Karibian risteily - me ja ne muut

Opas sukelsi Caicossaarilla merenpohjasta meritähden turistien ihasteltavaksi.

Joku on jättänyt sotilaskuvansa Key Westissä
Ernest Hemingwayn lempibaarin seinälle. Moni
muu oli jättänyt kuvan sijaan rintaliivinsä. 

Olen viime päivinä paukutellut niin paljon henkseleitä tekemästäni Karibian risteilystä, että ymmärrän jo olla pikkuisen varuillani pimeillä kujilla.
Tästä huolimatta haluan hehkuttaa vielä vähän lisää kokemuksistani Silversea-varustamon Silver Spirit –laivalla. Elän nimittäin uskossa, etten toiste pääse moista luksusta kokemaan, joten jos en nyt hehkuta, niin koska sitten.

Sen sijaan, että lähtisin kertomaan kuinka fantsua oli kun hovimestari Kripes Modathi laski minulle ja miehelleni vaahtokylvyn 10-vuotis hääpäivänämme, kuinka paljon mieltäni lämmitti aulabaarin Jose, joka jo ihan ensimmäisen illan jälkeen muisti suosikkidrinkkini tai kuinka paljon täytyy syödä tuoreita merenherkkuja, jotta pystyy jättämään osan hummerista lautaselle, kerron kanssamatkustajistani. 



Silver Spirit oli lastattu harmaahapsisilla ihmisillä. Minä ja mieheni edustimme ikäjakaumassa sitä nuorinta kastia. Näin siitäkin huolimatta, että siippani on jo pitkään (seurustelumme ensi vuosista lähtien - HUOM: syy-seuraus -suhde) ollut väritykseltään hopeakettu. Toki muutama meitä nuorempikin laivalta löytyi, mutta pääsääntöisesti matkalaiset olivat eläkeläisiä. Lapsia laivalla oli nolla kappaletta.

Silver Spirit risteilyn ensimmäisen kohteen, Key Westin satamassa, jossa vilisi kanoja ja kiekuvia kukkoja.

Laivan edustaja luonnehti laivan matkustajia kertomalla näistä monen ”tehneen urallaan upeita asioita”. Hienovaraisesti hän ei tietenkään lähtenyt toimittajalle asiaa sen enempää avartamaan. Kiusallista, mietin. Täällä sitä lötkötellään kaiken maailman suurmiesten ja –naisten vierellä, siitä tietämättä. Yhden miehen esimerkiksi uskoin olevan vähintäänkin maansa pääministeri tai muutoin korkeassa asemassa ja erään naisen yhdennäköisyyttä Voguen päätoimittajan kanssa puntaroin mielessäni pitkään.

Itse olin mukana reissussa siksi, että Silversea-varustamo tarjosi minulle ja miehelleni risteilyn matkailutoimittajan duunini takia. (Sanottakoon, että joskus freelancerinkin risukasaan paistaa aurinko ja tänä vuonna on matkailua koskevien juttujen saralla ollut aika aurinkoista...)


Lounas- ja päivällimenut muuttuivat päivittäin.
Joskus tarjolla oli kokonaisena grillattua possua.

Mutta palataanpas siis niihin muihin matkalaisiin. Vaikka välit kanssamatkustajiin olivat tuttavallisen leppoisat, ihan kaikilta ei kehdannut hississä kysyä, että mikä olet miehiäsi.



Ajatus siitä, että moni matkatoveri katsoi minua ja miestäni samoja kysymyksiä puntaroiden, oli varsin hupaisa. Joku ehkä mietti, että jotta noin nuorella (tirsk!) pariskunnalla on varaa ja aikaa lähteä tämän kaltaiselle luksusristeilylle, heidän täytyy  olla varsin mukavasti toimeentulevia tai sitten  jollain tapaa merkittävässä asemassa olevia. Ilmeisesti kapteeni oli jälkimmäistä mieltä, sillä lähettäessään meille kutsun varustamon kanta-asiakkaiden ns. Venetsialaisen yhteisön suljettuun tilaisuuteen, kutsu oli osoitettu kunnioitettavalle toimittajalle (an honoured Journalist) (tirks! nro.2)



Puerto Rivon seinäkuvia.

Yksi matkustajista kertoi kokevansa hengenheimolaisuutta kanssamme. Siinä missä hän tunsi peppi-pitkätossumaisten lettiensä olevan ristiriidassa laivan muun risteily-yleisön kanssa hän huomasi tatuoitujen käsivarsiemme ja vatsojemme kertovan vähän erilaisesta elämäntarinasta kuin harmaapäiden Rolexit tai daamien illasta toiseen vaihtuvat iltapuvut. Asiaa painottaakseen nainen esitteli omaa kelloaan: ”Ei täällä kellään muulla taida olla Timexia ranteessa”. Eikä tosiaan ollut.

 

Sanottakoon kuitenkin, että en kokenut kertaakaan reissun aikana sitä tunnetta, että  olevani väärässä paikassa. Tämä ei johdu siitä, että olisin kokenut kuuluvani sen enempää vanhusten, rikkaiden kuin kuuluisienkaan joukkoon. Vaan siitä, että kun henkilökunta kohteli kaikkia, pankkitiliin katsomatta, kuin kuninkaallisia, tunsin itseni sellaiseksi.
 

Nukkuessani paluumatkalla kuola poskelle valuen Tukholman lentokentän penkeillä, en kuitenkaan enää tuntenut itseäni prinsessaksi.... 1,5-vuorokauden valvomisesta syntyneet mustat rinkulat silmien alla viittasivat korkeintaan jonkinlaiseen pimeyden prinsessaan.

 

Lisätietoja Silversea-varustamon risteilyistä osoitteesta www.silversea.com



"Miljonääri-Jussi" ja vaimonsa kunnioitettu toimittaja.