Nyhjää tyhjäästä -ohjelman sanoin: "Sirkka se aina pyllähtää kun kamelin näkee..."

Miksi kesäteatterit lisäävät esityksiinsä usein ns. kesäteatterilisän. Toisin sanoen vahvan ylinäyttelemisen aspektin ja runsaasti mimiikkaa. Niin, että onnellisuutta ei ilmetä vain sanoin tai tosipohjaisin ruumiinelein vaan tyylillä josta koomapotilaskin ymmärtää mitä tunnetta tässä nyt halutaan esittää. Että "Hihii hahaa, kylläpä naurattaa".

Aiemmin luulin, että kyse on siitä, etteivät näyttelijät ole kesäteattereissa aina ihan sitä kaikkein parasta kärkeä. Käydessäni ennen Juhannusta katsomassa Muuramen Aplooditeatterin näytelmää Kätkäläinen huomasin, että oletukseni on väärä.

Muuramelaisena haluaisin hehkuttaa esitystä ihan tolkuttomasti. Hehkuttaisinki jos se olisi mielestäni edes vähän hyvä, mutta kuin ei.
Niinkin jumalaisen hieno näyttelijä kuin Jouni Salo voi tehdä tympeän roolisuorituksen kesäteatterin lavalla.  (Tai niin....näyttelihän hän varsin huonossa Luottotoimittajassakin, joten ei tämä nyt ihan puskista tullut.) Vika ei kuitenkaan ole Salossa. (syntyperältäni salolaisena lisään, että ei tietenkään :) ) vaan kehnossa ohjauksessa. Mietin menivätkö harjoitukset niin, että Salo näytteli tavalleen ominaisesti eli mallikkaasti ja sitten ohjaaja kehotti lisäämään ilmevolyymiä niin, että kuurotkin katsojat ymmärtävät.

Vaikka otan tässä nyt hampaisiini Aploodin todettakoon, että
Ilmeneehän tätä monessa muussakin kokoonpanossa. Aploodissa asia vain korostui paikan puitteiden takia. Kun näyttämönä on helkkarin iso areena ja perinteisen kesäteatterin sijaan ns ihan oikea teatteri, sitä toivoisi jotain vähän parempaa.

Lisättäköön vielä, että olen toki seurannut usein ihan nautinnolla tuota tuollaista perinteistäkin "Sirkka se aina pyllähtää kun kamelin näkee" -kesäteatteria.  Esimerkiksi Korpilahden teatterin vedot parilta viime vuodelta ovat olleet varsin nautinnollisia. Siellä vain esityksen, paikan ja näyttelijöiden välillä ei ole yhtä suurta epäsuhtaa lopputulokseen nähden kuin kokonaisuudessa Kätkäläinen, noin 600-paikan areena ja yksi kaupunginteatterin parhaista näyttelijöistä.

Kuluu se matka mököttäenkin

Autokolumni Keskisuomalaisessa 27.6.2014

Riikka Mahlamäki-Kaistinen
Musiikki on olennainen osa yksinautoilun nautintoa. Jos mukana on matkaseuraa ei poppia niinkään kaipaa, mutta yksin huristellessa matka ilman lempimusaa on kuin kananmuna ilman suolaa. Huomasin tämän katkerasti palatessani viikko pari sitten äitini luota Salosta Keski-Suomeen.
Vaikka illalla mankka oli toiminut moitteettomasti, aamulla se oli hiljaa. Istuin hämmästyneenä ratin takana, kun ilmoille ei noussutkaan kotiinpaluuni soundtrackin ensimmäiseksi biisiksi valikoimani Nick Caven kipale. Cd, radio ja Usb näyttivät kyllä toimivan, mutta mikään muu kuin näytöllä vaihtuva teksti ei tästä kertonut. Kaiuttimista ei kuulunut pihahdustakaan. Ei vaikka nostin vollet kybälle ja pelon sekaisesti mietin rävähtääkö ääni yhtäkkiä ilmoille kuurouttaen minut ikiajoiksi.
Auton näyttöruudulla luki Celsiuksen sijaan Fahrenheit. Hetken mietin jo, onko autoni ottanut taas valtaansa joku automaailman paha henki. Oma lämpötilani kohosi hurjaa vauhtia – jos ei nyt mittayksiköstä toiseen, niin asteissa ainakin yläilmoihin. Tuomas Kyrön sanoin, kyllä minä niin mieleni pahoitin körötellessäni siinä sitten auton renkaiden huminaa kuunnellen.

Näpyteltyäni vimmatusti kaikkia nappeja ja nypyröitä parkkeerasin auton vihdoin tien poskeen ja kaivoin esiin ohjekirjan. Ihan turhaan. En kokenut valaistuksen hetkeä.
Mietin jo soittaako miehelleni, mutta tilanne muistutti niin kovasti niitä kertoja joina äiti on soittanut ja kysynyt ”mikä tässä tietokoneessa on oikein vialla?”, että päätin jättää väliin. Maailmassa ei ole montaa turhauttavampaa ja vaikeampaa hommaa kuin teknisen ongelman ratkaiseminen konetta näkemättä.

Toinen syy oma-aloitteisuuteeni oli se, että olin jo reissuni aikana kertaalleen tarttunut avustavaan puhelimeen ja kysynyt miten kannettavan saa kytkettyä puhelimen kautta nettiin. Mies ratkaisi ongelman alle minuutissa. Minä olin ennen puhelua pähkäillyt asiaa hyvinkin tuollaiset puoli tuntia.
Koska oma-aloitteisuuteni ei tuottanut tulosta, matka jatkui mököttäen. Kuunneltuani oman pääni tyhjää kolinaa neljän tunnin ajan, näin jo sieluni silmin, mitä kotipihassa tapahtuu. Muutama napin painallus ja jo rokki soi. Oletukseni oli myös, että mankan hiljaisuus johtuu yksinomaan minusta. Arvelin sohaisseeni vahingossa nappia, jossa lukee jotain niinkin vaikeaselkoista kuin esimerkiksi ”kaiuttimet pois päältä” tai ”totaalinen mykistys”. En vain onnistunut löytämään tuota nappia koneesta. Se oli kaiketi mennyt piiloon.

Ainoa lohtuni oli, että syntyihän tästä nyt ainakin kolumnin aihe. Jotenkin se ei lohduttanut.
Konkreettisen kiusallista tilanteessa oli se, että sitkeä korvamato lauloin päässäni satojen kilometrien ajan Petri & Pettersson Brass:n Maalaismaisemaa-kipaletta. Maalaismaiseman katsomisen ja toisen onnelliseksi ymmärtämisen sijaa uskoin onnelliseksi hänet, jonka autossa stereot toimivat.

Myönnän olleeni pikkuisen onnellinen, kun mankka ei kotipihassa heti totellutkaan miestäni. Kävi myös ilmi, ettei syy ollut minussa. Mankan oli sekoittanut jokin mystinen virtapiikki. Asiaan auttoi sulakkeen irrotus. Iloinen asia oli tietysti myös se, että sekaisin oli vain mankka (ja kuski). Ei esimerkiksi koko sähköjärjestelmä. Aavistan tosin, että tämä saattoi olla varotus tulevasta.
Seuraavalle soolo-reissulle otan laulukirjan mukaan. Onpa sitten muutakin hyräiltävää kuin se Maalaismaisema.

Tuli kerrankin keskityttyä olennaiseen

Jäätävän hieno Kankaan tehdas. Tämän montun päällä on kaiketi joskus ollut paperikone.

Kävin sunnuntaina Kankaan tehtaan avoimissa ovissa. Harhailin autioissa tehdassaleissa ja pelkäsin kolkon pimeitä pukuhuoneita. Vasta ihan loppu metreillä mieleen tuli niinkin olennainen asia, kuin että täältä voisi ottaa kuvia.

Olen huomannut, että se se vasta kertoo hienosta kokemuksesta, kun puhelimen kamera unohtuu taskuun. Ohessa nyt ne muutamat kuvat, jotka paikasta kuitenkin ehdin ottaa. Joskus on hienoa keskittyä olennaiseen.

Täällä on harrastettu kaiketi taukoliikuntaakin.

muisto entisistä paperimiehistä

UPM muutti Säynätsalosta Kankaalle

Vasemmalta UudenPolvenMuseon taiteilijoita Jonna Jantunen, Ilari hautamäki, Tyko Elo, Tuomo Blomqvist, Minja Revonkorpi, Maija Helasvuo ja Virpi Lehto.

UudenPolvenMuseon näyttelyavajaiset on varma merkki siitä, että nyt on kesä. Olin kuitenkin oikeassa kirjoittaessani viime vuonna blogiini, että menkää käymään Säynätsalossa UudenPolvenMuseossa nyt, sillä ensi vuonna ette ehkä sinne enää pääse. Nyt Säynätsalon UPM:n tehtaan ovet ovat kiinni, eikä missään näy töitään näyttelyyn roudaavia taiteilijoita.

Onneksi tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kesä tulekaan. UudenPolvenMuseon on nimittäin muuttanut Jyväskylään Kankaan paperitehtaan pergamenttisaliin. Tehdasmiljöössä pysytään siis yhä.

- Näyttelyn töille ei ole yhteistä teemaa, mutta tehdastila antaa paikan vuoropuheluun, yksi näyttelyn järjestäjistä, taiteilija Virpi Lehto sanoo.

Syvästi Säynätsalon tehtaaseen rakastuneena huokasin helpotuksesta astuessani Kankaan halliin sisään. Suljettu paperitehdas uudistaa näyttelyn kulissit tavalla, joka ei pakota paikkavertailuun. UPM ja Kangas ovat tehtaita ihan omilla tavoillaan. Toinen huokuu historiaa, jälkimmäisessä voi vielä kuulla toimivan tehtaan arkiset äänet. Tuntuu siltä kuin työntekijät olisivat poistuneet paikalta vain tovi sitten ja vieneet koneet mennessään. Säykissä taas odotti, että kulman takaa vastaan tulee pikemminkin tehtaaseen eksynyt supikoira kuin röökitauolle suuntaava työmies.



Edessä Satu Loukkolan veistos, takana Hanna Holman maalauksia ja lattialla Maija Helasvuon installaatio.

UudenPolvenMuseon tämänvuotinen näyttely on Virpi Lehdon, Jonna Jantusen, Minja Revonkorven ja Harald Karstenin käsialaa. Näyttelyyn on kutsuttu 20 taiteilijaa, joista valtaosalla on jonkinlainen yhteys Keski-Suomeen. Iso tehdashalli on jaettu pienempiin lohkoihin kaupunginteatterilta haetuilla Shrek-musikaalin kulissilevyillä.

Lehdistötilaisuudessa paikalla tuntui olevan vain kourallinen taiteilijoita. Viime vuoden haastateltavien määrään verrattuna ainakin reilusti vähemmän. Tästä innostuneena sanoin jututtavani jokaista ja jututinkin. Jo kolmannen kohdalla tajusin, että edessä on ankara valinnan vaikeus. Onneksi kuvat kertovat enemmän, joten ihan kaikkea ei tarvitse saada paperille.

Minja Revonkorven teos Selfie with bikini.

Kaiken kaikkiaan olin taas innoissani näyttelystä. Työt istuvat miljööseen loistavasti ja tuntuvat teemattomuudestaan huolimatta jutustelevan luontevasti keskenään. Minja Revonkorven FB:n arkipäivityshaastetta kommentoivat pastellityöt jatkavat Satu Loukkolan torsojen värimaailmaa. Lattian rosoinen pinta antaa kivan kontrastin töihin ja korostaa vaaleita värejä tavalla, jota ei ehkä tavanomaisessa galleriassa tavoittaisi.

Satu Loukkolan patsaita.

Tuomo Blomqvistin veistoksissa toistuu tehdasrakenteen krouvi muoto ja Maija Helasvuon ”Olin poissa, tulin takaisin” –puuveistoksesta löytyy samoja taltan jälkiä kuin lattiasta. Hanna Holman töissäkin olen aistivinani hylätyn tilan tunnelma. Voi toki olla, että vanhoihin tehtaisiin ihastuneena tunnen vain rakennuksen läsnäolon niin voimakkaana, että olen taipuvainen tuomaan sen osaksi seinille ripustettuja töitä.

Niin tai näin, minun silmissäni Jonna Jantusen käytetyistä materiaaleista syntynyt teospari Bow I ja Bow II on juuri sopivasti samanlainen, mutta erilainen taustaseinänsä kanssa. Molemmat ovat materiaaleina nähneet paljon, mutta kyenneet muuttumaan ajan saatossa. Jantunen on taittanut vanhan pleksikatoksen eräänlaiseksi työnsä esiriipuksi ja Pergamenttihallin sisäänsä kätkemä Kankaan Paperitehdas taas on onnistunut uudistumaan tuoreeksi kulttuurikohteeksi. Monipuolisesta kulttuurista kertoo toistuva jumputus. Nurkan takana testataan äänentoistoa tänään alkavaa Reaktio-festivaalia varten.



Edessä Harald Karstenin ja Takana vasemmalla Jonna Jantusen työt.

Tykö Elon linnuilla ei äkkiseltään tuntuisi olevan mitään tekemistä tehdasmiljöön kanssa. Toisaalta kuplivasta polyuretaanista ja saumauslaastista valmistetut veistokset ovat juuri sopivasti outoja lintuja tepastelemaan tyhjän paperitehtaan halleissa. Ilari Hautamäen suuret akryyli- ja öljyvärityöt puolestaan hyppäävät voimakkaina seiniltä ja toimivat harmoniaa rikkovina elementteinä. Jos kaikki teokset istuisivat halliin kuin äitinsä syliin, olisi kokonaisuus liian pureskeltu.

UudenPolvenMuseon taiteilijoita yhdistää into näyttelystä. Vaikka alusta asti mukana ollut Virpi Lehto on varsin flunssainen ja näyttelynrakentamisesta uuvahtanut, kuuluu äänestä kuitenkin syvä tyytyväisyys siihen mitä on taas saatu aikaiseksi.



Tyko Elon made luikertaa tehtaan lattialla.

Maija Helasvuo puolestaan kiittelee vuolaasti näyttelykutsustaan.

- Hemmetin hauskaa osallistua tällaiseen taiteilijavetoiseen näyttelyyn. Näyttelyt, joissa taiteilijat tekevät toisilleen, ja miksei itselleenkin, on sellaista ruohonjuuritason kulttuuritekemistä joka on todella tärkeätä, Helasvuo toteaa.

Vaikka tänään vietetään UudenPolvenMuseon avajaisia, ei näyttely ole ensi viikolla auki kuin yhtenä päivän.  Virpi Lehdon teos Pommitus tuntuu viittaavan alkutauon syyhyn. Ensi viikolla Kankaan tehtaan alueella etsitään nimittäin pommituksista räjähtämättömiksi jääneitä pommeja. Lehdon työ tosin valmistui jo paljon ennen tietoa kyseisistä kaivauksista. Vaikuttimena oli oman äidin lapsuuden ja Kankaan alueella tapahtunut juoksumatka pakoon ilmasta satelevia pommeja.



Tänä vuonna en kirjoita bloggaukseni loppuun, että menkää nyt, ensi kesänä ette ehkä pääse. Uskon, että pääsette ensivuonnakin. Se, missä näyttely silloin on, on tosin ihan eri asia. Kirjoitan siis vain, menkään UudenPolvenMuseoon. Se jos jokin nimittäin kannattaa.



Arto Väisäsen työ päästää hienosti harmaan päivän valoa läpi.



UudenPolvenMuseon kesänäyttely 13.6.–31.7.2014 uusissa tiloissa Jyväskylän Kankaalla, Paperitehtaan pergamenttihalli (Kympinkatu 3). Vapaa pääsy

 



Baletti valtasi Lounaispuiston

Äkkiseltään ei tule mieleen montaa ronskimpaa kontrastia kuin kansallisbaletin kiertueen seuraaminen Lounaispuiston estraadin edessä, maassa istuen. Toiset ovat äärimmäisen sulokkaita, notkeita ja taitavia - toinen etsii tuskassa asentoa jossa puutunut peppu ja jäykistyneet jalat jaksaisivat olla.

Vaikka kaikki esitykset klassisesta nykytanssiin olivat upeita niin pyllyni puutumisaateen perusteella olen eniten nykytanssin naisia. Jorma Uotisen koregrafian Ballet pathétiquen aikana en edes muistanut tunnottomia jalkojani.

Baletin tuottaja Timo Sopura lupasi välittää Uotiselle tiedon tämän baletin vastaanotosta jyväskyläläisten keskuudessa. En nimittäin ollut ainoa joka oli aika liekeissä. Toki hienoja olivat muutkin tanssit.

Autovalheita ja syrjähyppyjä

Keskisuomalaisen kolumni 6.6.2014 (Olettaisin ainakin näin -lehteä en ole vielä nimittäin tänään nähnyt)

Kesällä sitä katsoo järven laineita ja sanoo ääneen sellaisia höpön höpöjä kuin, että ensi talvella hiihdän ehkä satoja kilometrejä. Sivakoin järvelle vedettyjä latuja kuin Mietaa konsanaan ja kapuan harjun jyrkimmän mäen ylös kuin vettä vaan.
Talvella sitä puolestaan miettii ihan tosissaan sitä kuinka hirveän monta kilometriä tuleekaan seuraavana kesänä uitua. Että aamusesta hyppään heti uikkareihin ja kierrän tuon horisontissa siintävän saaren.
Talvella hiihdetään, luistellaan ja lasketellaan ja kesällä uidaan, juostaan ja soudetaan ilman että lenkkarit kuluisivat, voiteluaineet ehtyisivät tai uikkarit menettäisivät kesäauringossa elastisuuttaan.
Ihminen on pohjimmiltaan valepukki ja eniten hän viilaa linssiin itseään.
Ja mitenkäs tämä liittyy autoihin ja liikenteeseen? No ihan kaikessa – se toiseksi eniten valheita vastaanottava osapuoli on nimittäin auto.

Täyttä autovaletta on esimerkiksi usein suustani kuultu vakuuttelu "Tästä lähtien käytän auton pesussa kuukausittain, enkä laiminlyö sen vahausta enää kertaakaan". Kaikki muutkin auton puhtauteen liittyvät vakuuttelut ovat kokemani perusteella silkkaa puppua. En ole ottanut kuukausiohjelmaan toistuvaa auton imurointia, vaikka niin olen monasti vakuuttanut. Ikkunatkin pesen vain silloin kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Vanteet olen renkaan vaihdon yhteydessä pessyt tasan yhden kerran – silloinkin sanalla sanoen melko huolimattomasti.
Jos pissapojan sisältö, suodattimien uutuuden karheus tai öljyn tummuus riippuisivat minusta, koneeni kulkisivat (tai eivät juuri siksi kaiketi kulkisi) vielä alkuperäisillä varusteillaan ja lisäaineillaan.

Toki voi olla, että te siellä olette minua parempia ihmisiä, mutta itse ainakin suollan rakkaille peltilehmilleni valheita toisensa perään. Puhun kasvavasta hoivanpidosta, perustarpeiden jatkuvasta huomioon otosta ja ylimääräisten hellyydenosoitusten osoittamisesta. Puhun autolleni hiljaa rakkaudesta kuiskaten.
Joko autoni ovat suhteeni varsin pitkämielisiä, silmittömän rakastuneita tai sitten pikkuisen tyhmiä. En tiedä mikä, mutta jokin ajokkieni – varsinkin sen vanhemman – suhteellisuudentajua hämärtää. Voiko se olla vanhuus?

Aina ei ole ollut näin. Muistan lämmöllä nuoruuteni tuittupäistä Fiatia, joka varsin monipuolisen puunauksen jälkeen hajosi huoltoaseman pihaan. Vieläpä tankki täynnä bensaa. Kuinkas muutenkaan. Jotta keltaisen pikkupaholaisen mielipiteenilmaisu olisi ollut kattava, kuului takapäästä tasainen sihinä. Ilmavaivojen sijaan rikkoutunut rengas vihelsi tyhjentyessään. Fiat ikään kuin sanoi, että ”hikoilusi oli yhtä tyhjän kanssa”. Se näytti minulle, mistä reiästä kana pissii ja kuka on kukko tällä tunkiolla. ”Että ihan turhaa kuvittelet, että rakkauteni on noin helpoilla konsteilla ostettavissa.”

Tästä päästäänkin siihen nähdäkseni varsin uskottavaan oletukseen, että 22-vuotiaan Peugeotini tuoreehko katsastusleima on yksinomaan laiminlyöntini ansiota. Valkoinen ratsuni ymmärtää, että minä olen kuningatar, joka ei peltilehmää kumartele. Minua on toteltava tai käy hassusti.
Voi toki olla, että miehelläni, joka ei noudata valitsemaani totaalisen laiminlyönnin linjaa on osansa asiassa. Sydäntäni vihlaisee ajatus, että Peugeot rakastaakin häntä ja hänen vahaavan kätensä liikkeitä.