Valkoinen aikakone vie tulevaisuuteen

Autokolumni Keskisuomalaisessa 21.11.2014

Rakas valkoinen ratsuni, 23-vuotias Peugeotini ei tunne enää kelloa. Sen kirkas digitaalinen näyttö väittää ajan olevan ihan mitä sattuu. Kellonajan päivittäminen ei auta, sillä jo hetken päästä ilta onkin muuttunut keskipäiväksi ja aamua seuraa aina aamu.

Olen yrittänyt löytää jonkinlaista logiikkaa kellosta. Aluksi luulin sakavuuden johtuvan siitä, että kello toimii vain silloin kun istun ratin takana. Autoni siis ikään kuin kaipaa minua niin suuresti, että kellotkin pysähtyvät jos en ole hänen seurassaan.

Kerran painoin korvani auton konepeltiin ja olin selvästi kuulevinani vienoa hyräilyä. Pikkuisen bensainen ääni lauloi Kirkan Hetki lyö –skipaletta. ”Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien” ja sitä rataa.

Tarkkailtuani kellon toimintaa tarkemmin, huomasin kuitenkin olevani väärässä. Jopa niin, että vaikuttaisi pikemminkin siltä, että aika lentää Peugeotilla siivillä, kun en istu kyydissä sen jousia rasittamassa.

No oli miten oli, hankalinta hommassa on se, että vaikka kello on näyttänyt omiaan nyt jo puolen vuoden ajan, minä en ole asiaa oppinut. Olisin ilmeisen huono kohde johonkin Pavlovin-koira tyyppisiin testeihin, joissa kohde oppii tekemistään virheistä. Tarkistan nimittäin edelleen kellonajan toistuvasti auton digitaalinäytöltä, vaikka minun pitäisi jo uskoa, ettei autoni elä meidän tavan pulliaisten kanssa samaa aikaa.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kiroan hiljaa mielessäni muistaessani, että kello keittelee omiaan. Mieleni täyttää lähes aina, muttei aina, sanat ”Ei perhana. Eihän se toimi”. Oma lukunsa on ne kerrat, jolloin päässäni ei soi mikään kello. Ei edes väärässä ajassa oleva sellainen. Rekisteröin kellon minuuttimäärän, mutta en huomaa mitään ihmeellistä siinä, että kello onkin aamu kymmenen sijaan neljä. Tämä johtaa luonnollisesti päättömään kiirehtimiseen tai ylettömään lorvailuun. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen matkalla Muuramesta Jyväskylän keskustaan tehnyt pikku lenkin Vaajakosken kautta tappaakseni ylimääräistä aikaa. Perillä olen sitten ollut vartin myöhässä.

Vastaavasi olen painanut tallaa pohjaan ja houkutellut valkoista ratsuani yliluonnollisen koviin kierroksiin, (tässä puhutaan nyt siis tuollaisesta sadasta kilometristä tunnissa) ja huomannut sitten olevani puolituntia liian aikaisin sovitussa tapaamisessa.

Olen harkinnut kellon piilottamista pahvinpalalla tai teipinpätkällä Mutta mitä se muuttaisi. Väärän kellonajan sijaan tuijottaisin teippiä. Ärsyttäväähän sekin olisi.

Mielessäni on käynyt myös ajatus, että ehkä suhtautumistapani asiaan on lähtökohtaisesti ihan väärä. Realistisen katsontakannan sijaan käyttöön pitäisikin kaiketi ottaa hintsusti science fiction  -vaikutteinen näkökulma. On nimittäin mahdollista, että varsin sympaattinen Pösöni ajattelee vain parastani. Sen tarkoitus on ilahduttaa harmaassa arjessa ja pimenevissä päivissä taapertavaa kuskiaan pomppimalla aikavyöhykkeeltä toisella. Ei tarvita kuin pikkuisen omaani vilkkaampi mielikuvitus ja Peugeotin ratin takana voi nauttia jo melkoisista Paluu tulevaisuuteen –elokuvan kaltaisia aikakone-haaveista – matkustaa vaikka marraskuun synkkyydestä toukokuun lämpöön.

Arjen ihanan harmaat sävyt

Almanakassa luki eilisen kohdalla Tuomas Hallivuon näyttelyn pressitilaisuus ja avajaiset. Päivässä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tunteja, joten jouduin jättämään tilaisuuden väliin. Tänään oli toisin ja kaarsin aamupäivästä Jyväskylän galleria Ratamon pihaan.

En ehtinyt katsoa kuin pari ensimmäistä teosta, kun puhelimen soitto katkaisi fiilistelyn. Voi olla, että ihmisen olisi korrektia sulkea puhelin galleriassa siinä missä vaikka konsertissa tai teatterissakin, mutta itse tulen näin tehneeksi vain harvoin. Näin ehkä jo siksikin, että freelancerina haluan olla aina valmis pomppaamaan jos joku pyytää juttukeikalle.

Mutta siis siitä puhelusta. Soitto sisälsi työasioita ja juttukeikan sopimista uuden julkaisijatahon kanssa. Olen aiheesta lievästi sanottuna innoissani ja siirryin siksi ajatuksissani ihan toisiin maisemiin – siihen aivojeni paikkaan jossa myydään omaa osaamista, käsitellään rahaa, tekstikokonaisuuksia, jutustellaan videokuvaamisesta ja neuvotellaan merkkimäärästä.

Yllä yksityiskohtia teoksesta Lonely Rider.

Puhelun päätyttyä hämmästyin huomatessani, että seison yhä Ratamossa. Tämän hetkellisen siirtymän ansiosta astuin ikään kuin uudestaan sisään Hallivuon näyttelyyn ja olin siitä ehkä vielä astetta innostuneempi kuin ennen puhelua.

Kotiin ajaessani mieleni täytti seuraava ajatus: Tuomas Hallivuon töissä on jotain samaa kuin parhaassa mahdollisessa työkeikassa. Mukana on toisaalta arkista, harmaata ja ajoittain ankeaakin puurtamista, mutta samanaikaisesti pinnan alla kuplii rakkaus asiaan.

En nyt tarkoita, että Hallivuon kuvista tihkuisi ankean puurtamisen fiilis, vaan sitä, että arki on parhaimmillaan sellaista miltä se kyseisen taiteilijan töissä näyttää: hersyvän harmaata.


Vaikka Hallivuo käyttää töissään myös värejä, innostun itse ehkä eniten miehen mustavalkoisista töistä tai töistä, joissa värin läsnäolon unohtaa helposti.

Näyttelyn suosikkityökseni nousi Lonely Rider. Vaikka teos on sävyltään ja tunnelmaltaan jollaintapaa likaisen harmaa ja tunkkainen, jättää läsnä oleva huumori, sarjakuvamainen ilmaisu ja risteilevät mielleyhdistelmät kuvasta kaikkea muuta kuin tunkkaisen olon.


Tuomas Hallivuo Neljä huonetta ja heittiö Galleria Ratamossa (Veturitallinkatu 6) 14. Joulukuuta asti. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

 

Ratamon tila harmaine lattioineen sopii älyttömän hienosti
yhteen Tuomas Hallivuon kuvien kanssa. Vasemmalla
suosikkiteokseni Lonely Rider ja vieressä teos Kolmio. 

Nurkkakunta 2011-2014









Keittiössä soi kaappi

Keijo Koskenharju soittaa keittiönpöytää niin hienosti, että kateeksi käy. 

Piipahdin eilen taas House Gamessa. Vuorossa oli Keijo Koskenharjun keittiömusiikkia. Mies etsi rytmi muun muassa tiskipöydästä, kaapinovista, ruoanlaittovälineistä ja metallivuoasta. Aika mainiota oli. Joku kurkkasi olohuoneen puolelta keittiöön ja ihmetteli, että soittajia on vain yksi. Musiikin perusteella keittiössä olisi luullut rummuttelevan isompikin porukka.

Kotona piti heti kokeilla millainen kaikupohja meidän keittiön kaapeissa on. Ihan mukavaa kuminaa niistäkin lähti, mutta aika kalpealta se vaikutti Koskenharjun rytmeihin verrattuna.

Oli mulla hieno videokin tuosta keittiömusiikki konsertista. Postatessani sitä tähän blogiin huomasin olleeni liian innoissani kuvaustilanteessa. (sanottakoon, ettei ole eka kerta) Filmi on nimittäin kuvattu poikittain. Lisäksi se on niin pitkä, ettei blogi taida jaksaa sitä pyörittää. Menkää siis lauantaina klo 17 paikan päälle ja nauttikaa itse miehen musisoinnista. 

Kamikaze-lentäjän kyydissä

Minä ja Hunksi viime syksyllä... silloin kun
vielä luulin, että meistä tulisi kavereita.

Keskisuomalaisen autokolumnini 7.10.2014 lehdessä

Olen nyt ajellut noin vuoden päivät sinisellä Hyundaillani. Pohjoisin ajoreittimme suuntasi Norjan Tromssaan ja eteläisin paikka on tainnut olla Suomen Salo. Kaara on toiminut moitteettomasti, eikä ole jättänyt minua kertaakaan pulaan. Tämä on tietysti hieno asia, mutta tästä johtuen minulla ei myöskään ole minkäänlaista tunnesidettä autoa kohtaan. Se on ihan mukava, mutta niin neutraali kulkupeli, etten rakasta sitä samalla tapaa kuin aikaisempia ajoneuvojani.

Kesällä luulin jo, että välillämme on kuin onkin jonkinlaisia fiiliksiä – syvän rakkauden sijaan kuitenkin pelonsekaisella kauhulla siveltyä horroria. Kaarani ainoa kuluneen vuoden aikana ilmentämä persoonallinen veto on nimittäin se, että se yritti koko kesän ajan tappaa minut. Jos irrotin katseen hetkeksikin tiestä, renkaat olivat jo löytäneet suoran reitin kohti vastaantulevien kaistaa.

Välistä tuntui siltä, että auto koki niin suurta vetoa kuolemaa kohtaan, että sain rystyset valkoisina vääntää sitä takaisin valoon. Aloin jo valikoida cd-soittimeenkin vähän iloisempaa musiikkia rohkaistakseni autoa pois masennuksen syvästä kuilusta. Ensin kokeilin eteläkorealaisia yhtyeitä, mutta tulkitsin koti-ikävän vain kasvattavan epätoivoa. Lokakuussa autossani soi nonstoppina Loirin Naurava kulkuri.

Olisi kenties ollut loogista epäillä auton oikkujen lähteeksi kovettuneita ja matalaprofiilisia kesärenkaita, jotka ottivat omikseen kaikki maantien urat ja töyssyt. Kaipasin kuitenkin niin kovasti edes jotain inhimillisiä piirteitä, että taivuin uskomaan persoonallisuushäiriöön. Tämä oli mielestäni looginen veto jo siksikin, että renkaissa oli ihan kivasti pintaa ja ne olivat muistaakseni toimineen syksyllä vielä moitteettomasti ennen talvikiekkojen vaihtoa.

Vaikka luonnetta kaipasinkin, moinen Stephen Kingin tappaja-auto Christinen kaltainen meininki ei kuitenkaan ilahduttanut minua. Murhatuksi tulemisen pelko ei nostata samalla tapaa lempeitä tunteita kuin vaikka männä autojen kiehuvat jäähdytysnesteet, tienposkessa pomppivat irto-osat tai startin kapina. Kaikki nuo oikkuilut ovat toki aikoinaan harmittaneet minua, mutta ne eivät ole sentään saaneet minua pelkäämään.

Kuun lopussa huokasin syvään renkaanvaihdon jälkeen. Olin ollut väärässä. Vika oli kuin olikin renkaissa, sillä talvikiekoilla tallustaessaan hunksi ei leiki enää kamikaze-lentäjää. Vaikka tämä on tietysti huojentava tieto, on se tavallaan vähän surullistakin. Autoni on yhä vain persoonaton ja neutraali ajoneuvo. Joskus vihakin on parempi tunne kuin täysi välinpitämättömyys.

Toisaalta, jos hunksini on oikein fiksu, se antaa minun nyt uskoa, että kyse oli renkaista ja yllättää minut sitten kun osaan sitä vähiten varoa. Parempi pysyä valppaana. Ihan varmuuden vuoksi lienee paikallaan hakea kirjastosta koreankielen sanakirja. Aion opetella ainakin sen kaltaisia lausahduksia kuin ”Apua!”, ”Armoa!” ja ”Saat uudet öljyt, jos jätät minut eloon”.

House Games ja taiteilijalle Lamborghini

Anna Ruth avaa Riiko Sakkisen teosta
nykytaiteen syöntiä varten.

Eilen aukesi järjestyksessään neljäs House games -näyttely. Tällä kertaa taiteilijapari Anna Ruthin ja Juho Jäppisen koti sijaitsee osoitteessa Puistokatu 16 as 6. Näyttely on auki viikon verran.

Taiteilijaparin kotona voi jutustella taiteilijoiden kanssa, siemailla kahvia ja ihailla töitä ja performansseja. Jos tällainen sosiaalinen käyttäytyminen tuntuu iki-jyrmyn suomalaisen mielestä vähän kiusalliselta, näyttelyyn saa toki tutustua ihan perinteiseen tapaan hiljaa hissukseen ja mököttäenkin, jos siltä tuntuu. Sosiaalinen käyttäytyminen on vapaavalintaista.

Itse kävin paikalla eilen työn merkeissä. Söin nykytaideteosta ja seurasin Tupacirkusta. Maisteltavana olleen Riiko Sakkisen teoksen hinta oli parisen tuhatta euroa, joten suussa maistui kallein Nutella jota olen koskaan mutustellut.

Ruth kertoi Sakkisen hakevan parhaillaan yhteisrahoitusjärjestelmä Mesenaatti.me:stä rahoitusta readymadeart –projektiinsa. Kyse on tuliterän lamborghinin ostosta. Hintaa kaaralla olisi 230 000 ja mukaan projektiin pääsee 1100 euron panoksella. Vastikkeeksi osallistuja saa taiteilijan käytetyt alushousut nimmarilla. Eikä ihan mitkä tahansa housut, vaan valkoiset Tommy Hilfigrenin bokserit.

Jos ja kun (?!?!?!?) tarvittavat massit sitten ovat koossa, Sakkinen menee ja ostaa Lamborghininsa.

 

Sakkinen nostaa rahahaussaan esiin vanhan kunnon pisuaarimies Marcel Duchampin:

Käsitetaiteilija Marcel Duchamp julisti sata vuotta sitten pisuaarit ja pullonkuivaustelineet taideteoksiksi. Nämä taidekenttää kohauttaneet ja koko taidekäsityksen muuttaneet objektit nostettiin sittemmin jalustoille ja suljettiin taidemuseoiden vitriineihin. Duchampin readymadeiksi kutsutut teokset olivat tavallisten ihmisten arkipäivään liittyviä kulutustavaroita aikana, jolloin ihmisten elinolot paranivat vauhdilla. Nyt taiteilija Riiko Sakkinen nostaa readymade-taiteen seuraavalla asteelle ja rakentaa oman readymadensa huippuluksustuotteesta aikana, jolloin ihmisten tuloerot ovat ennätyksellisen suuria. Lamborghini Huracán -urheiluauto tulee taiteilijan päivittäiseen käyttöön ja siten suuren yleisön kontemploitavaksi kaduilla ja moottoriteillä.

Tiina Ekosaaren töitä lastenhuoneen seinällä.

Ehdin vähän jo hehkutella ajatuksella. Mietin purkaako Sakkinen auton vaikka osiin ja tekee niistä uudenlaisen kokonaisuuden. Tai perustaa autoon akvaarion, polttaa sen tai ripustaa seinälle tai tai tai…. Ideoita sateli vimmatusti. Täytyy sanoa, että pikkuisen petyin miehen kertoessa mesenaatin sivuilla, että auto tulee hänen jokapäiväiseen käyttöönsä.

23.11. alkaneeseen rahoitushakuun on tähän mennessä osallistunut kaksi tukijaa. Hanke on auki jouluaattoon asti. Tästä tulikin mieleen, että mikäs sen hienompi joululahja hänelle, jolla on jo kaikkea, kuin Riiko Sakkisen pikkarit….

En tiedä kumpi on oivallisempaa – rahan pyytäminen vai maksaminen. Kummassakin tapauksessa käsillä oleva asia muuttuu joksikin muuksi. Auto ei ole enää auto vaan teos, eikä maksaja vain rahankäyttäjä vaan mahdollistaja. Jos rahankeruun ja auton hankinnan näkee kokonaisperformanssina, on tukija oikeastaan osa teosta. Sakkisen kautta minustakin voi siis tulla taidetta.

Hienointa kuitenkin on ehkä se, että jos asiaa miettii tarpeeksi, voi siinä vuoroin nähdä sekä pöhkön hankkeen että hienon taideperformanssin. Tunnelma vaihtelee hetkestä ja fiiliksestä riippuen.

Virpi Lehdon teoksia vessassa

Niinhän se nimittäin on, että House games:ssä nautittu Nutellakin on vain nutellaa kunnes joku liimaa sen kylkeen etiketin jossa lukee Marx. Sen jälkeen siihen ei voi enää suhtautua pelkkänä suklaalevitteenä, vaikka kuinka yrittäisi. Makuun taideteokseksi muuntuminen tosin ei vaikuta. Jäppisen ja Ruthin keittiössä suun valtasi tuttu yli-imelä maku, jonka voi melkein kuulla synnyttävät suussa yhden sortin hammaspeikkojen bileet.

House games:ista vielä sen verran, että tapahtumassa on paljon hienoa nähtävää ja jänniä performansseja. Esimerkiksi tänään Ruthin ja Jäppisen suihkussa nähdään Emmi Arposalon Jokapäiväinen leipämme –performanssi. Nähtäväksi jää tiputtaako suihkuesitys seiniltä Virpi Lehdon vessapaperi-piirrokset.

 

 

 

Ohessa tapahtuman ohjelmaa:

Tiistai 4.11.

Helena Ratinen a breathing installation : Mitä olen oppinut kasveista 

6pm Dane Armstrong: Swaziland life and politics in art and at home

 

Eteisessä roikkuu Leila Lipiäisen teoksia.

Keskiviikko 5.11.

5:45pm Suvi Valli: Mielen tiloja – sisustukseen sopivia ja sopimattomia runoja. 

6:40pm Tanssiteatteri Kramppi : Näkyjä

 

Torstai 6.11.

Kipakat : open knitting night 

6pm Kitchen Music by Keijo Koskenharju

 

Perjantai 7.11

5.30pm Lynn Price: Taiteilijapuheenvuoro

7pm Noora Nenonen : The House Horse Show

 

Lauantai 8.11.

5pm more Kitchen Music by Keijo Koskenharju  

6.40pm Terminal by immigrants and animals

 

House games IV 8.11.2014 asti osoitteessa Puistokatu 16 as 6. Näyttely auki ma-pe 17-19 ja la klo 15-19. Vapaa pääsy. Tarkempi päivittäinen ohjelma osoitteesta:

www.housegames.fi

Vesa ja Sanna Purokuru esiintyivät Tupacircuksena House Games:ssa sunnuntaina.