Naamat: Fotolla on aurinkokone

 

Olen tullut viiden Naamailu-kertani kautta siihen tulokseen, että Naamoilla paistaa aina aurinko. Silloinkin kun ei paista. Olen alkanut vahvasti ja mielestäni perustellusti epäillä, että Foto omistaa jonkun sellaisen Aku Ankasta tutun pienkoneen, jolla se kylvää poudan siemeniä pilviin. Että vaikka koko kesä olisi sadetta, Tuomiston tilalla hallitsee poutakausi Naamojen aikaan.
No okei, myönnettäköön, että muistan eräänkin ukkosmyrskyn vuosien takaa, mutta pääsynonyymi Naamoille on silti aurinko.

Ajattelin listata tähän ne parhaiten mieleen jääneet esiintyjät tältä vuodelta. Listasinkin jo vähän, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että tähänhän tulevat ihan kaikki - tai siis kaikki ne jotka näin. Jostain on siis karsittava. Kolme kovinta oli ilahduttavasti uusia tuulia Naamoille tuonut burleski show:n Molly Moonstone & Dixie Feathers, Navetassa niin ikään soittanut ihanan herkkä-ääninen Laura Moisio ja Amerikan bluesmies Lazy Lester. Mahtavia esityksiä ja kaikki hienosti ihan erilaisia.

Erikoismaininta kuuluu tietysti Club Old Fartsille (alla). Hyvin ne veti taas. Kari on soinut päässäni nyt jo kolmatta päivää. Kiitos siitäkin.

 

Jotain jäin kuitenkin Naamoilta kaipaamaan. Ja kumpaakin omasta syystäni. Nimittäin Muurame-biisiä, joka kuulemma soi todella tiuhaan, muttei koskaan silloin kun olin kuulolla. Ja peltofutista, jota ehdin katsomaan vasta kohdassa, jossa voittaja oli jo kruunattu. No aina ei voi ehtiä kaikkialle, kun kaikkialla on niin kivaa. Ensi vuonna sitten.

hymy herkässä

 

Lopuksi vielä kiitos mahtavasta "vuoden naama" -tittelistä ja pieni hämmentävä huomio:

Näin perjantaina navetassa naamailijan, joka oli ajellut hiuksiinsa ”naamat”-tekstin. Toisella puolella ohimoa luki ”naa” ja toisella ”mat”. Kesti kiusallisen kauan, ennen kuin ymmärsin tekstin olevan jatkoa toiselta ohimolta. Ja että siinä luki tosiaan ”mat” ei ”hat”, eli hattu. Huokaus.
Nimimerkillä: ”Aina ei voi olla terävä, mutta kun olisi edes joskus”

Laura Moisio

 

Telttamerta

Tänään se alkaa

Tähtihetki Club Old Fartsin kainalossa.

Yleensä tässä vaiheessa vuotta olen kirjoittanut jo monta malttamatonta postausta tulevista Naamoista. Tänä vuonna oli toisin. Työkuviot veivät ajan niin täydellisesti, ettei aikaa rakkaudentunnustuksiin liiennyt.
Vaan niinhän sitä sanoi se joku pohjanmaan ukkokin vaimon valittaessa rakkaudentunnustusten vähyyttä, että "sanon sitten kun tilanne muuttuu".
Eli Naamat. Olet ihana. Ja minä olen kohta siellä. 

Pariisi petti minut ja valkoisen ratsuni

Viime viikolla tuli tehtyä tällaistakin:

Autokolumnini Keskisuomalaisessa 15.7.

Nyt menivät suunnitelmat uusiksi. Valkoisen ratsuni kotimaa nimittäin petti minut. Me emme ole enää tervetulleita Ranskan pääkaupunkiin. Ei ainakaan valoisaan aikaan.
Pariisissa on nimittäin julkaistu säädös, että kaupunkiin ei saa päivällä ajaa autolla, joka on rekisteröity ennen vuotta 1997. Peugeot-parkani ei tuota vaatimusta täytä. Sen syntymää näet juhlittiin vuonna 1991. Kielto on voimassa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Yli-ikäisellä autolla Eiffeliä kiertävä kuski voi saada 35 euron sakot. Määräyksen tavoite on parantaa saasteista kärsivän kaupungin ilmanlaatua. Tämä on toki hyvä idea, sillä Pariisin ilmanlaadun on sanottu olevan niin huono, että se lyhentää pariisilaisten elinikäodotusta 6–8 kuukaudella.
Olkoonkin, että tällainen säädös on siis perusteltu, mutta me olemme Pökötin kanssa asiasta vähän tuohtuneita.

Aloin heti miettiä, miten tehdä rouva Pesoselle nuorennusleikkaus. Se ei ole ihan helppo homma, mutta pariinkin otteeseen pitkälle tuunatuissa autoissa istuneena arvelin madallussarjan, lisäspoilerin – jonka olen muuten nöyryyttävän keskustelun päätteeksi oppinut nimenomaan spoileriksi ei broileriksi – hirmukokoisen subbarin ja uuden maalipinnan auttavan jo pitkälle. Toisaalta autoa ei saisi muuntaa liian hienoksikaan, ettei se herättäisi turhaan
poliisivoimien huomiota.

Itse asiassa olen miettinyt pariin kertaan, että koska autovanhukseni on tosiaan jo vanhus, hänen kanssaan voisi kokeilla vaikka mitä. Toteuttaa vähän itseään. Mikään tuskin pystyy enää laskemaan kaarani arvoa – joka käsitykseni mukaan pyörii jossain satasen ja kahden välillä.
Suunnitelmissa on muun muassa monenlaisten maalailujen kokeilu. Niin pensselillä kuin spraylläkin. Anarkiamerkki tai kirkkovene voisi näyttää konepellillä oikein hauskalta. Olen myös kuullut puhetta vanhalle maalipinnalle tehtävästä myllytyksestä. Jos en ihan väärin ole ymmärtänyt, siinä hiotaan maalista aavistus
pois jolloin vanha maali pääsee uusiksi loistoonsa. Melkein keltaiseksi muuttunut valkoinen pösöni voisi siis tulla jälleen valkoiseksi. Jos moista siis haluaisi itse kokeilla – ja mikseipä haluaisi – niin nyt jos koska olisi mahdollisuus pikku testaukseen.

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön vielä, että harmistukseni Pariisin ikärajoitteista ei ole ihan kauhean aktuaali. Suunnittelen pököttireissua patonkimaahan lähinnä villeissä visioissa ja päiväunissani. Hereillä ymmärrän, että ilmastoimattomassa ja usein pikkuisen öljyltä haisevassa autossa ei kuulu matkustaa merta
edemmäs kalaan. Mutta saahan sitä tyttö unelmoida

Mummini oli navigaattorin esiaste

Mummi ja vaari <3

Edesmenneen isoisäni ajovarusteisiin kuuluivat vasikannahkaiset ajohanskat – nuo tyylikkäät, mutta käyttötarkoitukseltaan hämärän peittoon jääneet käsineet. Mietin silloin ja mietin yhä, mikä niiden tarkoitus oikein on – Lämmittää sormia vai antaa parempi pitävyys ratista?

Vaarini hanskat olivat niin ohuet ja käden selkäpuolelta pitkälti avoimet, että niillä ei todennäköisesti ollut varsinaista lämmitysominaisuutta. Mitä taas pitävyyteen tulee, niin eikös paljas ihmisiho ole aika luistamaton muovisella tai nahkaisella ratin pinnalla.

Ehkä kyseessä oli pikemminkin sellainen ”tyyli ennen tarkoitusta” varuste. Että ”onpa hyvännäköiset, mutta täysin turhat hanskat. Voisikohan niitä käyttää vaikka ajaessa?”

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Mummini-oli-navigaattorin-esiaste/792833