Ajokokemuksia pyramidimaasta

En tiedä mitä miehen kyltissä lukee. Looginen
teksti voisi olla vaikka "Ajakaa hiljempaa"

Kolumni perjantain 17.10.2014 Keskisuomalaisessa

Vietin syyskuussa viikon Egyptissä. Auringon, hiekan ja pyramidien ohella kiinnitin huomiota maan liikenteeseen, joka sanalla sanoen oli ihan jotain muuta. Opin nopeasti, että pohjoismaalaisten liikennetavat ovat paikallisväestön mielestä vähän sieltä ja syvältä. Että vieno pyyntö poppivehkeiden volyymitason laskemisesta ja kuskin käsien palauttamisesta rattiin, on lähinnä tylsämielistä nipottamista. Jos tie on suora, sitä kuuluu ajaa niin paljon kuin autosta lähtee tehoja. Ja jos se ei ole suora, tulee sitä silti ajaa urut auki.

Turvavöiden tarkoitus on egyptiläisessä taksissa olla mukana, ei toiminnassa. Istumistani viidestä taksista yhdessäkään ne eivät nimittäin toimineet. Kaikissa autoissa toimi kyllä radio. Volyyminappi vain oli jumittunut täysille.

Siitä en jaksa edes kirjoittaa millaista päänvaivaa, kaapujen repimistä ja tuhkan sirottelua hiuksiin aiheutti kyydin maksusta sopiminen. Pienenä vihjeenä mainittakoon kuitenkin, ettei etukäteen sovittu 60 tarkoita aina koko kyydin hintaa. Pääteasemalla se voikin yllättäen tarkoittaa hintaa per kyyditettävä. Jos kyydissä on vaikka neljä ihmistä, ei moinen yllättävä hinnannousu jaksa ihan kauheasti naurattaa. Suomalainen, pikkuisen auringossa kärähtänyt nainen muuttuu kyseisessä tilanteessa kasvoiltaan vielä astetta punaisemmaksi – varoituskolmion tapaan hehkuvaksi ilmestykseksi, jonka jokainen maanmies tunnistaa ultimaalisen vaaran lähteeksi. Egyptiläiselle taksikuskille tämä kaiketi viestii jotain ihan muuta. Hintaa se ei ainakaan laske.

Egyptiläisessä liikenteessä jaksoin ihmetellä myös betoniporsaan korkuisia hidastetöyssyjä. Silloin kun paikallisviranomaiset haluavat vauhdin laskevan ihan oikeasti, he tekevät tiehen hidasteen, joka oikeasti hidastaa – töyssyn jonka ylittämiseksi nopeus täytyy tiputtaa 150:stä kolmeenkymmeneen. Hidastaminen tehdään tietenkin nopeasti. Tavalla, joka saa sinut ymmärtämään miksei niitä turvavöitä ole. Jos olisi, kuuluisi takapenkiltä solisluiden murtumisääniä ja epätoivoista vinkunaa ilmojen pihahtaessa keuhkoista.

Istuin reissullani myös paikallisen lentoyhtiön koneessa. Lennon aluksi matkustamossa soi rukous ja kuvaruudulla näytettiin kuvaa Mekasta. Jotenkin länsimaista mieltä tämä ei kauheasti rauhoitta. En viittaa tällä mihinkään islamilaisen kulttuurin oudoksumiseen vaan siihen, että lentoyhtiö arvelee tarvitsevansa rukouksen voimaa onnistuneen lennon suorittamiseksi. Harmikseni sain huomata, ettei rukous aina auta. Juostessani Kööpenhaminan kentällä jatkolennolle toivoin, että Allah olisi taannut myös aikataulussa pysymisen.

Pääsin kuitenkin ajoissa ja turvallisesti kotiin. Matkalaukkuni tosin kiintyi Egyptiin minua syvemmin. Ruskea matkakumppanini palasi kotiin vasta kolme päivää jälkeeni. Ymmärsin sen osoittavan mieltään ja protestoivan kylmää syksyä avatessani sivutaskua, joka oli vuorattu pullollisella suihkusaippuaa.

Oma matkani Helsingistä Keski-Suomeen sujui siipan kyydissä. Egyptiläiseen matkantekoon tottuneena ihmettelin jatkuvaa oikealla kaistalla pysymistä ja liikennesääntöjen tottelemista. Radiokin oli niin hiljaisella, että sain kuskin puheesta ihan ongelmitta selvää. Ajokulttuurishokkia tasapainottaakseni nostin omat käteni niskan taakse ja mutisin hiljaa itsekseni jotain etäisesti islamilaiselta uskontunnustukselta kuulostavaa.