Autoilijan periviholliset

Keskisuomalaisessa 27.2.2015

 

J.Karjalainen laulaa pyhästä vihasta ja suuresta rakkaudesta. Siitä, että ”liput liehuu ja ihmiset riehuu ja joo mä kaiken nään”. Nähdäkseni autoiluun liittyy hämmästyttävän suuri määrä näitä tällaisia pyhän vihan kohteita.

Perinteisesti autoja sivuavassa jutustelussa katsastusinsinöörit, parkkipirkot, automekaanikot ja -kauppiaat ovat toinen toistaan kierompia ja ihmisvihamielisempiä tyyppejä. Hahmoja, joilla on jotain meitä vastaan ja agendanaan henkinen nujertamisemme.

 

Noin sadassa prosentissa parkkipirkko-tarinoista tuo paikoitusten ammattilainen on lätkäissyt lapun ikkunaan kohtuuttomalla hetkellä: juuri kun kuski on ostamassa raskaana olevalle vaimolleen vitamiineja, luovuttamassa verta aneemisille vauvoille tai keräämässä rahaa maailman rauhan hyväksi. Tekemässä siis asioita, joita nuo demoniset parkkipirkot eivät koskaan tee – hehän käyttävät vapaa-aikansakin toisten epätoivon hetkillä hekumointiin.

Korjaamon jannut taas ovat aina vaihtaneet autoon liudan jo alkujaankin ehjiä osia ilman, että havaittu vika olisi muuttunut miksikään. Ja jos vika on sattunut siinä sivussa korjaantumaan on se A) tapahtunut vahingossa, B) maksanut auton omistajalle suotuveneen verran tai C) korvaantunut toisella, vähintään yhtä kiusallisella vialla. Useimmiten kaikki kohdat A, B ja C ovat toteutuneet.

Autokauppiaat puolestaan pyytävät aina liikaa ja tarjoavat naurettavan vähän. Ja katsastusinsinöörit etsivät automme pohjasta mikroskoopilla sen yhden – ja tietenkin ainoan – pikkuisen ruosteisen kohdan.

Autovihamieliseen porukkaan kuuluvat lisäksi poliisit ja näiden ei-inhimilliset jatkeet eli peltipoliisit. Näistä jälkimmäisillä on enemmän inhimillisiä piirteitä.

 

Varsin sarkastisella Petri Nygårdin Poliisi on kiva –kappaleella on YouTubessa puolisen miljoonaa tykkääjää. Rehellisesti parkkipirkkoja hypettävällä ”Parkkipirkko on ystävä”-sivustolla tykkääjiä on 28. Enemmän taitaisi saada keväisten koirankakkaläjienkin rakastaja.

Tarinoihin hyvistä korjaajista, rehellisistä autokauppiaista, mukavista poliiseista ja reiluista insseistä törmää harvoin, vaikka valtaosa alan harjoittajista tällaisia onkin. Huono kokemus tulee kuitenkin jaettua seitsemälle, siinä missä hyvä kerrotaan vain kahdelle.

Mietin ilmeneekö moista demonisoimista muillakin elämän osa-alueille. En ole esimerkiksi koskaan kuullut muusikon haukkuvan pianon virittäjää saatanan ruumiillistumaksi tai golffarin rienaavan ratamestaria ääliöksi. Lääkärit toki ovat kansankielessä puoskareita ja remonttimiehet laiskoja. Kunnan työntekijöistä ja lapionvarsistakin on olemassa varsin vakiintunut mielleyhtymä.

Homman juju taitaa olla siinä, tunnemme pyhää vihaa niitä kohtaan, jotka hankaloittavat arkemme sujuvuutta. Jos vaikka personal trainer on vääränlainen, ei tämä johda hermojen menettämiseen vaan treenaajan vaihtamiseen. Harrastajan hermot ovat pidemmät kuin arki ahertajan.

 

Lopuksi vielä siitä syvästä rakkaudesta. Autoilun ihanat ihmiset ovat samoja kuin ne vihatut. Kun katsastaja antaa kotteroksi mieltämällesi autolle leiman, on hän maailman paras tyyppi. Korjaaja, joka poistaa vian halvalla suodattimen vaihdolla, on autotaivaan sankari. Poliisi, joka antaa sakkojen sijaan huomautuksen on herrasmiesten kuningas ja jos jossain olisi sellainen parkkipirkko, joka antaisi autoltaan myöhästyneelle viisi minuuttia armonaikaa, olisi hänkin maailman ihanin olento.

Totuus kuitenkin on, että rakkaus on katoavaista ja katsastusinsinöörille kasvaa sarvet päähän heti seuraavan leimattoman tapaamisen yhteydessä.

Naamat: Pulahdus Tuomiston tilan lampeen

Nyt kun talven selkä on taittunut ja aurinko sallii meille säteitään aina välillä, mieli karkailee kesään. Kovin pitkälle ei tarvitse ajatusten harhailla kun mielessä on Tuomiston tila ja Naamat-festivaali.

Yksi voimakkain Naamat-muisto vuodelta 2014 on kuumalta lauantai-päivältä. Aurinko poltti niskaa pilvettömältä taivaalta, iho oli kuuma ja melkein kuumeisen tuntuinen ja päässä huippasi pikkuisen auringosta ja ehkä vähän nautitun alkoholimääränkin takia.

Vaapuin pellon läpi saunarantaan, heitin mekon laiturin päähän ja pulahdin metsälampeen. Vesi oli niin kylmää, että oli pakko jättää pari hengitystä väliin. Voin melkein vannoa, että kroppani sihisi kylmässä vedessä ja hampaista kuului kylmän kirskahteluja. Veden pinnalla leijui kevyt utuinen höyry, joka oli kai niitä jäähtyvän kroppani höyryjä tai syvän onnen usvaa.

Nyt kun istun tässä koneella villasukkiin pukeutuneen, paksu fleece niskassani ja kynsikkäät käsissä mietin, että perhana. Ollapa taas kesä, Naamat ja aurinko.

 

Nyt kun Naamat-jengi on taas tehnyt FB-päivityksiä tulevien festarien suunnittelupalaverista, on päässäni alkanut taukoamaton lähtölaskenta ajankohtaan 24.7.

Päässä vain yksi ajatus: täällä on ihanaa.



Auton kehuminen on hulluutta

Autokolumni Keskisuomalaisessa 13.2.2015

Onko olemassa auton toimivuutta tehokkaammin rajoittavaa epäsuoraa tekoa, kuin ajopelin erinomaisuuden korostaminen? Kun pari viikkoa sitten luin Keskisuomalaisesta uuraislaisesta Martti Piesasesta, joka oli ajanut autollaan miljoona kilometriä, mietin automaattisesti, että ei muuten aja tämän jutun jälkeen kymmentäkään.

Niinhän se nimittäin on, että autoa – sitä rakastakin – kuuluu aina pikkuisen haukkua. Ääneen sanottu ”hyvä auto” muuttaa ajopelin käden käänteessä huonoksi autoksi.

Mieli tekisi miltei pirauttaa lehtijutussa miljoona-Martiksi kutsutulle miehelle, että kuinka kävi. Vieläkö Volkkariin kertyy kilometrejä, vaikka menit kehumaan menopeliä ”lyömättömäksi autoksi, joka ei ole koskaan jättänyt tien poskeen”.

Toisaalta jos auto yhä toimii, Piesanen saattaisi yltyä ylistämään tätä uudelleen, jolloin viimeistään autotaivaan jumalat antaisivat opetuksen. Jääköön siis tarkistamatta.

En tiedä onko kyseessä Karman vai Murphyn laki tai niiden kiero yhteensulauma, mutta omien asioiden ylistäminen on vaarallista. Näin vaikka kuinka koputtelisi puuta.

Jos kuulen jonkun sanovan, että ”olen tänä talvena säästynyt flunssalta” tai ”jännää miten turistiripuli on osunut kaikkiin muihin seurueen jäseniin paitsi minuun”, tiedän, että kohta on kellon ääni erilainen – että räkä ja kakka lentävät kovempaa kuin kellään muulla. Kehu ja rehentely johtavat vääjäämättä turmioon.

Olen oppinut tämän ajoneuvojen kohdalla itse kantapään kautta. Kehuttuani muinoin pikku-Fiattiani ihanaksi, työnsin sitä vartin päästä kohti tien reunaa. Fillarini virtaviivaisuutta todistellessani kohtasin orapihlajapensaan kesken lauseen ja junamatkustamisen helppoutta ylistävä monologini päätyi kaksi tuntia myöhässä olevan junan odottamiseen Pasilan rautatieasemalla.

Miehelläni – joka toki sanoi, ettei tätä nyt tarvitse lehteen laittaa – oli nuoruudessaan neljän vuoden sisällä kolme ”aivan erinomaisen tehokasta ja hienoa autoa”, jotka hajosivat kukin vuorollaan käsiin.

”Kehuttu auto hajoaa” kuuluu samankaltaisten ikiaikaisten totuuksien joukkoon kuin ”itku pitkästä ilosta” ja ”ahneella on paskainen loppu”. Vaikka tämän tiedämme, aina vahingossa huulilta saattaa livetä ylistyksen sana. Näin vaikka auton romukasaksi morkkaaminen ei sinänsä tuota meille suomalaisille ongelmia. Jos joku nimittäin intoutuu meitä tai omaisuuttamme hehkuttamaan, vastaamme yleensä automaattisesti: ”Tämä nyt on vaan tällainen. Ihan tavallinen”.

Vaikka olisit juuri karauttanut paikalle tuliterällä ja kaikin herkuin varustetulle ratsullasi, vastaus kehujalle kuuluu: ”Eihän tämä nyt sen kummoisempi. Auto siinä missä muutkin”. Jos suusta pääsee puolivahingossa positiivissävytteinen ”Kyllä tällä ajaa” -kommentti, nousevat kuulijalta jo kulmakarvat ylös. Ja jos vielä lähdet myötäilemään kehujan sanoja, on käsillä sellainen suomalaisille epätyypillisen rehentelyn hetki, että siitä kirjoittavat kai iltapäivälehdetkin.

Olkoon suomalaisuutta tai mitä tahansa, niin olen sitä mieltä, että oman auton mollaamisessa piilee järjen siemen. On kuitenkin hyvä muistaa, että koska autojen sielunelämä on varsin heilahtelevaa, tulee voimasanojen ja hyväksyvien konepellin taputusten kanssa tähdätä tasapainoon. Helpostihan sitä käy nimittäin niin, että jos autoa oikein vakuuttavasti ruostepurkiksi kutsuu, sellaiseksi se myös osoittautuu.

Unelma siitä, että nukke saisi päänsä

Eilen Jyväskylän kaupunginteatteri oli täynnä naisia. Arvioisin, että Sallittu!-konsertin
Yleisöstä ehkä 5 prosenttia oli kaksilahkeisia ja veikkaan, että arvioni saattaa olla jopa pikkuisen liian optimistinen.
 
Ohjelmassa oli Maija Kaunismaan säveltämiä ja Anna Krogeruksen sanoittamia lauluja kuuden naisen voimin. Esiintyjiä oli Kaunismaan ohella Matleena Kuusniemi, Laura Malmivaara, Eeva Soivio, Eeppi Ursin ja Sanna Hietala.


Kappaleet käsittelivät mm. rakkautta, kaipuuta, ihmisyyttä, kuolemaa ja unohdusta. Esitykset olivat ihan miellyttäviä, osin tosi mukaansatempaaviakin. Eniten kuitenkin lämpenin illan kokonaisuudelle. Sille, että laulujen välillä naiset kertoivat tarinoita elämästään ja kokemuksistaan. Yksi muisteli umpisuolileikkauksen aikaan viereisessä sängyssä maannutta kuolevaa naista, toinen jutusteli lapsettomuudestaan, kolmas sukupuoleen kohdistuneista ennakkoluuloista ja yksi jopa autostaan. Välispiikeissä oli sitä sellaista mukavan leppoisaa ja tuttavallista fiilistä, joka pienentää teatteripenkkien ja lavan välimatkaa mukavasti.



Yksi jutuissa sivuttu aihe oli unelmat. Malmivaara kertoi ihmettelevänsä mitä hänen unelmista täydelle päälleen on käynyt, kun unelmia ei enää tunnu olevan. Jäin miettimään omaa, usein aika sekaista päätäni. Jostain mielen sopukoista kaivoin esiin muistikuvan puhelimen muistioon tekemästäni unelma-listasta. Ja sieltähän se löytyi. Tällainen on minun listani:



Unelmoin siitä, että voisin: 

• suunnitella ja valmistaa nukkeja

• 

  Aikaa unelmien toteutumiselle....

  tehdä monenlaisia käsityöhommia ja oppia koko ajan tekemään lisää
• lukea enemmän kirjoja
• opiskella hyväksi valokuvaajaksi ja videokuvan käsittelijäksi
• matkustaa uusiin ja vanhoihin kohteisiin
• suomentaa pari kirjaa, jotka ovat jo mielessä
• kirjoittaa ihan oman kirjan
• tehdä akateemista tutkimustakin jossain mittakaavassa
• olla joskus niin, ettei ole mitään muuta kuin se siinä oleminen

 

 

Listaa lukiessa tuli mieleen, että ehkä nämä eivät olekaan unelmia. Pikemminkin haluja. Että Malmivaaran tarkoittamat unelmat ovat ehkä jotain isompaa, vaikeammin tavoiteltavaa ja pikkuisen utopististakin.

Se, että istahtaisin telkkarin sijaan illalla kirjan ääreen ja lukisin, ei vaadi valtavia muutoksia toteutuakseen. Näin varsinkin kun minun ja töllön välissä ei vello lapsilaumaa tai kennelillistä koiria, jotka tämän estävät.



Onko se unelmointia, että toivoo saavansa
pään valmiiksi keskeneräiselle nukelle?

Utopistisiksikaan unelmiani ei voi oikein sanoa, koska teen jo jossain mittakaavassa niistä kaikkia. Tekeminen ei kuitenkaan tarkoita valmistumista. Se, että olen ottanut tutulta valokuvaajalta tunteja, ei vielä tee minusta hyvää kuvaajaa. Tai se, että tuossa vieressä on jo puolitoista vuotta päättömänä ollut nukke, ei tarkoita, että tekisin parhaillaan nukkeja. Keskeneräisyys ei ole tekemistä. Ehkä minun unelmissani kyse onkin siitä, että haluaisin tehdä asioita kunnolla ja loppuun asti. Niin että voisin sanoa "tämä on valmis ja tämän minä osaa". Tämä kaiketi kumpuaa akateemisista vuosista, joihin kuului kiinteästi valmiiksi tekemisen ajatus.

Unelmalistani loppuun olin kirjoittanut asioista, joiden koin estävät haaveiden toteutumisen: Ajan vähyys, liikaa töitä ja liikaa velvollisuuksia.

Tarkemmin ajateltuna nuo kaikki ovat valetta, vaikka todelta tuntuvatkin. Elämä on tosiaan vähän kiireistä, mutta asioiden priorisointi pelastaa tilanteen monissa kohdin.

Eilinen Sallittu!-konsertti päättyi siihen, että Malmivaara löysi uuden unelman. Se oli jotakuinkin sellainen, että nykyajan nuorista naisista kasvaisi vahvoja, itsenäisiä, omapäisiä ja onnellisia naisia. Minun uusi unelmani voisi olla, että kasvan naiseksi, joka tekee sitä mitä haluaa.

Aivoituksia - ihan konkreettisesti

Niin kaunista, mutta pirun kovaa...

Istuin viime viikonloppuna sairaalassa kaverini seuralaisena. Naisen pää kopsahti kesken luistelun jäähän sellaisella voimalla, että hetkellisesti – tai siis noin ½ vuorokauden ajan – kaverillani oli kultakalan muisti.

Kaverini vertasi itseään Nemoa etsimässä –elokuvan huonomuistiseen Doriin. Tämä tosin tapahtui vasta tuntien jälkeen sattuneesta. Aluksi hän ei nimittäin tiennyt olevansa huonomuistinen. Jokainen kysymys tuli mieleen kuin ensimmäistä kertaa, vaikka olikin vuorossaan jo 200. Vastaukseni noihin noin viiteen toistuvaan kysymykseen katosivat saman tien.

Voin sanoa, että oli aika hurja kokemus. Lääkärien todistellessa, että tämä on ihan normaalia aivotärähdys-oireilua uskalsin jo vähän nauraakin tilanteelle. Näin siitäkin huolimatta, että välistä pelotti palaako samassa huoneessa diagnoosia odottavista potilaista joltain kohta käämit meidän saman nauhan pyörittämiseen. Olivat onneksi (!) niin sairaita, etteivät kyenneet välittämään.

Seuraavana päivänä tilanne oli ohi ja kaverillani taas kaikki muumit laaksossa. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Mutta on se vaan ihmeellinen tuo ihmisen pää. Että sen sisältö voi mennä hetkeksi ihan jumiin pienestä kopsahduksesta ja palautua sitten vielä takaisinkin.
Jäin miettimään sitä, että mitkähän olisivat ne minun tärkeimmät viisi kysymystä joita toistelisin jos saisin samanlaisen aivotärähdyksen (tässä kohdin koputin maalaamatonta puuta). Kaverilani kysymykset koskivat mm. kaatumista, koiraa ja työtä.

Luulen, että vähän työstressin sävyttämän talven takia minäkin kysyisin, että pitäisikö mun olla parhaillaan töissä. Toinen huolenaihe olisi varmaan, että missä Jussi on (Ellei siis olisi vieressä. Toivottavasti olisi.). Sitten olisin aika takuuvarmasti huolissani kännykästäni, johon olen, sen myönnän, kasvanut liikaa kiinni. Luulen, että kysyisin jotain myös itse kaatumisesta, vaikka varsin heikon motoRIIKAN omaamani, en olisi muksahduksesta yllättynyt. Ja sitten – pahoin pelkään – heittäisin sekaan vielä päässäni turhan usein muutenkin seikkailevan epävarmuuden siitä onko kahvinkeitin sammutettu.

Toivotaan nyt kuitenkin, että jääprinsessaonnettomuudet on tältä talvelta lusittu. Ei ole meinaan omatkaan paikat vielä ihan kunnossa joulukuisen jääkontaktin takia...

 

 Sen kuitenkin vannon, että en mene enää luistelemaan ilman kypärää.