kurkkutableteista ja kalastuksesta

En ole näitä viikottaisia Antenni-kolumnejani kovin montaa blogissani julkaissut, mutta laitetaanpa välillä. Nämä höpinäni siis leviävät kiusallisesti maanantaisin muistaakseni kahdeksan lehden sivuille.
Ohessa tämänpäiväinen eli maaliskuun 5. pykäys.

Totuus siitä, mitä mainoksessa oikeasti sanotaan

Strepsils-mainoksessa nainen kyyhöttää miehen kanssa kalassa. Kurkkua alkaa kutittaa ja nais-parkaa yskittää. Tuolloin näennäisen ritarilliseksi heittäytyvä mies tarjoaa hänelle inkiväärinmakuista Strepsilsiä. Ei sano, että lähdetään vaan kulta kotiin. Kääritään sinut lämpimään huopaan takkatulen eteen ja juotetaan mukavasti rommilla terästettyä hunajavettä.
Ei sano ei. Miestä harmittaa kalojen säikyttely ja hän ojentaa naiselle kurkkutabletin ja Voilá, sehän tehoaa. Kalastus – tuo pysähtyneen ja  tapahtumaköyhän hetken ikuinen venyttäminen – voi jatkua.

Hmm, sanon minä. Mitä tämänkin mainospätkän käsikirjoittajan päässä on oikein liikkunut? Luuleeko hän, ettemme me osaa lukea näyttelytyön taakse?
Minä tiedän, ettei naisella ole kurkku kipeä. Ei häntä oikeasti edes yskitä. Hänen pyllynsä puutuu veneessä, johon mies on hänet pakottanut. Jo siinä, että mies on pyytänyt naistaan kanssaan veneeseen on jotain perin pirullista. Kaikkihan me tiedämme kaukaa historiasta kumpuavan perimätiedon kautta, etteivät naiset osaa venettä edes soutaa. Eivät ainakaan tavalla, joka miehiä miellyttäisi. Miehen vasemmalle kun on yleensä jossain muualla kuin naisen vasemmalla. Miehiltä puuttuu myös ymmärrys siitä, ettei vasemmalle ole yhtään sen enemmän vasemmalla vaikka sen huutaisi kuinka tuskastuneella äänellä tahansa.

Mutta siis, takaisin mainokseen. Strepsils-klipin naisen on soutamisen sijaan höynäytetty liottamaan matoa vedessä. Sehän se vasta hauskaa onkin. Jee. Kukapa sitä olisi halunnutkaan maata kokassa ruskettumassa. Ei. Paljon mukavampaa on soutaa varjoisaan poukamaan uittamaan matoja.
Veikkaan, että typyä yskittää korkeintaan oma moukkamaisuus. Se, että tuli sanottua kyllä tilanteessa, jossa olisi pitänyt sanoa "Voi kun en nyt ehdi".
Mietinkin tässä, että onko kyseisen Strepsils-mainoksen kirjoittamaton sanoma tämä: ota kalaretkelle mukaan kivanmakuinen Strepsils. Kun eukko alkaa keksiä tekosyitä kotiin lähtöön, lykkää namu suuhun. Onpa hiljaa ainakin hetken ja Avot, kala syö jälleen.

Miesten sydämen asialla

Lupasin liittää tämänpäiväisen TV-kolumnini blogiini, jotta asianomaiset herrat pääsevät sen lukemaan. Tässä siis sydämen asiaa miehille:

Lähtöoletukseni oli tämä: Sydämen asialla on sarja, jota katsovat naiset, joiden syntymävuosi sijoittuu aikahaarukkaan 1940 – 1960. Ai miksikö. No siksi, että sydämen asia kuulostaa juuri heille räätälöidyltä materiaalilta.

Hämmästykseni oli suuri illastaessani pari viikkoa sitten miesseurueessa. Joku mainitsi ohimennen Sydämen asialla –sarjan ja pöydän täytti iloinen pulina. Miehet intoilivat sarjasta kuin pikkulapset hiekkalapiosta. Silmät lautasen kokoisena ja leuka rintaan tipahtaneena kuuntelin.
– Upeaa millä pieteetillä yksityiskohdat on hiottu, yksi sanoi.
– Mopot ja autot ovat juuri sellaisia kuin 1960-luvulla pitääkin.
– Ja ne tiet, miten niillä mahtuu kaksi autoa kohtaamaan toisensa.
”Ahaa!”, totesin ajatuksissani. Innon taustalla ovat pelit ja koneet.
Mutta sitten miehet hehkuttivatkin jo juonen koukuttavuutta. Yksi mietti mihin se joku tietty hahmo oikein hävisi ja tuleeko vielä takaisin. Toinen nauroi, että on se ihme miten pieneen kylään mahtuu niin paljon rikoksia.

Kun mainitsin, etten ole sarjaa koskaan katsonut, miehet katsoivat minua pitkään. Mietin jo, olinko vahingossa sanonut, että piilottelen farkkujeni takamuksissa häntää tai että olen kotoisin Saturnus-planeetalta.
– Etkös sinä sanonut kirjoittavasi tv-kolumneja, joku kysyi.
Ääneen lausumaton todellinen sisältö meni jotakuinkin näin: ”Et taida kovin kaksinen tv-kolumnisti olla, kun et Sydämen asialla –sarjaa tunne”.
Olisin halunnut heittää vastakysymyksen, että ettekös te sanoneet olevanne miehiä, mutten tohtinut. Ei kannata lähteä vinoilemaan, kun ei ole yhtään perillä asiasta. Ehkä tyttömäinen Sydämen asialla –nimi onkin johtanut minut harhaan.

Tänään aion aloittaa tutustumisen kyseiseen sarjaan. Pienen lisägallupin kautta olen nimittäin saanut sen käsityksen, että oletukseni Emmerdale-tyyppisestä sisällöstä on täysin väärä. Näin ollen lähetän jo etukäteen mitä syvimmät anteeksipyyntöni tuonnoiselle herraseurueelleni. Olin väärässä. Sydämen asia on miestenkin asia.

Aina valmiina kuin partiolainen

tv-juttuja
"Oletko valmiina? Rick ja kumppanit ovat."
Ja niin olen muuten minäkin.
Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa katsellessa sitä miettii väkisinkin, että ovat nuo bunkkerinrakentajat vähän outoja.
Tästä huolimatta totuus on, että minäkin olen maailmanlopun odottaja. Kyseisen tosi-tv:n maailmanloppu ei vain ole minun maailmanloppuni. Minä en odota ydinpommia, sotaa bensasta tai biohasardia. Minä odotan zombeja.
Kun televisiossa kysytään ennen Walkin dead –sarjan alkua ”Mitä tekisit selviytyäksesi”, minä tiedän mitä vastata. Olen näet miettinyt näitä juttuja. Kaiketi vähän liikaakin muutaman ystäväni mielestä.

Siinä vaiheessa kun kaduilla alkaa parveilla eläviä kuolleita, minä suuntaan apteekkiin, bensa-asemalla ja ruokakauppaan. En kilju ja panikoi, vaan ryhdyn toimimaan.
Asuinpaikakseni alkukaaoksen keskellä olen valinnut korkein aidoin suojattuun tiilirakennuksen. Missä se sijaitsee, sitä en tietenkään paljasta. Ymmärrän olevani pulassa, jos te zombien hyökätessä kaivatte vanhan Keskisuomalaisen esiin ja toteatte, että ”Jaa. Tuolla sijaitsee se Mahlamäki-Kaistisen turvapaikka. Sinne mennään, sillä on suunnitelma todella pahan päivän varalle.”

Ihan yksin en asemapaikassani elele. Mieheni lisäksi olen värvännyt mukaan yhden ystävän. Kun kysyin lääkäri-tutultani, josko hän liittyisi zombie-sodan alettua joukkooni, häntä nauratti kovasti. Lupasi kuitenkin tulla messiin.
Hymy hyytyy kyllä H-hetken koittaessa. Tohtori-ystävänikin osaa silloin arvostaa sitä, että muiden murehtiessa ilmaston lämpenemistä ja maailman ylikansoittumista, minä kehittelin seiväsmäisen zombientappoaseen. Siitäkin hän iloitsee, että olen hankkinut elokuvien kautta taustatietoa purijoiden käyttäytymisestä.

Siitä olen pikkuisen tuohtunut, että zombeista annetaan niin ristiriitaista tietoa. En esimerkiksi ole ihan varma osaavatko ne kulkea vedessä vai eivät. Olin myös virheellisesti päätellyt niiden jäätyvän kylmässä toimintakyvyttömiksi, mutta vastikään televisiossa pyörähtänyt Dead snow kumosi käsitykseni. Täytynee siis ostaa lisää piikkilankaa.

Minusta tuli hampsake

Hampun ja saken suurkuluttajako?

Tämänpäiväisen Antenni-kolumnin seurauksena sain varsin rakastavaa lukijapalautetta, jossa sukunimeni yhdistettiin nokkelasti alapääeritteisiin, kehotettiin katsomaan peiliin ja viskattiin vielä varsin omapäisellä nimikkeellä "vitun hampsake".

Ystävistäni yksi epäili tämän juontavan hampun ja saken yhdistelmästä. Toinen arveli vähäisemmän hampparin nimitykseksi. Eräänlaiseksi hampparin diminutiiviksi siis.

En lähtenyt palautteen antajalta kysymään tarkennusta termiin.

Ehkä kuitenkin pidän enemmän siitä "Keskisuomalaisen eukku" nimikkeestä, joksi minua kutsuttiin joskus aiemmin, silloinkin kolumnin innoittamana.

Tässä siis se lukijan tunteita kuohuttanut Antenni-kolumnini:

Tärkeintä on, ettei joukossa ole Ollia

Pari viikko sitten ilmoitettiin, että syksyllä starttaavan Idolsin tunaroinneista eikun tuomaroinneista vastaavat Jone Nikula, Jussi 69, Lauri Ylönen ja Sini Sabotage.

Halleluja! huudahdin nähdessäni listan, vaikken tulevaa kisaa toivoakseni seuraakaan. Ilahtumiseni syy oli siinä, ettei ruutuun päästetä ainakaan kisassa vuonna 2011 vieraillutta Olli Lindholmia, jolle kuuluu eittämättä kaikkien aikojen surkuhupaisimman Idols tuomarin titteli.

Saan vieläkin kylmiä väreitä ja syviä inhon väristyksiä muistellessani kuinka Yön keulahahmo jakoi nuorille laulajan aluille ulkonäkövinkkejä. Kellä oli vääränlainen tukka, toisella rumat vaatteet ja yhdellä tyhmät viikset.

Mietin tuolloin ja mietin yhä, että miten tukka pystyssä nuoruutensa heilunut ukkopaha ei huomannut kuinka ääliömäiseltä omat korjailuehdotukset kuulostivat. Ikään kuin kukaan alle parikymppinen nyt toivoisi ulkonäöltään miellyttävänsä puolivuosisataa eläneen Lindholmin silmää. Että kohdettaan 30 vuotta vanhemman miehen tyylitajulla olisi minkäänlaista positiivista arvoa.

 

Se siitä olisi vielä puuttunut, että tuo lavaesiintymisen rytmitajuton nytkähtelijä olisi kertonut kuinka yleisö otetaan.

Facebookista löytyy tosin ”Olli Lindholm vakituiseksi Idols-tuomariksi” –sivusto, mutta toivon sen olevan sarkasmia. Ainakin olen onnellinen, ettei tuotantoyhtiö ole ottanut sitä tosissaan.
Voisin myös kirjoittaa ihan oman kolumnin siitä, kuinka äärimmäisen tympeästä Lindholmin korvamato vakuuttelustaan huolimatta rakkaus ei ole eikä tule lumivalkoiseksi.

 En toki ihan hirveästi tuosta Nikulastakaan jaksa innostua. Jos joskus koin hetkellistä rock-uskottavuuden harhaa miehen suhteen, se hävisi kyllä tyystin muinaisen Äijät-ohjelman kautta. Siinä missä Kotiteollisuuden Jouni Hynynen keskittyi kiroilemiseen, yllättävän paljon Jean-Pierra Kuselaa muistuttava Nikula oli niin partiopoikamaisen yli-innokas, että yhdistän hänet yhä sitkeästi kolkkapoikiin ja partiovalan vannomiseen. 

 

Sieluni syvät arvet

Ksml 6.5.2013

Tappajahai jätti lapsensieluuni niin syvät arvet, että voin nyt, lähes 40-vuotiaana, varmuudella sanoa, että ne eivät tule koskaan parantumaan. Näin siitäkin huolimatta, että näin Tappajahain vasta aikuisena.

Elokuva turmeli mieleni isoveljen oveen teippaaman julisteen kautta. Voin yhä sukeltaessa yllättää itseni pälyilemästä pohjasta esiin nousevia teräviä hampaita.

Enää en sentään pode hai-kammoa kylpyammeessa ja uimahalleissakin uiskentelen melko vapautuneesti. Avomerelle minut kuitenkin saa pulikoimaan vain heittämällä laidan yli ja merenalaisen maailman ihailun jätän suosiolla muille.

Teini-iässä minulla oli kavereideni kanssa tapana esittää tiheään toistuvilla Tukholma-risteilyllä Tappajahai-performanssia. Pötkötimme hyttikäytävällä, nostimme kädet haineväksi pään päälle ja hyräilimme hain hyökkäämistä ennakoivaa tunnaria.

Syytä tähän, kuten moneen muuhunkaan teini-iän toilailuun, on turha kysyä. Sitä ei ole. Joku päätohtori olisi varmasti nähnyt teini-Riikan hai-kiemurtelussa yrityksen kieltää sydänalaa ahdistava pelko – pakokauhu siitä, että laiva uppoaa ja Itämeren hait syövät minut suihinsa. Realistisempi pelko olisi kaiketi ollut huoli biologian ja maantiedon kokeiden läpäisystä.

Toinen lapsuuden traumatisoija oli Hitchcockin Psyko. Näin sen aivan liian nuorena ja ihmettelen yhä mikä nukkumaanmenoajasta lipsuminen tuona 80-lukuisena lauantai-iltana oikein tapahtui. Unen päästä saa ihmeen heikosti kiinni, jos luomien takana herra Norman Bates esittelee kuivunutta äitiluurankoa.

Yhtenä kesänä taas vietin ihan liian monta tuntia peilin edessä miettimässä onko minulla vesipää. Dokumentitkin voivat olla pelottavia, sillä olin tv:n välityksellä kuullut kyseisestä sairaudesta ja sen ulkoisista tuntumerkeistä. Sitä kuulkaa pää kasvaa melkoisiin mittasuhteisiin kun sitä oikein tarkkaan tiiraa peilistä lapsen hermostunein silmin.

Oli miten oli. Jälkikäteen mietittynä taisin kuitenkin päästä helpolla. Nykymukuloiden unissa seikkailee zombeja ja vampyyrejä, eikä niiltä voi välttyä edes pysymällä kuivalla maalla.

Myinkö sieluni saatanalle?

Tällä viikolla Keskisuomalaisessa, Savon Sanomissa, Karjalaisessa, Turun Sanomissa ja Etelä-Suomen Sanomissa julkaistiin ensimmäinen TV-kolumnini. Jäin julkaisun myötä miettimään, että miten tässä näin kävi. Vielä reilut neljä vuotta sitten olin syvällä akateemisessa maailmassa – kaulaani myöten syvällä. Niin syvällä, ettei henki ollut kulkea – ja nyt käsittelen teksteissäni telkkariohjelmia. Miten ihmeessä ranskalaisesta modernistista päädyttiin tähän.
Väitöskirjan teko oli oikeasti innostavaa. Kertaakaan en ajatellut, että "En jaksa. Nyt saa riittää". 
Jälkikäteen tuli kuitenkin olo, että mitä kauemman aikaa väitöstilaisuudesta kului, sitä vapaampi oli fiilis. Ensimmäisen vähän syvemmän hengenvedon vetäisin ihan jo viikon parin päästä. Sitten ilma lähti pikkuhiljaa kiertämään ja ajatus sen mukana. Viimeistään vuoden päästä olin jo ihan oma itseni.
Tämä ei toki tarkoita, että väittely olisi ollut kauhea kokemus. Ei edes epämieluisa sellainen. Se vain keskitti ajatukseni niin, että olin vähän eri ihminen kuin nyt. Mieluummin olen tämä nykyinen kuin se toinen.

Aloitin freelancer hommat Keskisuomalaisessa pari vuotta sitten. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja tielle on osunut iso määrä kiinnostavia ihmisiä.

Mutta että tv-kolumnit. Jo pestautuminen auto- ja liikenne kolumnistiksi tuntui pienoisena pistona sydänalassa, mutta nyt viimeistään joku minussa kysyy, että myinkö sieluni saatanalle vaihtaessani akateemisen tutkimuksen telkkariohjelmista kirjoitteluun.

Ja saahan sitä kysyä. Tärkeintä kai kuitenkin on, että tietää tekevänsä jotain mikä tuntuu mieluisalta. Ja sitähän ei tiedä kaiketi kukaan, minä vähiten, mitä sitä vaikka vuoden päästä tekee...



Väitöstilaisuus talvelta 2008. Takana kustoksena toiminut Tarmo Kunnas.
Huomaa ohimolle nostettu sormi, joka on kaiketi korostavinaan syvää ajattelua.
Todellisuudessa kuitenkin, kuten kuvasta näkyy, keskityn lähinnä vesikarahvin
lasikorkilla leikkimiseen.

Ohessa ensimmäinen tv-kolumnini:

Valehtelen siis olen

TV:n katseleminen on asia, josta kukaan ei puhu rehellisesti. Kaikki valehtelevat. Minäkin. Ennemmin paljastetaan vaikka sähköpostin salasana tai verkkopankkitunnukset kun kerrotaan, kuinka monta tuntia iltaisin tulee löhöttyä telkkarin ääressä.

- Joo, ei meillä katsota televisiota oikeastaan ollenkaan. Uutiset ja joskus jotain urheilua. Usein nekin jäävät väliin.
Höpö höpö, sanon minä. Sadan ihmisen otannassa näitä tv:n vieroksuja on oikeasti korkeintaan yksi. Hänestäkin puhutaan nuotiotulilla lähes urbaanina legendana ja kukaan tuskin on häntä oikeasti kohdannut silmästä silmään.

Telkkarin katsominen on vähän niin kuin nenän kaivuu tai vessassa käynti. Kaikki sitä tekevät – prinsessat ja prinssitkin – mutta sen todellisista yksityiskohdista vaietaan. Töllöttelyä nyt vaan ei mielletä kovin kultturelliksi tai älykkyydentaso-oletusta nostavaksi. Vai oletko muka joskus kuullut ”viisas mies, lukee paljon” määritelmästä versiota ”viisas mies, katsoo paljon televisiota.”

Edes se ei auta, että vakuuttaa tuijottavansa vain uutisia ja dokkareita. Ei tietenkään auta. Niitähän me kaikki muutkin valehtelemme seuraavamme, joten tiedämme uutisten olevan salakoodi Salkkareille ja suosikkidokkarin pureutuvan maailmanhistoriaan sijaan lähinnä B-luokan filmitähtien elämään ja rintaimplanttien asennukseen.

Tuore antenni-kolumnipestini pelastaa minut vihdoin kroonisen valehtelun kierteestä. Voin puhtaalla omallatunnolla juurtua kiinni sohvaani. Myöntää rakastavani intohimoisesti muun muassa True Bloodia ja itkeväni vesiputouksena melkein jokaisen Greyn anatomia –jakson parissa.

Ja mitä liialliseen tv:n katseluun tulee, niin pätevä mittari on mielestäni tämä: jos vähän tuhdimman tv-rupeaman jälkeen huomaa häntäluun seudun tunnottoman puutuneeksi, on töllöä katsottu vähän liikaa – tai ainakin tarpeeksi yhdeltä istumalta.