Kamikaze-lentäjän kyydissä

Minä ja Hunksi viime syksyllä... silloin kun
vielä luulin, että meistä tulisi kavereita.

Keskisuomalaisen autokolumnini 7.10.2014 lehdessä

Olen nyt ajellut noin vuoden päivät sinisellä Hyundaillani. Pohjoisin ajoreittimme suuntasi Norjan Tromssaan ja eteläisin paikka on tainnut olla Suomen Salo. Kaara on toiminut moitteettomasti, eikä ole jättänyt minua kertaakaan pulaan. Tämä on tietysti hieno asia, mutta tästä johtuen minulla ei myöskään ole minkäänlaista tunnesidettä autoa kohtaan. Se on ihan mukava, mutta niin neutraali kulkupeli, etten rakasta sitä samalla tapaa kuin aikaisempia ajoneuvojani.

Kesällä luulin jo, että välillämme on kuin onkin jonkinlaisia fiiliksiä – syvän rakkauden sijaan kuitenkin pelonsekaisella kauhulla siveltyä horroria. Kaarani ainoa kuluneen vuoden aikana ilmentämä persoonallinen veto on nimittäin se, että se yritti koko kesän ajan tappaa minut. Jos irrotin katseen hetkeksikin tiestä, renkaat olivat jo löytäneet suoran reitin kohti vastaantulevien kaistaa.

Välistä tuntui siltä, että auto koki niin suurta vetoa kuolemaa kohtaan, että sain rystyset valkoisina vääntää sitä takaisin valoon. Aloin jo valikoida cd-soittimeenkin vähän iloisempaa musiikkia rohkaistakseni autoa pois masennuksen syvästä kuilusta. Ensin kokeilin eteläkorealaisia yhtyeitä, mutta tulkitsin koti-ikävän vain kasvattavan epätoivoa. Lokakuussa autossani soi nonstoppina Loirin Naurava kulkuri.

Olisi kenties ollut loogista epäillä auton oikkujen lähteeksi kovettuneita ja matalaprofiilisia kesärenkaita, jotka ottivat omikseen kaikki maantien urat ja töyssyt. Kaipasin kuitenkin niin kovasti edes jotain inhimillisiä piirteitä, että taivuin uskomaan persoonallisuushäiriöön. Tämä oli mielestäni looginen veto jo siksikin, että renkaissa oli ihan kivasti pintaa ja ne olivat muistaakseni toimineen syksyllä vielä moitteettomasti ennen talvikiekkojen vaihtoa.

Vaikka luonnetta kaipasinkin, moinen Stephen Kingin tappaja-auto Christinen kaltainen meininki ei kuitenkaan ilahduttanut minua. Murhatuksi tulemisen pelko ei nostata samalla tapaa lempeitä tunteita kuin vaikka männä autojen kiehuvat jäähdytysnesteet, tienposkessa pomppivat irto-osat tai startin kapina. Kaikki nuo oikkuilut ovat toki aikoinaan harmittaneet minua, mutta ne eivät ole sentään saaneet minua pelkäämään.

Kuun lopussa huokasin syvään renkaanvaihdon jälkeen. Olin ollut väärässä. Vika oli kuin olikin renkaissa, sillä talvikiekoilla tallustaessaan hunksi ei leiki enää kamikaze-lentäjää. Vaikka tämä on tietysti huojentava tieto, on se tavallaan vähän surullistakin. Autoni on yhä vain persoonaton ja neutraali ajoneuvo. Joskus vihakin on parempi tunne kuin täysi välinpitämättömyys.

Toisaalta, jos hunksini on oikein fiksu, se antaa minun nyt uskoa, että kyse oli renkaista ja yllättää minut sitten kun osaan sitä vähiten varoa. Parempi pysyä valppaana. Ihan varmuuden vuoksi lienee paikallaan hakea kirjastosta koreankielen sanakirja. Aion opetella ainakin sen kaltaisia lausahduksia kuin ”Apua!”, ”Armoa!” ja ”Saat uudet öljyt, jos jätät minut eloon”.