä. Että miten pää kestää korkeuden ja kuinka uuvuttavia askeleet ovat. 

Otto sanoi vetävänsä hitaasti ja niin että noin kymmenen minuutin välein hörpätään vettä. Hengästyä ei saa vaikka se toki varmaan melko mahdotonta onkin. Yritän pitää hartiat rentoina, ettei homma nyt ainakaan onnu jumittuineiden niskojen takia. 

Saa nähdä noinkohan nukkumatti paljon vierailee tänä yönä kämpässä 303. Luulen, että muutamassa muussakin kolmosella alkavassa huoneistossa pyöritään jännityksestä. 

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Kantajien askel on ihan toista luokkaa kuin meidän sipsuttelu.

Majatalon katot 4400 metrin korkeudessa.

Annapurna: Lumileopardeja (?!) ja kovaa puuskutusta

Korukaupoille pysähtyminen on myös hyvä syy vetää välillä vähän henkeä.

Pääsin nettiin sittenkin. 

Tänään kiipesimme 4000 metrin korkeuteen paikkaa, joka alkaa sanoilla Yak. Luoja tietää miten se jatkuu...

Reitti oli oikein mukava. Nousua tuli 500 metriä aikaisempaan, joten välillä noustiin ihan reippaastikin. Eteneminen on ylämäissä jo helposti aikamoista huohotusta, mutta tasaisella matka kulkee ihan kivasti. Maisemat ovat upeita ja komea jäävirta näkyy rinteellä. Suunnittelimme yhdelle aukealle lomakeskuksen rakentamista, mutta suunnitelmat ovat vasta alustavia. 

Puita ei enää ole ja jakkeja näkyy rinteillä. Olemme epätoivoisesti yrittäneet bongata lumileopardia ja ehkä sellaisen näimmekin. Se pelasi pallas kissan kanssa korttia rinteellä. Otto ei tosin uskonut näköhavaintoomme johtuen kaiketi lähinnä siitä, että sanoimme peliä risti-seiskaksi. Vaan eihän sitä voi kahdestaan pelata...

Nyt siis hotellissa Yak Kharka:ssa ja kello vasta 14.30. Lounas on syöty ja loppu päivä on vapaata lojumista. Jees.

Kaksi porukasta lähti tänään jeepillä alarinteeseem ja kohti Pokharaa toisen flunssan takia. Meitä on siis oppaiden ja kantajien lisäksi enää kuusi.

Kelit ovat vieläkin niin lämpimät, että ohuilla pöksyillä ja t-paidalla mennään. Tänään kannoin toppatakkia koko päivän repussa, mutta eipä ole tullut käytettyä.

Tienvarresta tuli ostettua koruja sormettomalta sedältä. Muutoin rahaa on mennyt lähinnä ruokaan ja juomaan. 

Jussin kommentti päivästä: kannattaa käyttää buffia naaman edessä tuulen ja pölyn takia. 

Teen matkaani Mandala-travelin reissussa.

"Hoo. katso kuinka pitkä miesä...".

Annapurna: Lepoa, pyykkäystä ja kärpäsjahtia - niistä on vapaapäivä tehty

Viime reissussani ajattelin, että jos koskaan hairahdun takaisin trekkaamaan korkealle, otan tabascoa mukaan. Korkealla kun ruoka ei maistu kovin kummoiselta olisi sitä kiva terästää jollain. Tämän muistin tietysti vasta vuorilla. Matkassa ei ole siis tabascoa. 

Senkin hyvän idean olin unohtanut, että tänne pitäisi ottaa mukaan nippu nauloja jotka hakata yömajojen seiniin vaikka kivellä. Päivän jälkeen olisi kiva ripustaa vaatteita kuivumaan, mutta nauloja tai naulakkoja on harvassa.  Täällä tosin vähän tiheämmässä kuin Everestillä. Ainin kanssa määrittelimme majapaikan tähtiluokan naulojen mukaan. Jos ei ollut nauloja oli vain yksi tähti. Naulalla sai kaksi ja naulakolla sitten teippaasti enemmän. 

Sanottakoon vielä, että nämä majatalot ovat siis sen oloisia, että on selvää ettei kukaan pahastuisi pienestä nauloin tehdystä lisäsisustuksesta. 

Kirjoittelin tuota alkua perjantai aamuna sängyssä. Jussi nukkuu vielä. (Mahtavaa että on saanut ainakin vähän unta) Naapurihuoneessa, joku yskii sitkeää kuivaa tskää.'. Kelit tekevät melkoisen haasteen terveenä olemiselle. Eilenkin oli vuoroin kuumaa vuoroin jäätävää tuulta. Lisäksi nielua kuivattava ilmanala ja pöllyävä tie ovat omiaan altistamaan flunssalle. Me ollaan hengitelty tiheään huivin läpi ja käytetty a-vitamiini nenäsumutetta. Tämä vinkki tuli joltain kovalta trekkaajalta viime reissuun. Kosteammat limakalvot ovat vahvemmat pöpöja vastaan. 

Vapaapäivän kunniaksi pötköttelimme klo 7.45 aamiaisen jälkeen vielä tovin sängyssä. Sitten katsottiin mitkä vaatteista vaativat eniten pesua ja pyykättiin pihassa mustalla saippualla. Tai siis minä pyykkäsin ja Jussi vartioi tulosta. Kuulostaa ja näytti varmaan pahuksen seksistiselle, mutta halusin itse upottaa ködet kylmään vesipaljuun. Jussi on sitten vastannut pyykkien rioustelusta, kääntelystä ja metsästyksestä. Yhdet housut nimittäin lähtivät narulta vähän tuulen matkaan. 

Pyykkäyksen jälkeen pyörittiin kylillä. Ostettiin lisää arskarasvaa, jota kuluu oletettua reippaammin. Mukaan tarttui myös vähän sipsejä ja mehua. Askel tuntuu pikkuisen painavalta ja aurinko edelleen kuumalta. 

Osa retkueesta kiipesi ihailemaan jäätikön reuna, mutta me mukavuudenhaluisemmat eli noin puolet porukasta annoimme kropille aikaa toeta pitkistä päivistä. 

Lounaan jälkeen lueskeltiin ja metsästettiin huoneeseen pörrähtänyttö pulleaa kärpästä, joka laskeutuisi varmasti aamuyöstä naamalle. Nepalilaiset kärpäset ovat suomalaisia serkkujaan levottomampia, joten metsästys vaati monenlaista sängyllä pomppimista. Voi se toki johtua kansalaisuuden sijaan myös ilmanalasta, joka alkaa olla aika ohut. Sipsipussit pullistelevat paineessa ja korvat naksuvat välillä. 

Päivä on kulunut mukavan verkkaisesti. Nyt nautitaan kuumaa tyrnimehua teetuvassa. 

Tästä eteenpäin heikot nettiyhteydet heikkenevät dramaattisesti. On hyvin todennäköistä etten pääse päivittämään mitään kolmeen päivään. Edessä on kaksi järkevän pituista nousupäivää ja sitten noin 12-tuntinen huiputuspäivä jolloin kivutaankin sitten reippaasti ylöspäin. Ajattelen tuota jo vähän pelon sekaisesti vaan eiköhän me siitä selvitä mahtavien paikallioppaiden ja Mandalan Oton opastuksella. Ja älkää te siellä huoliko - hyvin me vedetään mm. bountyn, energiageelin ja pähkinöiden voimalla. 

Jussin kommentti päivästä: Jussi ei ollut tänäänkään valmistautunut mihinkään kommentin antoon, koska "tämä tuli kuulemma niin äkkiä". Tuossa se ryystää tyrnimehua ja lueskelee ihan tyytyväisen ja ruskean näköisenä jotain dekkaria. 

Olen matkalla Mandala-travelin reissussa.

Annapurna: Silmissä siintää vapaapäivä

Aamuisin kaikkialla tuoksuu poltettava kataja. Tällä muistellaan aamuisin jumalia ja toivotaan suopeita päiviä.

Aamulla mietin tällaista: Olemme samoissa korkeuksissa kuin Everest base camp reitin Namche. Eteneminen on kuitenkin paljon kevyempää. Viime vuonna saavuin Namche Bazaariin hiiren askelin, mutta täällä lyhentynyt askel on kuitenkin vielä ihan järkevän mittainen. Tähän lienee kaksi syytä. Ensinnäkin tie on loivempaa ja usein helppokulkuisempaa. Lisäksi emme ole tupsahtaneet koneella ylläilmoihin vaan totutelleet korkeuteen ilman hyppäystä. Meininki on siis maltillisempi ja kropalle ystävällisempää.

Tähän on kuitenkin hyvä jatkaa, että aloittamistani vuoristolääkkeistä huolimatta viime yönä alkoi kova päänsärky. Se talttui toki Buranalla, mutta aamulla pää oli pöpperöinen. Taitaa olla syytä nostaa annoskokoa puolikkaasta pilleristä kokonaiseen. 

Vähän harmittaa koska olin eilen niin mielissäni siitä, että onnistuin tosiaan etenemään koko päivän ilman selvää hengästymistä. Tämä helpottaa huonattavasti aklimatisoitumista. Kroppani mielestä tämä ei kaiketi sitten kuitenkaan riitä. Pah. Toisaalta ehkä otan mieluummin ne päänsäryt kuin Jussin heikot unet.

Aamulla piti tehdä visiitti paikalliseen luostariin ennen varsinaiselle reitille lähtöä. Visiitti olisi sisältänyt noin 45 minuutin kiipeämisen, joten jätimme väliin ja nautimme pidemmästä aamusta. 

Takaraivossa kaiveli sitä paitsi myös ajatus, että 45 minuuttia voi helposti muuttua meidän vaeltamana pidemmäksikin. Eilen ainakin ylitimme ilmeisesti taidolla kaikki aika-arviot. Tästä syystä Otto ei puhu enää matkan pituudesta tunneittain vaan yksikköinä. Tällä päivällä on matkaa noin 5 yksikköä, mutta jos meidän tunti venyy vaikka puoleentoista voi reitti viedä helposti 7,5 tuntiakin. 

Lounastimme Humdessa, jossa toimi aikaisemmin vilkas lentokenttä. Liikennöinti on  sittemmin loppunut tien rakentamisen myötä. Ilma alkoi muuttua astetta viileämmäksi hikisen aamupäivän jälkeen. Tai ehkä ennen kaikkea tuuliseksi. Tuntui ihanalta kun piti vetää pitkähihainen päälle eikä aurinko enää porottanut aivoja muusiksi. 

Lounaaksi vedettiin sherba stew:na tuntemaani herkkua, jolla oli täällä nimenä Thenduk. 

Odotoksissa on kovasti saapuminen Manang:iin (3557metriin) ja ennen kaikkea se, että huominen on lepopäivä. Ohjelmassa on toki noin neljän yksikön vapaaehtoinen visiitti jäätikön reunalle, mutta ainakin nyt tuntuisi kivalta ajatukselta vain olla, pestä vähän pyykkiä, lukea kirjaa ja juoda litratolkulla teetä.

Tänään nähtiin Annapurna 3, 2 ja 4 sekä Gangapurna, Chulu ja Pisang. Annapurna tarkoittaa muuten hedelmällisyyttä ja rikkauden tuojaa. Tämä viittaa täällä varmasti lähinnä vuolaana virtaavaan veteen.
 

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Annapurna: punaniskat omenatarhalla

Poseeraus stupalla

Eilisestä unohdin sanoa, että aamuinen tutustuminen nepalilaisiin nokkosiin tuntui kihelmöintinä kädessä vielä nukkumaan mentäessäkin. Lisäksi käteen pistänyt ötökkä, joka osoittautui muurahaiseksi, ei ollut kivoin kokemus ikinä. 

Mutta siis. Kolmas vaellusaamu sarasti vähän kankeana. Päätä särki pikkuisen, koska niskat oli jumissa ja ajatus kulki hitaalla. Vatsakin oli vähän sekaisin. Seurueen ajatuksenjuoksussa alkaa näkyä korkeus, sillä viestit eivät aina mene ihan helposti perille. Toisaalta se tekee tarinankerronnasta monta kertaa huvittavampaa kun sanat eivät löydy ja ajatus takkuilee. 

Heti aamusta päässä soi Kaija Koon biisi jossa lauletaan "Nää yöt ei anna armoo". Ja vaikka sanat ehkä osuvat ovatkin, ei tämä korvamato ole hyvä asia ollenkaan.

Tänään käveltiin tosi komeaa reittiä Lower Pisangiin. Korkeutta tuli lisää noin 500 metriä eli nyt ollaan 3250 metrissä. 

Aamulla aloitin vuoristolääkkeet puolikkaalla pillerillä, koska näin ennakoitiin tekemään viime reissun kokemuksen takia. 

Päivä oli mukavan leppoisa ja vauhtimme Ngiman mukaan hyvin hidas. Teetä juotiin Nepalin isoimmalla omenatarhalla ja lounasta Dhikur Pokharissa. Osa veti omenatarhalla uppopaistetut marssit. Yksi haukku oli enemmän kuin liikaa. Pieni omenatarhurin tytär minussa oli paikasta vähän innoissaan. Pienissä puissa kasvoi kohtuuttoman isoja omppuja. 

Ennen lounasta hämmästelimme mm. vuorimuodostelmaa josta käytetään nimeä Stairway to Heaven. Siitä nepalilaisten henget siirtyvät taivaisiin. 

Rakkaita vaellushousujani en ole käyttänyt vielä olenkaan koska ne ovat liian kuumat. Hipsutelen siis vapaa-ajaksi tarkoitetuilla ohuilla housuilla. Otto on kertonut, että Mandalan kevään vaelluksen aikaan kelit olivat paljon viileämmät. Nyt ei ole viileää ja porukka on saanut väriä. Kovasti saa läträtä arskarasvan kanssa ja silti näyttää pientä punoitusta näkyvän. 

Lounaan jälkeen Johanna veti meille mahtavaa kiinalaista Qigong -verryttelyä. Jumppaan osallistuivat myös kantajat ja oppaat. Uskon että pääsemme tavoitteeseemme entistä vetreämpänä. 

Reitin  varrella oli myös hurja vuoren kylkeen veistetty tie, jota en haluaisi kulkea autolla. Tai ehkä silmät sidottuina, tajuttomana takapenkillä. Matkalla nähtiin myös Annapurna kakkosen lumihuiput. Jäi muutama hengitys väliin kun huippu tuli pilvien keskeltä esiin. 

Nyt ihanassa Tilicho-hotellissa, joissa huoneista löytyy myös vessa ja suihku. Vesi on toki vain kylmää ja vessa reikä lattiassa. Mutta silti. Onhan tämä luksusta. 

On tämä vain aika mukavaa puuhaa vaikka kovasti rankkaa.

Jussin kommentti päivästä: Punaniskaisuus meinasi iskeä tänään.

Teen matkaani matkatoimisto Mandala-travelin reissussa.

Stairway to heaven