Huvipuisto ilman huvia

Olen käynyt vuonna 1992 avatussa Pariisin Disneylandissa, joka kantoi tovin myös nimeä Eurodisney, kolme kertaa. Luku on iso ihmiselle, joka ei ole moisesta paikasta koskaan edes unelmoinut.

Ensimmäisen kerran menin kyseiseen huvipuistoon 1990-luvun alkupuolella hyvän ystäväni kanssa. Kaikki oli uutta, valtavan hienoa ja mahtavaa. Kolmen tunnin jono Indiana Jones -vuoristorataankin oli yksinomaan viihdyttävä.

Syy tähän piili siinä, että olin asunut Ranskassa vuoden päivät ja kommunikointi parhaan kaverin kanssa nojasi pitkälti kirjeisiin sekä harvoihin ja liian pitkiksi venyneisiin puhelinsoittoihin. Toisin sanoen meillä olisi ollut ihanaa vaikka ulkohuussissa.

Seuraava visiitti osui kohdalleni vuoden päästä. Asuin yhä Pariisissa ja veli tyttöystävineen tuli kylään. Disney-ympäristö ei ollut enää ihan niin kiehtova, mutta tunnelma kuitenkin hyvä, koska veljeäkin oli ollut ikävä.

Parhaiten tästä reissusta jäi mieleen kulissien takana tupakkatauolla ollut Disneyhahmo ja se, että veljeni kosi tyttöystäväänsä Prinsessa Ruususen linnassa. Eihän tuollaisesta voi olla kuin tykkäämättä.

Kolmannen kerran astuin Disneylandin porteista sisään mieheni kanssa. Elettiin vuotta 2006, eli edellisestä vierailusta oli vierinyt melkein teini-iän verran. Asuimme kuukauden Pariisissa ja halusin näyttää miehelleni huvipuiston, jossa oli ollut aina kivaa. Ei ollut enää.

Edellisenä päivänä olimme harhailleet t-paidoissa Père-Lachaisen hautausmaalla ihailemassa Jim Morrisonin, Édith Piaffin ja Guillaume Apollinairen hautoja. Kelit olivat hämmentävän lämpimät, vaikka elettiin melkein alkutalvea.

Disneyland-aamuna sää oli vaihtunut, mutta lähtiessämme reissuun emme moista ymmärtäneet. Ajattelimme, että kyllä se siitä vielä lämpenee. Ei lämmennyt.

Disneylandin portilla, 32 kilometrin päässä Pariisista, ymmärsimme myös, että kaikista maailman päivistä olimme valinneet Halloweenin. Aika moni muukin oli päättänyt juhlistaa sitä Disneylandissa. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa, kuinka kauan jonotimme pelkästään päästäksemme sisään huvipuistoon, mutta sanottakoon, että yli tunnin se vei varmasti.

Ja sitten jonotettiin myös kaikkialle muualle: kaikkiin laitteisiin tietysti, mutta myös vessaan, ravintolaan ja ylipäätänsä eteenpäin. Koko ajan oli hyytävän kylmä. Välillä satoi vettä. Mikkihiiritakki Disney-myymälässä näytti houkuttelevalta, mutta kauhean kalliilta takiksi, jota tuskin toiste käyttäisi.

Illalla Pariisiin palasi kaksi kylmettynyttä ihmistä. Vannoin miehelleni, etten mene enää koskaan hänen kanssaan huvipuistoon. Ikään kuin täysin väärä ajankohta, jäätävä keli ja armoton ryysis olisivat olleet hänen syitään.

Totuus taisi kuitenkin olla, että kelistä ja ajankohdasta riippumatta aika oli kohdallani ajanut Disneylandin ohi. En pystynyt enää muistamaan mikä siinä varsin muovisessa ja kaupallisessa ympäristössä muka oli ollut niin tavattoman hienoa.

Moni on kanssani eri mieltä. Vaikka huvipuiston kävijämäärät ovat vuosien saatossa vähän laskeneet, vuonna 2016 Pariisin Disneylandissa vieraili 13,4 miljoonaa kävijää. Luku ei häviä Californian Disneyparkille kuin nelisen miljoonaa.

Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 20.5.

Hauskoja ja ei-niin-hauskoja teknisiä vikoja

Joskus rantaan pääsy voi olla työn ja tuskan takana.

Istuin alkuviikosta Hämeenlinnan rautatieasemalla odottamassa junaa. Ensin se oli myöhässä viisi minuuttia. Sitten kymmenen ja lopulta tauluun rävähti 40. Kirosin mielessäni. Miksi pakkanen yllättää VR:n aina kun olen lopen uupunut enkä muuta halua kuin päästä kotiin. ”Myöhästymisen syynä on tekninen vika”, kuuluttaja toisteli. Minä nieleskelin pyhää raivoa. Sitten rupesi yllättäen hymyilyttämään. Mieleen nousi toinen kokemus ”teknisestä viasta”.

Olin tovi sitten lomalla Punaisen meren rannalla. Olin sopinut paikallisen toimijan kanssa sukellusreissusta ja seisoin hyvissä ajoin hotellin edessä odottamassa kyytiä. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hakijaa näkynyt, aloin epäillä, ettei kyse ehkä olekaan notkeasta jordanialaisesta aikakäsityksestä. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selvisi, että joku jossain oli unohtanut jotain ja ainakin minut.

Kuuma ilma kutitti kivasti nenää, seura oli hyvää eikä lomalaisella ollut oikeastaan kiire minnekään. Puolentoista tunnin jälkeen hymyilevä taksimies kaartoi Hyundaillaan luoksemme.
Etupenkille istahtava matkaaja totesi polttoainevalon palavan punaisena. Naureskelimme, että noinkohan päästään rantaan asti. Oletimme kuitenkin auton vilkuttavan valoa ikään kuin huvikseen.
Hetken päästä emme enää olettaneet mitään. Pari yskäisyä ja tankki huokasi tyhjyyttään. Kuski puhui teknisestä viasta, eikä uskonut analyysiämme polttoaineen vähyydestä.

Keskellä kohtalaisen vilkasta moottoritietä opimme, että Jordaniassa ei vilkutella turhaan hätävaloja. Kuski pomppasi auton viereen ikään kuin näyttämään, että tässä ollaan. Mietin, että noinkohan kännykkää ajaessaan näppäilevät paikalliset ehtivät havaita sen paremmin kuskia kuin autoammekaan. Laitoimme turvavöitä kiinni ja painauduin selkänojia vasten.

 

Autossa alkoi olla hikisen kuuma. Vaativan koputtelun jälkeen kuski avasi takalukossa olevat ovet ja päästi meidät ulos. Siinä me sitten seisoimme - jordanialainen taksikuski ja neljä Suomi-turistia 30-asteen helteessä moottoritien varressa. Vasemmalla aukesi hiekka-aavikko ja oikealla siinsi Punainen meri.
Kun paikalle hälytetty vaihtoauto saapui, hyppäsimme kyytiin ja jätimme kuskin hoitamaan ”teknistä ongelmaansa”.

 

Muutaman lisäkommervenkin ja pitkähkön odottelun jälkeen olimme vihdoin veneessä ja vesillä. Hallelujaa, me huokasimme. Joku taisi sanoa, että toivottavasti moottorit on muistettu tankata. Ja olihan ne. Tällä kertaa moottori yskähtikin sitten ihan oikeaan tekniseen vikaan ja seilasimme vesillä kahden moottorin sijaan yhdellä. Kunnes se toinenkin rikkoutui.
Tilanne oli niin koominen, että emme uskaltaneet edes arvuutella mikä seuraavaksi hajoaa. Ja jos olisimmekin uskaltaneet, kukaan tuskin olisi arvannut tikkaita. Laivasta veteen johtavat raput olivat nimittäin seuraavana hajoamislistalla. Nöyrät purserit auttoivat vedenvaraan jääneitä sukeltajia kyytiin.

Armottoman säätämisen ja sakean bensankatkun jälkeen toinen koneista heräsi eloon ja livuimme laituriin. Hotellille paluun jälkeen kuljimme loppupäivän apostolinkyydillä, sillä jotkut päivät eivät selvästikään ole ajoneuvopäiviä.
Purressani hammasta Hämeenlinnan rautatieasemalla mietin, että jotkut päivät eivät ole junapäiviäkään. Asia ei jotenkin vaan tuntunut yhtään samalla tapaa hupaisalta.

 
Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 22.2.2018

Annapurna: Ylös 5416 metrin korkeuteen

Yön pissatauolla tepasteltiin sateessa. Aamulla eli klo 02.45 sade oli onneksi loppunut. Yöllä piti syödä Buranaa kun päätä särki.

Pyörittelimme aamiaisella tovin puuroa lautasella ja kruunasimme aamun kotoa kuskatuilla kaakao ja cafe au lait pusseilla. Ja sitten ei muuta kuin mäkeen.

Edessä oli iloinen kuuden tunnin nousu, joista ensimmäiset pari taskulampun valossa. Mandalan opas Otto veti ihailtavan maltillista vauhtia ja noin 10 minuutin välein hörpättiin vettä. Ohi pyyhälsi pariskunta melkein juosten ja nainen läähätti puoli kuolleena aina lyhyen matkan jälkeen. Otto yritti vihjaista, että kannattaisi ehkä edetä maltillisemmin jos haluaa päästä perille. Ei mennyt jakeluun. 

Raija ja Johanna taittoivat nousumatkan hevosilla. Reitti oli kuitenkin niin jyrkkä ja osin kapea, että en olisi uskaltanut hevosen selässä keikkua. 

Noin kolmesataa korkeusmetriä ennen huippua alkoi päänsärky. Se sellainen vuoristo hedari joka repii takaraivoa. Askel alkoi heti painaa ja piti pikkuisen noituakin mielessä. Nousu kesti noin kuusi tuntia. 

Huipulla oli pieni teetupa jossa juotiin teet ja söin taas Buranaa. Hetkeksi auttoi, mutta kun valokuvauksen jälkeen lähdettiin jyrkkään alamäkeen kipu palasi. Reitti oli niin jyrkkä, että oli pakko kulkea varoen ja koko ajan jalkoja tuijotellen. Noin ehkä kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen jalat oli pökkelöä, pää sykkivä ja energiat nollissa. Silti vaan pisteltiin eteenpäin eikä kaaduttu kertaakaan. 

Jossain puolivälissä laskua odotti joku turistipariskunta oppaineen helikopterievakuointia. Mies oli satuttanut jalkansa.

Ja niin sitä vaan sitten päästiin lopulta lounaalle, jossa ruoka ei tosin maistunut, mutta päänsärkylääkkeet alkoivat vaikuttaa ja olo parani. Lopuksi vielä kevyt tunnin tepastelu Muktinathin kaupunkiin ja hotelliin nimeltä Bob Marley. 

Jussille korkeus ei aiheuttanut sen suurempia oireita. Askel oli toki raskas niin kuin kaikilla, muttei mitään kovia päänsärkyjä tai muuta. Toiset on luotu korkealle, toiset ei. 

Nyt istun likaisena ja uupuneena Bob Marleyn terassilla ja juon olutta. Hallelujaa sanon minä. Huomenna lähdetään pompputielle jeepin kyydissä enkä kävele koko päivänä ehkä kovinkaan montaa askelta. 

Nousua päivälle tuli noin  900 korkeusmetriä ja laskua 1600 metriä. Kilometrejä käveltiin 15. Tuntinopeus 1.5 kilometriä tunnissa eli huimaa. Aikaa meni noin 12 tuntia. Uupumus oli maksimi. Hieno päivä siis.


Kaiken kaikkiaan olemme kulkeneet seitsemänä vaelluspäivänä noin 115 kilometrin matkan.

Yömajassa havaitsin isovarpaan kynnen joutuneen koville alamäessä. Mustunut kynsi lähtee jossain vaiheessa omille teilleen ja muistuttaa sitten tavallaan reissusta.

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Annapurna: jännitystä huippupäivän aattona

Sunnuntaina ei käyty kirkossa ja vietetty pyhää vaan puskettiin ylämäkeen. Reitti oli kyllä komea, mutta ylämäet puuskuttivat kovasti. Takaraivossa takoi ajatus siitä, että maanantaina pitäisi huiputtaa eli kiivetä aamuyöstä aluksi taskulampun turvin noin 5-6 tuntia ylämäkeen ja sitten saman verran jyrkkää alamäkeä.

Fiilis oli kuitenkin hyvä ja minua nauratti ajatus siitä, että toimin kärkijoukon ns. vetäjänä koska vauhtini on kuulemma hyvä. Viime reissussa olin häntäpään pitäjä. Täälläkään en saapastele tuosta vaan, mutta askel kulkee kuitenkin vielä ilman kiroilua. Oletan huomenna sanaisen arkkuni aukeavan muutamaan noitumiseen. 

Teetauon jälkeen kuljimme vyörymärinnettä, jossa polku oli pirullisen kapea ja merkillä kehotettiin astumaan varoen ja ripeästi. Siinä sitten kiirehtiessäni hitaasti ylämäkeen päätä alkoi juimia armottomasti. Kyseessä taisi olla korkeus, kuumuus, auringon paiste ja pieni pelon poikanen. Majapaikassa Thorung Phedissa 4400-metrissä vedin Buranaa, jolla särky talttui. 

Lounaaksi kehotettiin ottamaan jotain kevyttä sillä päivälliseen ei ole pitkä matka. Punkkaan pitää nimittäin kallistaa pää aikaisin kun tien päällä täytyy olla jo neljältä. Että sellainen luksusloma. 

Nähtiin tänään myös söpöhkö sopuli hengaamassa yömajan ovella.
 

Uupumuksen taso on jyrkkä ja näin 15.33 tätä kirjoittaessa olisin jo ihan valmis unten maille.

Myöhemmin tuli vähän huono olo. Ehkä etova fiilis johtui osin myös uupumuksesta.

Otto kävi ruoan jälkeen vielä läpi päivää ja ilmassa alkoi olla jännitystä. Itseä ainakin jännitti tuleva päivä. Että miten pää kestää korkeuden ja kuinka uuvuttavia askeleet ovat. 

Otto sanoi vetävänsä hitaasti ja niin että noin kymmenen minuutin välein hörpätään vettä. Hengästyä ei saa vaikka se toki varmaan melko mahdotonta onkin. Yritän pitää hartiat rentoina, ettei homma nyt ainakaan onnu jumittuineiden niskojen takia. 

Saa nähdä noinkohan nukkumatti paljon vierailee tänä yönä kämpässä 303. Luulen, että muutamassa muussakin kolmosella alkavassa huoneistossa pyöritään jännityksestä. 

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Kantajien askel on ihan toista luokkaa kuin meidän sipsuttelu.

Majatalon katot 4400 metrin korkeudessa.

Annapurna: Lumileopardeja (?!) ja kovaa puuskutusta

Korukaupoille pysähtyminen on myös hyvä syy vetää välillä vähän henkeä.

Pääsin nettiin sittenkin. 

Tänään kiipesimme 4000 metrin korkeuteen paikkaa, joka alkaa sanoilla Yak. Luoja tietää miten se jatkuu...

Reitti oli oikein mukava. Nousua tuli 500 metriä aikaisempaan, joten välillä noustiin ihan reippaastikin. Eteneminen on ylämäissä jo helposti aikamoista huohotusta, mutta tasaisella matka kulkee ihan kivasti. Maisemat ovat upeita ja komea jäävirta näkyy rinteellä. Suunnittelimme yhdelle aukealle lomakeskuksen rakentamista, mutta suunnitelmat ovat vasta alustavia. 

Puita ei enää ole ja jakkeja näkyy rinteillä. Olemme epätoivoisesti yrittäneet bongata lumileopardia ja ehkä sellaisen näimmekin. Se pelasi pallas kissan kanssa korttia rinteellä. Otto ei tosin uskonut näköhavaintoomme johtuen kaiketi lähinnä siitä, että sanoimme peliä risti-seiskaksi. Vaan eihän sitä voi kahdestaan pelata...

Nyt siis hotellissa Yak Kharka:ssa ja kello vasta 14.30. Lounas on syöty ja loppu päivä on vapaata lojumista. Jees.

Kaksi porukasta lähti tänään jeepillä alarinteeseem ja kohti Pokharaa toisen flunssan takia. Meitä on siis oppaiden ja kantajien lisäksi enää kuusi.

Kelit ovat vieläkin niin lämpimät, että ohuilla pöksyillä ja t-paidalla mennään. Tänään kannoin toppatakkia koko päivän repussa, mutta eipä ole tullut käytettyä.

Tienvarresta tuli ostettua koruja sormettomalta sedältä. Muutoin rahaa on mennyt lähinnä ruokaan ja juomaan. 

Jussin kommentti päivästä: kannattaa käyttää buffia naaman edessä tuulen ja pölyn takia. 

Teen matkaani Mandala-travelin reissussa.

"Hoo. katso kuinka pitkä miesä...".

Annapurna: Lepoa, pyykkäystä ja kärpäsjahtia - niistä on vapaapäivä tehty

Viime reissussani ajattelin, että jos koskaan hairahdun takaisin trekkaamaan korkealle, otan tabascoa mukaan. Korkealla kun ruoka ei maistu kovin kummoiselta olisi sitä kiva terästää jollain. Tämän muistin tietysti vasta vuorilla. Matkassa ei ole siis tabascoa. 

Senkin hyvän idean olin unohtanut, että tänne pitäisi ottaa mukaan nippu nauloja jotka hakata yömajojen seiniin vaikka kivellä. Päivän jälkeen olisi kiva ripustaa vaatteita kuivumaan, mutta nauloja tai naulakkoja on harvassa.  Täällä tosin vähän tiheämmässä kuin Everestillä. Ainin kanssa määrittelimme majapaikan tähtiluokan naulojen mukaan. Jos ei ollut nauloja oli vain yksi tähti. Naulalla sai kaksi ja naulakolla sitten teippaasti enemmän. 

Sanottakoon vielä, että nämä majatalot ovat siis sen oloisia, että on selvää ettei kukaan pahastuisi pienestä nauloin tehdystä lisäsisustuksesta. 

Kirjoittelin tuota alkua perjantai aamuna sängyssä. Jussi nukkuu vielä. (Mahtavaa että on saanut ainakin vähän unta) Naapurihuoneessa, joku yskii sitkeää kuivaa tskää.'. Kelit tekevät melkoisen haasteen terveenä olemiselle. Eilenkin oli vuoroin kuumaa vuoroin jäätävää tuulta. Lisäksi nielua kuivattava ilmanala ja pöllyävä tie ovat omiaan altistamaan flunssalle. Me ollaan hengitelty tiheään huivin läpi ja käytetty a-vitamiini nenäsumutetta. Tämä vinkki tuli joltain kovalta trekkaajalta viime reissuun. Kosteammat limakalvot ovat vahvemmat pöpöja vastaan. 

Vapaapäivän kunniaksi pötköttelimme klo 7.45 aamiaisen jälkeen vielä tovin sängyssä. Sitten katsottiin mitkä vaatteista vaativat eniten pesua ja pyykättiin pihassa mustalla saippualla. Tai siis minä pyykkäsin ja Jussi vartioi tulosta. Kuulostaa ja näytti varmaan pahuksen seksistiselle, mutta halusin itse upottaa ködet kylmään vesipaljuun. Jussi on sitten vastannut pyykkien rioustelusta, kääntelystä ja metsästyksestä. Yhdet housut nimittäin lähtivät narulta vähän tuulen matkaan. 

Pyykkäyksen jälkeen pyörittiin kylillä. Ostettiin lisää arskarasvaa, jota kuluu oletettua reippaammin. Mukaan tarttui myös vähän sipsejä ja mehua. Askel tuntuu pikkuisen painavalta ja aurinko edelleen kuumalta. 

Osa retkueesta kiipesi ihailemaan jäätikön reuna, mutta me mukavuudenhaluisemmat eli noin puolet porukasta annoimme kropille aikaa toeta pitkistä päivistä. 

Lounaan jälkeen lueskeltiin ja metsästettiin huoneeseen pörrähtänyttö pulleaa kärpästä, joka laskeutuisi varmasti aamuyöstä naamalle. Nepalilaiset kärpäset ovat suomalaisia serkkujaan levottomampia, joten metsästys vaati monenlaista sängyllä pomppimista. Voi se toki johtua kansalaisuuden sijaan myös ilmanalasta, joka alkaa olla aika ohut. Sipsipussit pullistelevat paineessa ja korvat naksuvat välillä. 

Päivä on kulunut mukavan verkkaisesti. Nyt nautitaan kuumaa tyrnimehua teetuvassa. 

Tästä eteenpäin heikot nettiyhteydet heikkenevät dramaattisesti. On hyvin todennäköistä etten pääse päivittämään mitään kolmeen päivään. Edessä on kaksi järkevän pituista nousupäivää ja sitten noin 12-tuntinen huiputuspäivä jolloin kivutaankin sitten reippaasti ylöspäin. Ajattelen tuota jo vähän pelon sekaisesti vaan eiköhän me siitä selvitä mahtavien paikallioppaiden ja Mandalan Oton opastuksella. Ja älkää te siellä huoliko - hyvin me vedetään mm. bountyn, energiageelin ja pähkinöiden voimalla. 

Jussin kommentti päivästä: Jussi ei ollut tänäänkään valmistautunut mihinkään kommentin antoon, koska "tämä tuli kuulemma niin äkkiä". Tuossa se ryystää tyrnimehua ja lueskelee ihan tyytyväisen ja ruskean näköisenä jotain dekkaria. 

Olen matkalla Mandala-travelin reissussa.

Annapurna: Silmissä siintää vapaapäivä

Aamuisin kaikkialla tuoksuu poltettava kataja. Tällä muistellaan aamuisin jumalia ja toivotaan suopeita päiviä.

Aamulla mietin tällaista: Olemme samoissa korkeuksissa kuin Everest base camp reitin Namche. Eteneminen on kuitenkin paljon kevyempää. Viime vuonna saavuin Namche Bazaariin hiiren askelin, mutta täällä lyhentynyt askel on kuitenkin vielä ihan järkevän mittainen. Tähän lienee kaksi syytä. Ensinnäkin tie on loivempaa ja usein helppokulkuisempaa. Lisäksi emme ole tupsahtaneet koneella ylläilmoihin vaan totutelleet korkeuteen ilman hyppäystä. Meininki on siis maltillisempi ja kropalle ystävällisempää.

Tähän on kuitenkin hyvä jatkaa, että aloittamistani vuoristolääkkeistä huolimatta viime yönä alkoi kova päänsärky. Se talttui toki Buranalla, mutta aamulla pää oli pöpperöinen. Taitaa olla syytä nostaa annoskokoa puolikkaasta pilleristä kokonaiseen. 

Vähän harmittaa koska olin eilen niin mielissäni siitä, että onnistuin tosiaan etenemään koko päivän ilman selvää hengästymistä. Tämä helpottaa huonattavasti aklimatisoitumista. Kroppani mielestä tämä ei kaiketi sitten kuitenkaan riitä. Pah. Toisaalta ehkä otan mieluummin ne päänsäryt kuin Jussin heikot unet.

Aamulla piti tehdä visiitti paikalliseen luostariin ennen varsinaiselle reitille lähtöä. Visiitti olisi sisältänyt noin 45 minuutin kiipeämisen, joten jätimme väliin ja nautimme pidemmästä aamusta. 

Takaraivossa kaiveli sitä paitsi myös ajatus, että 45 minuuttia voi helposti muuttua meidän vaeltamana pidemmäksikin. Eilen ainakin ylitimme ilmeisesti taidolla kaikki aika-arviot. Tästä syystä Otto ei puhu enää matkan pituudesta tunneittain vaan yksikköinä. Tällä päivällä on matkaa noin 5 yksikköä, mutta jos meidän tunti venyy vaikka puoleentoista voi reitti viedä helposti 7,5 tuntiakin. 

Lounastimme Humdessa, jossa toimi aikaisemmin vilkas lentokenttä. Liikennöinti on  sittemmin loppunut tien rakentamisen myötä. Ilma alkoi muuttua astetta viileämmäksi hikisen aamupäivän jälkeen. Tai ehkä ennen kaikkea tuuliseksi. Tuntui ihanalta kun piti vetää pitkähihainen päälle eikä aurinko enää porottanut aivoja muusiksi. 

Lounaaksi vedettiin sherba stew:na tuntemaani herkkua, jolla oli täällä nimenä Thenduk. 

Odotoksissa on kovasti saapuminen Manang:iin (3557metriin) ja ennen kaikkea se, että huominen on lepopäivä. Ohjelmassa on toki noin neljän yksikön vapaaehtoinen visiitti jäätikön reunalle, mutta ainakin nyt tuntuisi kivalta ajatukselta vain olla, pestä vähän pyykkiä, lukea kirjaa ja juoda litratolkulla teetä.

Tänään nähtiin Annapurna 3, 2 ja 4 sekä Gangapurna, Chulu ja Pisang. Annapurna tarkoittaa muuten hedelmällisyyttä ja rikkauden tuojaa. Tämä viittaa täällä varmasti lähinnä vuolaana virtaavaan veteen.
 

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.

Annapurna: punaniskat omenatarhalla

Poseeraus stupalla

Eilisestä unohdin sanoa, että aamuinen tutustuminen nepalilaisiin nokkosiin tuntui kihelmöintinä kädessä vielä nukkumaan mentäessäkin. Lisäksi käteen pistänyt ötökkä, joka osoittautui muurahaiseksi, ei ollut kivoin kokemus ikinä. 

Mutta siis. Kolmas vaellusaamu sarasti vähän kankeana. Päätä särki pikkuisen, koska niskat oli jumissa ja ajatus kulki hitaalla. Vatsakin oli vähän sekaisin. Seurueen ajatuksenjuoksussa alkaa näkyä korkeus, sillä viestit eivät aina mene ihan helposti perille. Toisaalta se tekee tarinankerronnasta monta kertaa huvittavampaa kun sanat eivät löydy ja ajatus takkuilee. 

Heti aamusta päässä soi Kaija Koon biisi jossa lauletaan "Nää yöt ei anna armoo". Ja vaikka sanat ehkä osuvat ovatkin, ei tämä korvamato ole hyvä asia ollenkaan.

Tänään käveltiin tosi komeaa reittiä Lower Pisangiin. Korkeutta tuli lisää noin 500 metriä eli nyt ollaan 3250 metrissä. 

Aamulla aloitin vuoristolääkkeet puolikkaalla pillerillä, koska näin ennakoitiin tekemään viime reissun kokemuksen takia. 

Päivä oli mukavan leppoisa ja vauhtimme Ngiman mukaan hyvin hidas. Teetä juotiin Nepalin isoimmalla omenatarhalla ja lounasta Dhikur Pokharissa. Osa veti omenatarhalla uppopaistetut marssit. Yksi haukku oli enemmän kuin liikaa. Pieni omenatarhurin tytär minussa oli paikasta vähän innoissaan. Pienissä puissa kasvoi kohtuuttoman isoja omppuja. 

Ennen lounasta hämmästelimme mm. vuorimuodostelmaa josta käytetään nimeä Stairway to Heaven. Siitä nepalilaisten henget siirtyvät taivaisiin. 

Rakkaita vaellushousujani en ole käyttänyt vielä olenkaan koska ne ovat liian kuumat. Hipsutelen siis vapaa-ajaksi tarkoitetuilla ohuilla housuilla. Otto on kertonut, että Mandalan kevään vaelluksen aikaan kelit olivat paljon viileämmät. Nyt ei ole viileää ja porukka on saanut väriä. Kovasti saa läträtä arskarasvan kanssa ja silti näyttää pientä punoitusta näkyvän. 

Lounaan jälkeen Johanna veti meille mahtavaa kiinalaista Qigong -verryttelyä. Jumppaan osallistuivat myös kantajat ja oppaat. Uskon että pääsemme tavoitteeseemme entistä vetreämpänä. 

Reitin  varrella oli myös hurja vuoren kylkeen veistetty tie, jota en haluaisi kulkea autolla. Tai ehkä silmät sidottuina, tajuttomana takapenkillä. Matkalla nähtiin myös Annapurna kakkosen lumihuiput. Jäi muutama hengitys väliin kun huippu tuli pilvien keskeltä esiin. 

Nyt ihanassa Tilicho-hotellissa, joissa huoneista löytyy myös vessa ja suihku. Vesi on toki vain kylmää ja vessa reikä lattiassa. Mutta silti. Onhan tämä luksusta. 

On tämä vain aika mukavaa puuhaa vaikka kovasti rankkaa.

Jussin kommentti päivästä: Punaniskaisuus meinasi iskeä tänään.

Teen matkaani matkatoimisto Mandala-travelin reissussa.

Stairway to heaven

Annapurna: Iilimatojen armoilla

Mandala travelin opas otto alarivissä toinen vasemmalta. Miehen yläpuolella Jussi, jonka vieressä minä pinkissä paidassa.

Hikisen yön ja katkeilleen unen jälkeen sarasti päivä. Yöllä satoi, mutta aamulla oli poutaa. Porukka lähti tien päälle päiväreput selässä.

Alkutunnit olivat mustia ja verisiä. Kostealla tiellä kurkotteli nimittäin laumoittain pieniä mustia iilimatoja, jotka löysivät tiensä monen reiteen sukankin läpi. Tyypit olivat niin innokkaita pohjoismaisen veren perään, että nypättäessä matoa pois housun lahkeesta muutama sai pureman sormeensa. 

Tauolla kurkittiin varovasti millainen kaveri piilee sukan alla kun läpi oli tullut reippaasti verta. Paikallisoppaat valuuttelivat, etei iilimadoista sinänsä ole haittaa vähän ällöttäviä vain ovat. Sitä paitsi vieväthän ne sitten sitä pahaa verta mukanaan...

Johannalla oli matkassa inkivääriä, jolla tyrehdytimme vuotoja. Sanottakoon, että minun reumainen vereni ei kelvannut kenellekään, mutta Velkapohjalainen veri oli matojen mieleen. Jussi ei hennonnut tappaa ihostaan irrottamiaan uusia verisukulaisiaan vaan antoi niiden jatkaa elämää ja tuottaa ehkä karvan verran suomalaisia jälkeläisiä. Ajattelin laittaa tämän postauksen kuvitukseksi jonkun osuvan verisukkakuvan, mutta ne on niin ällöttäviä, että jääköön väliin.

Lounastimme hassun värikkäässä Tal:ssa. 

Jos eilen hikoiltiin ämpärillinen, tänään hikoiltiin viisi. Keli oli TODELLA kuuma ja kostea, aurinko armoton ja tuuli vieraana vain paikoittain. Mandala-oppaamme Otto vakuutteli meille, että  kilometreissä luettuna näin pitkiä päiviä ei ole enää luvassa. Päivällä oli mittaa 23 kilometriä. Korkeutta otimme 800 metriä. Majapaikkaan Danaqueen saapui perusteellisen uupunut ja hikinen joukko. Suihkun jälkeen elämä tuntui kuitenkin oikein mainiolta. Väsyn takia jätin päivityksen seuraavaan päivään. 

Jussin kommentti päivästä:

Tien varrella kurkottelevat iilimadot tuovat mieleen ne ihmiset, jotka länsimaisessa Babylonissa kurkoittelevat kohti mammonaa ja menestystä. 

Välillä piti riisua kengät jalasta, jotta sai kahlattua tien poikki juoksevan vesimassan yli. Liukkaat kivet toivat oman lisänsä ylitykseen, mutta kylmä vesi tuntui kyllä hikisenä päivänä ihanalta jaloissa.

TOINEN VAELLUSPÄIVÄ

Seuraava aamu valkeni liian aikaisin. Osa nukkui kuin murmelit, osa heikommin tai ei yhtään. Kostea lämpö toi oman haasteensa nukkumiseen. 

Aamusta oli tarkoitus kirmata jyrkästi ylös ihailemaan vuorta, mutta sateen takia vietimmekin hitaan aamiaisen seitsemän korvilla. 

Aluksi kiivettiin jyrkästi ja hikisesti 400 metriä ylemmäksi ja sitten teen jälkeen matka eteni "Nepal flat" -tyyppistä maastoa. Eli vähän ylös ja sitten alas. Ohjelmassa ei ollut kuitenkaan mitään tuskaista mäen puskemista. 


Yksi porukasta joutui ottamaan autokyydin eteenpäin flunssan takia. Reitti etenee siis osin autotiellä osin poluilla. Toisin kuin Everestin reissussa, täällä pääsee hyvin pitkälle myös autoilla ja moottoripyörillä. Kyyti tosin on aika hurjaa ja varmasti pomppuista. Valitsisin aina jalat, jos ne vaan pysyvät pystyssä. 

Päivä oli ihanasti löysempi kuin eilinen, joka tuntui vielä jaloissa. Yöpaikkaan Chameen 2700-metrin korkeuteen saavuttiin jo ennen neljää. Tuntui kivalta, että päivässä oli vielä tunteja letkeään loikoiluun ja hengailuun, kuten korttien lätkimiseen. 

Mikä parasta, matkan varrelta löytyi kauppa joka myi munkkitippa-tyyppistä Sanchoa. Sitä kului viime reissulla kiitettävä määrä, joten pullo on ostettu pahan päivän varalle. Perinteisesti se tosin todennäköisesti vuotaa laukkuun, jonka jälkeen kaikki haisee makean terävälle eukalyptustyyppiselle öljylle. 

Jussin kommentti päivästä: Näillä mennään vaikkei nukuttukaan. 




Chamen majataloon kantautui taukoamaton kosken pauhu, joka tuuditti osan uneen, mutta valvotti toisia.

Annapurna: Huvipuistokyytiä Himalajalla

Olemme siirtyneet Kathmandusta Chamjeen 1454 metrin korkeuteen. Päivä on ollut melkoinen. Ensin bussissa ja sitten jeepillä. Kuulostaa leppoisalta, mutta oli ihan jotain muuta. 

Koska aikainen lintu nappaa parhaat madot, meidän ryhmä istui Kathmandun Traditional Comfort -hotellin aamupalalla 5.45. Tästä ei tosin ollut kauheasti hyötyä, sillä seisoimme sitten tunnin rakennustyömaa-kaaoksessa ennen kuin pääsimme livahtamaan kaupungista kohti vuoria. Toisaalta ehkä myöhemmällä herätyksellä olisimme seisseet kaksi tuntia. 

Bussimatka oli osin pomppuinen, mutta osa onnistui kuitenkin vetämään pikkutorkkuja. Tauoilla vastaan pelmahti kostean kuuma ilma, joka hikoilutti olotilan hetkessä varsin hikiseksi. 

Kun tie kävi liian hurjaksi bussille, hyppäsimme Jeeppiin. Reissu piti ennakoidusti katkaista siihen, että maanvyörymä esti ajon. Paikalla oli armeijan miehiä räjäyttämässä tielle valunutta maata pois, joten jouduimme odottamaan. Kuului iso "pum" ja kieleke tipahti tonttiin. Innokkaammat riensivät jo eteenpäin, mutta meidän oppaat toppuutteli, että katsotaan nyt jos sieltä tulee vielä lisää maata. Ja sitten tielle vieri pienen omakotitalon verran maata. Ngima veti sellaisen elokuvamaisen "run" huudon ja käski meitä siirtymään reippaasti syrjään. 

Näinpä sitten päätettiin tehdä pikku ekskursio metsän puoleen eli ohittaa paikka kiertoteitse. Ämpärillinen hikeä myöhemmin, joukkio oli ohittanut paikan ja istahti sortuman toisella puolella oleviin autoihin. 

Jeeppi-ajelusta sanottakoon, että viime vuoden Luklan lehto jäi sille toiseksi. Olo oli vähintäänkin sheikattu ja pari kertaa oli niin hurjia rotkon reunoja, että piti puristaa silmät kiinni ja toivoa parasta. Ilman selkäkipuihin tarkoitettua jämäkkää tukiliiviä, en olisi ehkä päässyt perille asti, mutta nyt matka meni hurjasti, mutta hauskasti. Perille saavuimme illan jo laskettua. Pimeässä tie oli vähintään yhtä hauska. 

Everest-trekillä kuuluin ylvääseen suihkuttomaan joukkoon, mutta tänään olin eka veden alla. Tämä ilmasto on sillä tapaa hikinen, ettei auttanut muu kuin peseytyä. 

Mutta siis onnellisesti perillä nyt ja odotellaan ruokaa. Huomenna päästään jaloille. 

Saattaa muuten olla, että ihan joka päivä ei jaksa kirjoittaa. Mutta teen näitä kirjoitusvirheellisiä tekstejäninsina kun jaksan. 

Jussin kommentti päivästä: Suomessa on paljon kalliita maastoautoja,  joilla ei koskaan ajeta maastossa. Nepalissa ajetaan...

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa. www.mandalafravel.fi

Annapurna: Reissu alkoi hampaiden kiristelyllä

Lentokoneessa Istanbuliin sain kertoa aika moneen kertaan, etten ole menossa pelaamaan koripalloa. Turkissa oli ilmeisesti jotain susijengi-juttuja, joista olen ihan pihalla. Muuten matka meni leppoisasti vähän huonojen elokuvien mutta hyvän seuran parissa. 
Reissu sai ihan omanlaisensa lisäjännityksen kun heti alkumetreillä - jo ennen koneesta astumista - Jussilta lohkesi hammas. Tätä voisi sanoa ehkä pahaksi enteeksi, mutta sanotaan mieluummin niin, että onneksi nyt eikä vuorilla. 

Ennen kuin ruvettiin pohtimaan hammastilannetta koin mukavia jälkeennäkemisiä viime vuoden Kapua-reissua paikallisoppaana luotsanneen Ngiman kanssa ja hotellin käytävältä löytyneen Rabin kanssa. Mies oli vähintään yhtä yllättynyt minun näkemisestä kuin minä hänen. 

Mutta takaisin hampaisiin. Muiden suunnattessa nähtävyyksille, Ngima vei meidät paikalliseen Dental Hospitaliin. Minuutti sisääntulosta Jussi makasi jo hoitopöydällä ja kolme hammasalan ihmistä tutki suuren skandinaavin suuta. Porataan tuosta pikkuisen jotta saadaan paikka kiinni. Tässä vaiheessa minä - aika paha hammasfriikki - olin jo sen verran valkoinen kasvoilta, että liukenin odotushuoneeseen. Siellä haisi tehokkaalle ja kuvioidun lasiseinän raoista näkyi puuhastelu Jussin suun kimpussa. 

Ngima seisoi reippaasti operointitilassa melkein hoidon loppuun asti. Jos vaikka olisi ollut jotain tulkattavaa tms. Homma hoitui lopulta hienosti ja hämmentävän nopeasti. Hintaa tuli noin 20 euroa. 

Muutoin päivä oli perhanan kuuma ja sisälsi paljon askelia pölyisillä teillä. Tuttua meteliä, hälyä ja tuoksuja. Nyt suuntaamme syömään momoja hotellin kattoterassille ja punkkaan aikaisin kuittaamaan univelkoja joita on kertynyt jo reippaasti. Huomenna jätämme Kathmandun taaksemme ja suuntaamme kohti vuoria. 

Päivän päätteeksi todettakoon, että moni on käynyt Himalajalla - harva hammaslääkärissä Nepalissa. 

Ps. Sory kirjoitusvirheet. Kahden tunnin yöunet ja puhelimen näppäimet eivät ole hyvä yhdistelmä. Kuvia laitan jos saan yhteyden toimimaan. Eli ehkä en. 

Teen matkaani matkatoimisto Mandala-travelin reissussa.

Kuuman kostea Kathmandu

Annapurna: Vuoret kutsuvat ja kutsuun on vastattu

Viime vuoden marraskuussa annoin juhlallisesti jäljelle jääneen vedenpuhdistustabletit Kapua-mama Suvin käteen ja sanoin, etten tarvitse näitä enää. "Anna seuraavalle Kapuaja-joukolle".
Nepalin reissun jälkeistä poski- ja korvatulehdusta potiessani selailin kuitenkin jo matkoja takaisin Himalajan rinteille. Viikon päästä olin jo päättänyt, että Annapurna se on.

Ajattelin kuitenkin, että tämä saattaa olla kuumehouruista höpinää ja vannoin, etten tilaa reissua ennen kuin olen sekä fyysisesti että henkisesti ihan kokonaan takaisin Suomessa. Annoin ikään kuin itselleni aikaa tulla järkiini. En tullut. Päinvastoin. Vuorikuume iski mieheenikin, joka oli kyllä painokkaasti joskus maininnut, etten saa hänestä kumppania kiipeilyyn.

Niin, että tässä sitä nyt ollaan. Huomenna astutaan lentokoneeseen ja lennetään Istanbulin kautta Kathmanduun. Äiti tuli eilen meille kotivahdiksi, eli katsomaan lähinnä kasvihuoneessa värjöttelevien chilien perään.

Tarkoituksena on kiivetä seitsemän muun Mandala-travelin reissuun lähtevän suomalaisen ja matkaoppaan kanssa noin 5,5 kilometrin korkeuteen. Luvassa on noin 12 vuoripäivää ja 8 päivää vaellusta. Muutama päivä vietetään Kathmandussakin. Takaisin Suomeen palaamme 23. syyskuuta.

 

Tätä kirjoittaessa pieni ääni pääni sisällä piipittää, että mitä ihmettä. Että enkö noissa samoissa korkeuksissa itkenyt juuri vuoristotautista päänsärkyä ja kiroillut kuin merimies lyijynpainoisille jaloilleni. Tälläkin kertaa olen varma, että vaikka aion napsia vuoristolääkettä korkeudessa, jossa oireet alkoivat viimeksi, olen taas huipulla se uupunut kasa. Toivon kuitenkin samalla saavuttavani taas sen nollatun tilan, jossa pään sisällä ei risteile tuhat asiaa, vaan mieli on hetken tyyni – tai ainakin tyynehkö.

Teen matkaani matkatoimisto Mandala-travelin reissussa ja pyrin kirjoittamaa reissusta blogiin aina kun yhteydet pelaavat ja virtaa löytyy myös naisesta.

http://www.mandalatravel.fi/

Nakuna Romaniassa

Romaniasta jäi mieleen erityisesti ihastuttavat paikallismummot, hyvä, mutta varsin lihaisa ruoka, komeat maisemat ja ihanan leuto sää.

Selasin pari päivää sitten puhelimeni muistikirjaa, johon kirjoitan ideoita kolumni- ja blogiteksteiksi ja muita hajanaisia muistiinpanoja. Osa teksteistä hioutuu jo melkein valmiiksi, mutta saattaa silti hautautua puhelimen syövereihin ja jäädä siksi julkaisematta.

Puhelimessani oli Romaniassa viime keväänä kirjoittamani julkaisematon teksti. Ajattelin, että voisihan tuon joskus julkaistakin. Sitten avasin sähköpostini ja siellä odotti ensin tervehdysviesti yhdeltä Romanian reissun isännältä ja sitten toinen viesti, jossa oli kutsu Romanian suurlähetystöön Matkamessujen aikaan.

Yhteensattumat viittasivat mielestäni vahvasti siihen, että täytyyhän se teksti nyt sitten julkaista:

Vietin viikon Transilvanian rajalla, Felixin President Baile Felix -hotellissa

http://www.baile-felix.ro/en/. Käytännössä tosin olin siellä lähinnä yöaikaan, sillä päivät kiertelin lähiseudun nähtävyyksiä ja tein haastatteluja. Yhden päivistä vietin kuitenkin hotellilla. Ohjelmassa oli parantavissa vesissä köllimistä, sähkökylpyjä, turvehoitoja ja hierontaa.

En pidä itseäni kovin säikkynä alastomuuden suhteen. Uikkariton sekasauna oli luonnollinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Bileetkin saattoivat helposti muuttua kimppasaunaksi, eikä se silti johtanut armottomiin orgioihin tai nurkissa kikattamiseen ­- Lähinnä vain löylyn heittoon ja hikoiluun.

Keskisuomalaiset ovat ilmeisesti kuitenkin astetta häveliäämpiä, sillä sekavuoroihin varustaudutaan täällä uikkarein ja ehdotus nakusaunasta on lähinnä tuhma vitsi.

Hotel President Baile Felixin lääkäriä
ei alaston naisvartalo hetkauttanut.

Romanian nakuilu oli hauskan luonnollista. Hoitaja ohjeisti, että riisu vaatteet tuohon ja pumppaa turvekylpyyn. Sitten suihkuun ja alasti vuoteelle makaamaan. Hoitaja kääri kuumaa hohkaavan kropan peittoihin hautumaan. Hauduttamisen jälkeen peitot auki ja hoitaja siveli rivakoin ottein koko alastoman kropan laventeliöljyllä. Vieressä makasi saman käsittelyn saanut reissukaveri ja touhun kruunasi paikalla tiheään käyvä laitoksen mieslääkäri. Alastomien naisvartaloiden sijaan häntä näytti ennen kaikkea kiinnostavan yhden hoitajan verenpaine. Sitä mittailtiin tiheään. Lääkäri tuskin olisi huomannut vaikka vartalooni olisi tatuoitu ihmisen pään kokoinen pentagrammi. (Ei muuten ole, mutta jokin muu samaa kokoluokkaa edustava tatuointi siitä kyllä löytyy).

 

Olin mielissäni tästä mutkattomuudesta. Sitten samaan mutakylpyhoitoon tuli pressireissumme ainoa mies. Ajattelin, että mitäpä tuosta. Tuskin saamme kumpikaan tilanteesta elinikäisiä traumoja. Ymmärsin kuitenkin hoitajien romaniankielisestä höpöttelystä toistuvan ”problema”-sanan.

Lopulta mies hoidokki ujutettiin kylpyyn jonkun takaoven kautta sillä aikaa kun meidät naiset oli siirretty näkyvistä pois viereiseen huoneeseen. Rajansa siis kaikella.  Näemmä myös Romaniassa.

Ja loppuun vielä Romaniassa kuultu vitsi:

”Kukko juoksi kanan perässä. Kana ajatteli, että jos jatkan pakoon juoksua kukko ajattelee, että olen tyhmä. Jos taas pysähdyn, tämä pitää minua huorana. Ehkä mä kompastun”.

 

paikallisia vampyyreja...

 

ihanan kumpuilevia maisemia

 

ihastuttavia maalaismajoja

 

komeaa arkkitehtuuria