Rakas valkoinen ratsuni,
23-vuotias Peugeotini ei tunne enää kelloa. Sen kirkas digitaalinen näyttö
väittää ajan olevan ihan mitä sattuu. Kellonajan päivittäminen ei auta, sillä
jo hetken päästä ilta onkin muuttunut keskipäiväksi ja aamua seuraa aina aamu.
Olen yrittänyt löytää
jonkinlaista logiikkaa kellosta. Aluksi luulin sakavuuden johtuvan siitä, että
kello toimii vain silloin kun istun ratin takana. Autoni siis ikään kuin kaipaa
minua niin suuresti, että kellotkin pysähtyvät jos en ole hänen seurassaan.
Kerran painoin korvani
auton konepeltiin ja olin selvästi kuulevinani vienoa hyräilyä. Pikkuisen
bensainen ääni lauloi Kirkan Hetki lyö
–skipaletta. ”Kellon seisahtuvan
tahdon, hiljentyvän lyöntien” ja sitä rataa.
Tarkkailtuani kellon
toimintaa tarkemmin, huomasin kuitenkin olevani väärässä. Jopa niin, että
vaikuttaisi pikemminkin siltä, että aika lentää Peugeotilla siivillä, kun en
istu kyydissä sen jousia rasittamassa.
No oli miten oli,
hankalinta hommassa on se, että vaikka kello on näyttänyt omiaan nyt jo puolen
vuoden ajan, minä en ole asiaa oppinut. Olisin ilmeisen huono kohde johonkin
Pavlovin-koira tyyppisiin testeihin, joissa kohde oppii tekemistään virheistä. Tarkistan
nimittäin edelleen kellonajan toistuvasti auton digitaalinäytöltä, vaikka minun
pitäisi jo uskoa, ettei autoni elä meidän tavan pulliaisten kanssa samaa aikaa.
Yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä kiroan hiljaa mielessäni muistaessani, että kello keittelee omiaan. Mieleni
täyttää lähes aina, muttei aina, sanat ”Ei perhana. Eihän se toimi”. Oma lukunsa
on ne kerrat, jolloin päässäni ei soi mikään kello. Ei edes väärässä ajassa
oleva sellainen. Rekisteröin kellon minuuttimäärän, mutta en huomaa mitään
ihmeellistä siinä, että kello onkin aamu kymmenen sijaan neljä. Tämä johtaa
luonnollisesti päättömään kiirehtimiseen tai ylettömään lorvailuun. Ei ole ihan
yksi tai kaksi kertaa, kun olen matkalla Muuramesta Jyväskylän keskustaan
tehnyt pikku lenkin Vaajakosken kautta tappaakseni ylimääräistä aikaa. Perillä
olen sitten ollut vartin myöhässä.
Vastaavasi olen painanut
tallaa pohjaan ja houkutellut valkoista ratsuani yliluonnollisen koviin
kierroksiin, (tässä puhutaan nyt siis tuollaisesta sadasta kilometristä
tunnissa) ja huomannut sitten olevani puolituntia liian aikaisin sovitussa
tapaamisessa.
Olen harkinnut kellon
piilottamista pahvinpalalla tai teipinpätkällä Mutta mitä se muuttaisi. Väärän
kellonajan sijaan tuijottaisin teippiä. Ärsyttäväähän sekin olisi.
Mielessäni on käynyt myös
ajatus, että ehkä suhtautumistapani asiaan on lähtökohtaisesti ihan väärä. Realistisen
katsontakannan sijaan käyttöön pitäisikin kaiketi ottaa hintsusti science
fiction -vaikutteinen näkökulma. On
nimittäin mahdollista, että varsin sympaattinen Pösöni ajattelee vain
parastani. Sen tarkoitus on ilahduttaa harmaassa arjessa ja pimenevissä
päivissä taapertavaa kuskiaan pomppimalla aikavyöhykkeeltä toisella. Ei tarvita
kuin pikkuisen omaani vilkkaampi mielikuvitus ja Peugeotin ratin takana voi
nauttia jo melkoisista Paluu tulevaisuuteen
–elokuvan kaltaisia aikakone-haaveista – matkustaa vaikka marraskuun
synkkyydestä toukokuun lämpöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti