Zen ja Naamojen lipunmyynti

Jelmun teltta Yläkaupungin Yössä. Lavalla Terveet kädet.

Perinteisesti olen näihin aikoihin kirjoittanut bloggauksen, jossa nyyhkin ja ulisen jääneeni lähtöruutuun Naamojen lipunmyynnin pikajaossa.
Viikot ennen heinäkuun loppupuolta ovat olleet tuskaisat ja unettomat. Olen kieriskellyt hikisenä painajaisissa, joissa kenelläkään ei ole myydä minulle ylimääräistä lippuaan. Tuo kesänalun stressi on vanhentanut minua useilla vuosilla.

Tänä vuonna en vanhene kuin kalenterivuoden verran. Taskussani on nimittäin liput jotka sain zenmäisellä pitkäjänteisyydellä ja maltilla. Toisin sanoen päivitysnapin sinnikkäällä painelulla vaiheessa jossa järjestelmä oli jo kaatunut, liput muka loppu ja siippanikin poistunut lannistuneena paikalta.

En vaipunut epätoivon alhoon vaan puhalsin jo hetkittäin irrealistiselta tuntuneeseen toivon kipinään ja sain liput.

 

Nyt on siis melkein jo kesä, sillä Naamat-tiketti on selvä merkki kesän tulosta. Toinen merkki oli viimeviikkoinen Yläkaupungin yö. Tästä piti kirjoittaa jo aikaisemmin mutta en siltä "onnistunko saamaan liput Naamoille vai en" -jännitykseltä kyennyt...

Kävin pari viikkoa sitten haastattelemassa teatterimies Jussi Myllymäkeä joka nähdään kesällä Pirunpellon Sorjosen roolissa Riihivuori teatterin lavalla Muuramessa. Mies haukkui runsaita kirosanaketjuja käyttäen Yläkaupungin yön. Että kyse on nykyään enää baarien paksuista kaljamyyntituloista ja köyhien taiteilijoiden sydämettömästä riistämisestä.

Itsekin olen sitä mieltä, että tapahtuma on siirtynyt vähän kiusallisen paljon kadulta kapakoihin, mutta toisaalta tapahtumat ovat ilmaisia ja perinteisten baarien ohella moni kulttuuriesitys nähdään esimerkiksi yliopiston tiloissa, Lounaispuistossa ja museolla.

Seisoessani lauantai-illalla Jelmun teltassa tilanne ei näyttänyt yhtään Myllymäen parjaaman kaltaiselta riistolta. Ihmisiä oli toki kuin meren mutaa, mutta kaljatiskin sijaan nämä tuntuivat parveilevan lähinnä lavan edessä.

Mieleen jäi elävästi takanani seisoneen keski-ikäisen miehen tilitys siitä, kuinka Terveiden käsien keikka osui kiusallisesti lähes samaan ajankohtaan lauantain saunavuoron kanssa. Kummastakaan ei sopinut jäädä pois. Nopealla kylpemisellä ja rivakalla fillaroinnilla mies oli kuitenkin nyt juuri siellä missä halusikin: Yläkaupungin yössä, Jelmun teltassa nauttimassa ilmaiseksi Terveiden käsien keikasta. Ja vieläpä saunanraikkaana.

 

Lopuksi palattakoon vielä siihen olennaisimpaan: Huraa. Mulla on liput Naamoille ja kohta on kesä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rockabillystä vatsatautiin

Kuva heikko - keikka ei.

Kävin lauantaina katsomassa Lutakossa rockabillya. Tästä piti kirjoittaa jo paljon aikaisemmin, mutta ensin tuli krapula ja sitten oksennustauti-henkinen vatsatauti.

Vasta tiistai-iltana olin taas
siinä kunnossa, että jaksoin fiilistellä keikkaa. Kyseinen musiikki ei ole ihan sitä olennaista omaani, mutta toimii kuitenkin hienosti osuessaan naulaan.

Melrosen Tokelan ikinuoruutta ihmetellessäni tajusin olleeni kahdeksan silloin kuin bändi perustettiin. En kuunnellut tuolloin Melrosea. Taisin elää sitä varsin lyhyttä aikaa elämästäni, jolloin musiikkimakuni meni yksiin äitini musiikkimieltymysten kanssa. Kuuntelin siis Kake Randelinia ja Meiju Suvasta....

Viisi vuotta vanhemman isoveljeni kasettimankassa soi kyllä rockabilly. Tätä en ihan muista, mutta perin (tai varastin) häneltä myöhemmin kasettiversiot Stray Catsistä ja Matchboxista, jotka sijoittuvat kahdeksankymmentä luvun alkuun.

Mutta siis Lutakkoon. Tanssisali oli myyty loppuun ja meininki hyvä. Lämppärinä toiminut The Leopards oli omaksunut lämppäri paikkansa vähän liiankin hyvin ja veti aikalailla "anteeksi että ollaan" -fiiliksisen keikan. Melrose oli kuitenkin niin loistava, että yllätyin todella.
syvästi läskibassoon rakastuneena kuuntelijana tajusin vasta muutaman biisin jälkeen, ettei lavalla soi ihan vaan perinteinen basso.
Aika moni lompsi paikalta Melrosen lopeteltua ja yllättäen pääbändiksi nostetun Francinen noustessa lauteille. Näin tein minäkin. Melrose oli jättänyt niin hyvät fiilikset, että kliinisen tylsä Francine uhkasi nollata olotilan.

Nyt ei tarvitse kuin sulkea silmät ja vielä soi päässä mukavasti Melrosen Rich little bitch. Onneksi eivät enää ne oksennustaudin äänet.

Vinoonkasvanut bändi

Kävin eilen pitkästä aikaa keikalla Lutakossa. Lavalle nousi Suicidal ride, Blood-stained ja Men in the box. Kattauksesta minua kiinnosti jälkimmäinen Alice in Chainsin musiikkia soittava kokoonpano  – Would-kappale kun on yksi niistä biiseistä, joiden aikana olen aina pissata innosta housuihin.
Illan ensimmäistä bändiä ehdin nähdä vain parin biisin ajan. Blood-stainedia taas en kuullut kunnolla korvista valuvan veren takia. 100 desibeliä melkein tyhjässä Lutakossa on meinaan melkoista mörinää.
Yleisöä oli paikanpäällä kourallinen ja bändejä enemmän sitä taisi kiinnostaa kaljanjuonti. Surkuhupaisasti bändit soittivat keikkansa vinossa, koska yleisö notkui anniskelualueen rajaavan aidan takana lavalta katsottuna vasemmalla.
Men in the box:n aikana lavan edustalla oli melkoinen tunku. Meitä oli siinä välillä jopa kymmenkunta. Propsit on annettava myös Suicidal riden aikana pyörineestä hellyyttävästä kolmen hengen mosh pit:stä.
Hienoa, että toiset viitsivät vetää täysillä (vaikka vinossa) ja läträtä naamansa lavamaskilla, vaikka katsojia on vain kourallinen. Joltain vähemmän hommaan sitoutuneelta loppuisi kyllä usko kesken.

Blood-stained ja lavan eteen eksynyt valokuvaaja. Muu yleisö notkuu kalja-aidan takana.