Kauniita asioita negatiiviseen aikaan

Viime aikojen synkkien viestin, huutelujen, huppupäiden ja kaiken maailman muiden älyttömyyksien välillä sitä kaipaa välillä jotain kaunista, positiivista ja selkeää. Ohessa muutama kuva reissuiltani. Nämä vievät ainakin omat ajatukseni hetkeksi jonnekin muualle. Aina kun näet ei vain jaksa ajatella ja rypistää otsaa..



Ahvenanmaalla meri hohti hopeisena auringon valoa.

Kävin tänä vuonna ensimmäisen ja toisen kerran Islannin höyryävissä maisemissa. Viimeistä kertaa en toivottavasti ole vielä käynyt.

Vaikka Bostonissa oli pirun kylmä, kirkkaan sininen taivas oli kaunis. Tähän aikaan vuodesta luntakin alkaa jo katsoa pikkuisen kaivaten.



Joka syksy pitää päästä Norjaan. Tänä vuonna vuorossa olivat Lofootit, jotka muistuttivat aiempaa nähtyä, mutta olivat silti ihan oman laisensa paikka.

 

Pariisi oli joskus unelma. Sitten siitä tuli kotikaupunki ja nyt se on jotain näiden väliltä. Ihana kuitenkin ja ennen kaikkea.



La Casita Blanca Puerto Ricon San Juanissa oli yksi viehättävimmistä ravintoloista jossa olen koskaan ollut.



Tanskassa pääsin silmätysten tämän ylämaan veitikan kanssa. Hiukset silmillä eivät ilmeisesti haittaa yhtään.

Pariisilainen palomies pomppasi sillalta Seineen. kaverit kelluvatkin jo vedessä kohti seuraavaa siltaa.

 

Mitä promilleraja ja ylinopeussakot oikeasti viestivät?

”Jos otat et aja ja jos ajat et ota” on vanha kunnon tieliikenteeseen kuuluva ohje. Ihmettelen, miksi Suomessa käytäntö on kuitenkin toisenlainen. Lainsäädännöllisestihän toteamus menee jotakuinkin niin, että jos otat vähän voit vielä ajaa.

Tieliikenteen 0,5- promillen raja antaa viestin, että juominen ja ajoneuvon kuljettaminen on ihan Yes, kunhan et ole ihan töttöröö. Se, oletko tutkalla vai terävänä kuin partaveitsenterä on joskus veteen piirretty viiva. Totuushan varmasti on, että vuosittaisista noin 10 000:sta liikapromilleja puhaltaneesta autoilijoista ainakin osa vannoi olevansa ajokunnossa.

Lue loput tästä Keskisuomalaiset autokolumnistani osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/tieliikenteen-promillerajan-pitaisi-suomessakin-olla-nolla/2135783

Mikä musiikki sinua liikuttaisi?

Kävin viime viikolla koluamassa Kiasman näyttelyt läpi. Valitsin Kiasman muutaman tunnin luppoaikani tappajaksi lähinnä siksi, ettei muutakaan tullut mieleen, enkä jaksanut kauas laukkuineni vaeltaa. Oletusarvoni oli, että kyllä sieltä taas jotain ajateltavaa löytyy.

Ja niin löytyikin. Jämähdin Face to Face -näyttelyssä Heta Kuvhkan Present-videoteoksen ääreen nieleskelemään. Teoksessa Kuvhkan kuvaa amerikkalaisia Alzheimer-potilaita, joille hän soittaa näiden elämään tavalla tai toisella kuuluneita biisejä. Oli Beatlesiä, kansallishymniä, soulia ja ties mitä. Kukin kuuntelijoista reagoi tavallaan. Toinen lauloi mukana, yksi tanssahteli, taputti jalkaa tai hymyili leveästi. Reaktiot potilaissa, jotka pääosin istuivat vain sanattomina paikoillaan, olivat herkkiä. Musiikki ikään kuin sytytti heidät eloon.

Mieleeni tuli oma, taudin aikoinaan murtama, isoäitini. Mietin mitä hänelle olisi tehnyt esimerkiksi Viulunsoittaja katolla musikaalin ”Nousee päivä, laskee päivä” –kappale, jota muistan hänen laulaneen usein ystäviensä kanssa vaarin säestäessä pianolla.

Jos minulle joskus puhkeaa tuo pirullinen herra Alzheimerista nimensä saanut tauti – toivottavasti ei, vaikka tauti suvussamme kulkeekin – niin koittakaapa vaikka Frank Zappan Bobby Brownia. Ja jos se ei tehoa, niin Nick Caven Slowly goest the night:n luulisi hoitavan asian.

Face to Face auki Kiasmassa 7.2.2016 asti. Ja kannattaa Kiasmaan mennä 31.1.2016 asti auki olevan Jani Leinosenkin näyttelyn takia.



Tätä 100-vuotiasta kuuntelijaa liikutti charleston.

 

USKOMATTOMAN TYYLIKÄS AHVENANMAA – sadonkorjuujuhlien tunnelmia

Kävin viikonloppuna Viking Linen tarjoamalla pressireissulla Ahvenanmaan sadonkorjuujuhlilla eli tapahtumassa nimeltä Skördefest.
Tapahtuman aikaa Ahvenanmaalla on runsaasti avoimia maatiloja, tuotemyyntiä, ohjelmaa ja pop up (Plåpp Åpp) ravintoloita. Juhlilla myytävät tuotteet ovat alkuperältään ahvenanmaalaisia, mutta paikalle vaeltaneen kansan joukko yllättävänkin kansainvälistä.

Skördefestistä on turha etsiä mannersuomen kaikilla – siis ihan kaikilla – markkinoilla pyöriviä kymmeniä täytelakritsin ja englantilaisen toffeen myyjiä. Skördefestin herkkupuolelta löytyy sen sijaan esimerkiksi paikallista käsintehtyä suklaata, höyhenen kevyttä lakritsimarenkia, tikkarikakkuja ja tyrnihunajaa.

Tapahtumaan osallistui tänä vuonna 55 kohdetta. Kiersimme niistä toimittajapoppoon kanssa perjantaina kourallisen, maistelimme herkkuja ja jututimme paikallisia. Ohjelmassa olivat muun muassa Maarianhaminan merikortteli, Marskogens Lamm –lammastila ja Bolstaholmin tila.

Poikkesimme myös muutamassa ohjelmaan kuulumattomassa paikassa kuten Pettasin luomusertifioidussa kahvilassa ja Stallhagenin-panimossa.

Syysmarkkinoita on järjestetty parisenkymmentä vuotta. Idea on ihana. Mietin, miksei moista löydy mannersuomesta. Miksei esimerkiksi Jyvässeudun tilat innostu tällaisesta?


Vaikka viikonloppuna Jyväskylän satamassa järjestettiin perinteiset Ween ja Maan Wiljaa -markkinat, ei kyseinen tapahtuma ole lainkaan sama asia kuin tiloilla vierailu. Satamassa vallitsee sitä paitsi ärsyttävyyteen asti samankaltaisten tuotteiden loputon toisto. Kirjosta ei voida puhua, kun tsiljoona kojua myy säilöttyjä valkosipuleita vain hivenen erilaisella öljy-etikkaseoksella. Ween ja maan Wiljaa jäi minulta tosin tänä vuonna ohi, mutta jotenkin en usko formaatin kokeneen mitään perusteellista mullistusta. Valitettavasti.
 

Jos mantereella järjestettäisiin Ahvenanmaan sadonkorjuujuhlien kaltainen tilatapahtuma, olisi tunnelma ehkä melko toinen. Mantereen liha- ja viljatuotanto on niin isoissa kantimissa, ettei niistä taida löytyä Ahvenanmaan kaltaista herkullisen rustiikkista tunnelmaa. Tehonavetan pihapiirissä ei  ole sama fiilis kuin vuosisatoja toimineen tilan pihalla, jossa vanha isäntä vetää traktorikierroksia yleisölle ja kertoo paikan historiikista lehmien kallistellessa pellolla  päitään ja lasten hypellessä heinäpaalilta toisella.

Hehkuvat värit kastanjoiden pinnassa.



Mielessäni kävi moneen kertaan, että tämähän on ihan kuin jostain mainoksesta. Jos vaikka paikallisia Stallhagenin olutta tai Taffelsipsejä mainostettaisiin tällaisilla idyllisillä ja tyylikkäillä taustakuvilla olisin naureskellut mainostajan menneen vähän liiallisuuksiin totuuden idealisoimisessaan.

 

Eniten hämmennyin tapahtuman hiotusta tyylistä. Valehtelematta lähes jokaisessa paikassa näytti siltä kuin esillepano olisi taitavan stylistin käsialaa. Kameran ja kännykän akut simahtivat auttamattomasti matkassa, kun jokaista yksityiskohtaa olisi halunnut kuvata. Joku sanoikin reissussa, että täältähän saisi kuvat vaikka koko loppu vuoden ruokasivuja varten. Toinen mieltäni askarruttanut seikka oli ihmisen auttamaton tarve lähteä aina kauas. Viimeisestä Ahvenanmaan visiitistäni on melkein kaksi vuosikymmentä aikaa. Mietin miksi ihmeessä ja vannoin palaavani saariston pyöräreiteille, luontopoluille ja ihastuttaviin pikkukahviloihin pikimmiten.

Sture Ahlström toimi sähkömiehenä, mutta jätti onneksi duuninsa ja keskittyi erilaisten taideprojektien ja käytännönesineiden valmistamiseen.

  

Sture Ahlström valmistaa uustuotantona muun muassa
vanhahtavia puulaatikoita. Miehen käsistä syntyvät myös
varsin mielikuvitukselliset metallityöt tai vaikka pajunpunokset.

Ahvenanmaa päivämme päättyi ennen Vikingin uudistettuun Mariellaan nousua Smakbyn-ravintolaan. Siis siihen Strömssö-kokki Michael Björklundin ravintolaan. Mies itse näkyi paikalla vain vilahdukselta.  Rakennuksen puitteet olivat komeasti avaran tyylikkäät. Sisustuksessa oli käytetty paljon paikallisen, oikeutetusti ehkä ”hullu-keksijä”/taiteilija nimikkeen ansaitsevan Sture Ahlstömin taidetta.
Ensi kerralla kokeilen ehdottomasti à la carte -listaa, joka näytti buffaa houkuttelevammalta. Näin vaikka punajuuri-vuohenjuusto -lisäke olikin erinomainen.




Smakbyn kellarikerroksessa vietettiin 50v juhlia.

Samaan aikaan keittiössä oli melkoinen vilske. Ravintolassa käy niin
hyvin väkeä, ett suunnitteilla on tilojen laajentaminen ja majoituspalvelun lisääminen ohjelmaan.

 Söin reissussa paljon ja hyvin. Oikeasti ihan liikaakin. Eteeni kannettiin muun muassa lammasmakkaraa, ahvenanmaalaista pannukakkua ja tuoretta omenamehua. Sen kaikista lähtemättömimmän ateriakokemuksen mieleeni jätti kuitenkin Viking Gracen äyriäislautanen. Siitä näen märkiä unia vielä pitkään...


Vikin Gracen Oscar à la carten äyriäisvadissa oli kaikki ikään kuin kohdillaan.










 

 





 





Pururadan natsi

Tämän kolumnin tarkoitus on korostaa sitä, että kävin kesällä pari kertaa lenkillä, mutta puhutaan tässä vähän autoistakin.

Viime juoksulenkilläni – siis huom. juoksu- ei kävelylenkillä – ohitseni pururadalla ajoi auto. Vauhtia oli ihan mukavasti ja kuskia näytti kiinnostavan juoksijoiden sijaan lähinnä metsän tiirailu. Nainen harrasti siis autosienestystä.

LOPUT TÄSTÄ KESKISUOMALAISESSA JULKAISTUSTA KOLUMNISTANI LÖYTYY OSOITTEESTA

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/pururadan-natsi/2125119

Yö arktisessa valossa

Huoneen valaistuksesta löytyi useita eri säätöjä riippuen siitä halusiko olla ihan kokonaan hereillä, tunnelmoivassa fiiliksessä vai jotain siltä väliltä.

kekseliäs pöytälamppu.

Sitä sanotaan, että ihminen kertoo huonosta kokemuksestaan kymmenelle ja hyvästä vain muutamalla. Kumotakseni tämän vähän ärsyttävän totuuden, aion hehkuttaa viimeisintä hotellikokemustani. Ihan vain siksi, että se ansaitsee kehunsa.
Sanottakoon alkuun, että en saanut tätä hotelliyötä ilmaiseksi vaikka matkatoimittaja olenkin. Kyseessä ei ole siis maksettu mainos vaan tyytyväinen asiakas. Bongasin hotellin netistä suunnatessani Rovaniemelle ja maksoin yöni itse.


Kyseinen Rovaniemen keskustassa sijaitseva Arctic Light –hotelli näytti ja tuntui ulkonäöltään ja palveluiltaan kalliilta. Jos minun olisi pitänyt asiasta tietämättömänä arvioida yön hinta, olisi arvioni kallistunut lähemmäs kahtasataa. En esimerkiksi muista satasen-hotellissa törmänneeni aiemmin siihen, että respan nainen saattaa minut huoneeseeni. Tällaisen vastaanoton luulisi kielivän korkeista hinnoista, mutta ei. Yö Arctic Light –hotellissa maksoi 98 euroa (hinta bookingin kautta varattu 5.9.2015) ja sisälsi aamiaisen ohella esimerkiksi maksutta buukattavan yksityissaunan, jonka löylyihin ravistelin matkaväsymykseni.



Arctic Light -hotellin sisustuksessa tyylikalusteet ja puupinot ovat syvässä sovussa.

Erityiseksi hotellin teki sisustus, joka ei varsin monen ns. fiiniksi pyrkivän suomalaisen hotellin tapaan nojannut pelkistettyyn pohjoismaiseen muotoiluun vaan valon leikkiin Lapin maisemissa. Ymmärrän, että Aalto-romantiikka ja koivuiset kalusteet saavat japanilaisturistin sydämen sykähtämään, mutta omani se jättää vähän viileäksi. Kun on lapsuudestaan asti kiikkunut kolmijalkaisilla tuoleilla, tai yrittänyt Jyväskylän yliopistolla mahduttaa itseään Aallon suunnittelemiin noin 150-senttisille opiskelijoille ajateltuihin vessoihin, ei sydän aina jaksa pakahtua onnesta. Toki Aallollakin on hetkensä – Muuratsalon koehuvila esimerkiksi on aivan ihana.

Mutta siis takaisin Arctic Light –hotelliin. Valoelementit olivat näyttävästi käytössä niin hotellin ulkosivulla, käytävillä kuin huoneessakin. Sisustuksessa oli pohjoisia elementtejä, mutta  homma ei mennyt missään vaiheessa ärsyttävän päälle liimatuksi Lappi-touhuksi. Kaikki oli tyylikästä, näyttävää ja kodikasta – tummien sävyjen ja valon sopusointuista rinnakkaiseloa. Sellaista kuvittelen elämisenkin pohjoisessa olevan.

Hotellin terassi oli kutsuva, mutta asiakkaista tyhjä.

Aamiaispöydän raakakakkuja

Aamiaisella sieluni kehräsi innoissaan. Aamiaisen on suunnitellut Sara La Fountaine, joka ei sinänsä vielä herättänyt minussa suuria tunteita. Riemunkiljahtelut tulivat raakakakuista, smoothie-juomista ja myslikupeista. Vaikka pekoni ja munakokkeli toki allekirjoittaneelle maistuvatkin, niin on kiva, että tarjolla oli näiden lisäksi jotain uuttakin. Jotain mistä voi saada vaikka ideoita omaan arkeensa. Se pekoni-idean vieminen arkiaamiaiseen kun tuottaa lähinnä kolesterolipiikin ja makkaroita vyötärölle.



Huhtikuussa avattu Arctic Light -hotelli vaikutti kovin tyhjältä. Aamiaisella kanssamme oli vain pari seuruetta. Toivon todella, että hotelli löytää asiakkaansa ja pysyy pystyssä. Tämän suhteen minulla on oma lehmä ojassa. Haluan takaisin Arctic Light hotelliin. Huomaan jo nyt – vasta pari päivää sitten Rovaniemeltä palattuani – miettiväni syytä pohjoisen reissuun. Ihan pelkän hotellin takia kun ei viitsisi tuota noin 600 kilometrin matkaa taittaa.



Ihania snapsilasillisia erikoisjuomia.

Samankaltaisen syvän rakkauden tunteen minussa on herättänyt aikoinaan Kemissä sijaitseva hotelli Merihovi. Tuo ihanan historiallinen hotelli saa minut tuntemaan itseni ihan erilailla erityiseksi kuin joku hotellista toiseen samanlaisena toistuva ketjupaikka.

Ohessa linkki Arctic Light hotellin sivuille

http://www.arcticlighthotel.fi/en/hotel/

 





 



Ainoa valaistus, joka ehkä pikkuisen oli livetä liian alleviivaavaksi oli hotellin ulkoseinän valot. Toisaalta tähän hotelliin löytää pikkuisen kovemmassakin hiprakassa kauas näkyvien valojen ansiosta. Tätä tuskin on suunnittelija tosin miettinyt.

Vieläkö on villihevosia

Olen tainnut jo muutamaan kertaan hehkuttaa viimekeväisiä Islannin reissujani. Ohessa linkki, joka toivottavasti toimii, Matkaston nettilehteen, josta löytyy islanninhevosia käsittelevä artikkelini. Aika ihania karvaisia velikultia, sanon minä.
Harras aikomukseni on kirjoittaa vielä Reykjavikin ihanasta museoista ja musiikkitalostakin, mutta vielä ei ole moiseen löytynyt aikaa

 http://matkasto.net/taytta-tolttia-suoraan-sydameen/

maisema kirkon kellotaulun läpi

Linnut ja pieni ruokkija

Reykjavikissa on paljon mahtavia käsityöliikkeitä ja käsityöläisten pajoja.