Pyhiinvaellusmatka Tampereelle

 

Tartuin joskus yläasteikäisenä Andy Warholista kertovaan Poppismi-teokseen ja muistan yhä sen humahduksen, joka päässä kävi. Tunne siitä, että tässä on jotain enemmän kuin miltä ensi silmäyksellä näyttää, oli pyörryttävän voimakas. Muistan kuinka warholismia sykkivään sydämeeni sattui silloisen poikakaverini askartelema sarkastinen ”pop cornia” –rintanappi.

Sara Hildénin -taidemuseo tarjoaa mukavan monipuolisen kattauksen Warholia. Ainahan sitä tosin jää tärkeäksi kokemansa taiteilijan näyttelystä sellainen olo, että enempikin saisi olla. Joskus käsitettä tarpeeksi ei nimittäin voi mitenkään täyttää.

Muistan, kuinka vuonna ”kivi ja miekka” tarjolla olisi ollut, jos ei nyt tarpeeksi, niin ainakin reippaasti. Olin kielikurssilla Englannin Eastbournessa, josta pistäydyimme viikonloppureissulle Pariisiin. Bussimme kaarsi Popidoukeskuksen ohi matkaoppaan suoltaessa ”tässä on tämä ja tuossa on tuo”-litaniaa. Rakennuksen seiniä koristivat valtavat Andy Warholin retrospektiivistä kertovat julisteet. Sydämeni juoksi jo näyttelyyn, vaikka fyysisesti olin yhä bussissa.
Aikataulu oli kuitenkin kuulemma niin tiukka, ettei minua voinut näyttelyyn päästää. Ei vaikka kuinka asiaa EF:n opettajalta kinusin. Suu vähän norsun sillä istuin sitten Eiffelin juurella ja mietin, että pitäisikö karata.
En karannut. Pariisi tuntui tuolloin pelottavan isolta kaupungilta, joten en uskaltanut. Sitä sanotaan usein, että ”kaikkea sitä ihminen tekee taiteen vuoksi.” Minä en ihan kaikkea tehnyt.

Myöhemmin asuessani Pariisissa otin kyllä tuon Warhol-vajeen takaisin. Tarkistin joka viikko Paris copesta josko jossain olisi edes yksi uusi Warhol näytillä. Usein oli. Kerrankin taisin viipyä yhden Warholin kukkakimppu-teoksen äärellä miltei tunnin. Itkukin taisi tulla. Jos käyttäisin blogissani hymiöitä, riipustaisin niitä nyt tähän ilmentämään nuorempaa itseäni kohtaan tuntemaani herttaista rakkautta.

Tuosta Sara Hildénin -näyttelystä vielä sen verran, että videopätkät factory-kävijöistä ovat hypnotisoivia. Ihmisen ja kameran kahdenkeskisessä hetkessä on jotain varsin koskettavaa. Ne kuvatuista, jotka pitävät sinnikkäästi yllä rooliaan, kuten esimerkiksi Lou Reed ja Bob Dylan, vaikuttavat tavoittelemansa mystisen imagon sijaan kovin muovisilta.

 

Hieno fiilis tuli myös siitä, kun huomasin näyttelykävijöiden heijastuvan seinille ripustettujen töiden pinnasta. Lasitettujen taulujen kautta raja Warholin ja minun välillä hämärtyi. Minä kuljin sähkötuolin editse ja katselin pää kallellaan ja silmät säihkyen Mick Jaggereita.

On se Warhol vaan vieläkin – noin 25 rakkausvuoden jälkeen – ihana.

 

 

ANDY WARHOL - An American Story Sara Hildénin –taidemuseossa 8.3. - 28.5.2014

 

Turvatyynytetty auto

Keskisuomalaisen autokolumni 7.3.2014

Katselin tuossa yhtenä päivänä kun kuskin penkillä istuva puoliso rummutti liikennevaloissa vimmatusti rattia. Tuli mieleen, että noinkohan ne autotehtailla testaavat airbackien herkkyyttä ja säätävät sen kestämään laukeamatta vähän rivakammankin rumpuriffin tutinan.

Sinisen nuoleni turvatyyny ei ainakaan mieheni tahdista lauennut, joten hyvin ovat kaiketi herkkyyden kalibroineet.

Turvatyynystä tuli mieleen 1990-luvun alku ja yksi nimeltä mainitsematon sukulaisnainen. Uskallan kirjoittaa tästä siksi, että hän kävi luonani viimeviikolla ja palasi kotiinsa Etelä-Suomeen. Pidän epätodennäköisenä, että hän tänään ilmestyisi takaisin ovelleni ja kaipaisi heti Keskisuomalaista luettavakseen. Palataan siis äitiini – ei vaan siis siihen nimeltä mainitsemattomaan sukulaisnaiseen.

Kyseinen, normaalisti ihan terävä, nainen ihmetteli joskus 1990-luvun alkupuoliskolla uuden automme airbackejä. Tuumi, että miten ne ehtii hätätilanteessa ottaa esiin ennen törmäystä. Nauroin pelkääjän paikalla niin kovaa, että olin pissata housuihini. Nainen kohotti kulmiaan ja katsoi minua ihmeissään.

Myöhemmin hauskuutin tarinalla monia tuttavia ja sukulaisia. Viikon päästä nainen alkoi vakuutella, että kysymys oli tarkoitettu vitsiksi. Yllätyin syvästi hänen piilevistä kyvyistään näyttelytaidon saralla ja hämmästyttävästä maltista pitää vitsi-seikka omana tietonaan näin pitkään.

Koska kyseinen esiin-otettavien-airbackien –auto on yhä käytössäni, mietin noinkohan sen ilmatyynyt enää toimivat sen paremmin esiinotettuina kuin itsestäänlaukeavinakaan. Salaa olen vähän unelmoinut siitä, että kun joskus valkoisesta ratsustani luovun ajan sen kevyesti seinään nähdäkseni, josko turvatyynyt yhä poksahtavat. Turvallisempaa saattaisi tosin olla tempaista rattia jämäkästi lekalla auton ulkopuolella seisten.

Ajelin muinoin sellaisellakin autolla, joka oli sisätiloista jatkuvasti ikään kuin turvatyynytetty. Takapenkillä oli nimittäin liuta kivan värisiä tyynyjä, ”koska ne tekivät autosta niin viihtyisän”. Universaali totuus miesten ja naisten erosta perustuu juuri koristetyynyihin: naiset suosivat niitä siinä missä miehet niitä karttavat.

Sen sijaan, että miehet hämmästelisivät asunnosta autoon leviävää koristetyynymerta, he voisivat kertoa, mihin tarvitaan karvanoppia – ne kun nähdäkseni ovat miniatyyri koristetyynyjä, joilla ei ole muuta virkaa kuin taustapeilistä roikkuminen.

Mutta palataanpa niihin turvatyynyihin. Kaveri kyllästyi muinoin tuttaviensa auto-hifistelyyn ja liimasi autovanhuksensa kojelaudan täyteen vaahtomuovin paloja. Siinä jäi moni suu auki, kun mies vastasi hämmästelijöille, että ”nämä on sellaiset turvatyynyt. Pehmentävät iskua törmätessä”. Vakuuttaakseen toimivuutta miehellä oli muistaakseni tapana demonstroida asiaa lyömällä otsa napakasti konepeltiin. Moni taisi miettiä onko päässä ylipäätänsäkään kovin paljon suojeltavaa sisältöä – kenties pelkkää superlonia sielläkin.

Helpoimmin turvavarustelut saa nähdäkseni sivuutettua toimimalla kuin thaimaalainen taksikuski. Superloneja, airbackeja sen paremmin kuin turvavöitäkään ei tarvita jos kuski valmistautuu tienpäälle onnentatuoinnilla, temppelikäynnillä ja peilistä roikkuvalla amuletilla – ei kuitenkaan ihan sillä sellaisella karvanopalla käsittääkseni.