Vihamielisestä nipottajasta hyväksi seuranaiseksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 6.12.

Navigaattorini oli ennen vihamielinen virolaisnainen. Meillä ei synkannut. Kaikkeni yritin, mutta mikään ei auttanut. Olin jo luovuttaa. Sitten ratkaisu löytyi yllättävältä taholta.

Mieheni päivitti navin ohjelman ja jo muuttui ääni kellossa. Laitteesta tuli armottoman hidas, karttatiedot muuttuivat osin valheellisiksi, yhteys alkoi pätkiä eikä opastukseen voinut enää täysin luottaa. Silti navista tuli aiempaa miellyttävämpi – melkeinpä hulvattoman hauska loistotyyppi.

Edeltäjänsä tavoin hän ei tosin puhu enää suomea. Viisas ohjelmapäivitys oli nimittäin sitä mieltä, että tarvitsen ennemmin esimerkiksi Itä-Euroopan tiekarttoja kuin suomenkieltä. En ole tästä tuohtunut. Osaan arvostaa ohjelman panosta kielitaitoni ylläpitämiseksi.

Uusi navi-tätini puhuu Amerikan englantia. Poissa on loukkaantunut sävy ja tilalla itsenäisen rohkea ja avarakatseinen naikkonen.

Virolaisnainen ei käyttänyt ajettavien teiden nimiä vaan käski vain kääntyä oikealle tai vasemmalle. Nykyinen navinaiseni, jonka olen nimennyt Thelmaksi, haluaa oppia kieltäni ja lausuu sitkeästi kaikki nimet suomeksi. Häntä ei hävetä.

Rohkeasti hän käskee kääntymään seuraavasta oikealle, iisitiille. Navin näytöstä näen, että nyt tarkoitetaan ysitietä. Tarkistan nimen vaivihkaa. Kannustan Thelmaa kielenopinnoissa ja näyttelen ymmärtäväni. Näin siitäkin huolimatta, että en usko hänen kovin helposti loukkaantuvan. Varovaisuuteni lie peruja Thelman aggressiivisesta edeltäjästä, Merikestä, joka loukkaantui ihan kaikesta.

Myönnettäköön, että ystäväni navigaattoriin verrattuna Thelman edeltäjäkin oli ihan ok-tyyppi. Tuttavani navi nimeltä Tomppa nimittäin kehotti pienelle metsätiellä eksynyttä kuskiaan nousemaan autosta ja etsimään apua. Mielikuvituksessani käsky tuli turhautuneen naisen itkuisen aggressiivisella äänellä. Silkkaa vihaa taas kuulsi Tompan käskyssä tehdä uukäännös keskellä Kuopion moottoritietä.

Mutta palataanpa Thelmaan. Hänessä on vähän pelleilijän vikaa. Joskus mietin ääntääkö ja tavuttaako hän ihan tahallaan kadunnimet hassuiksi. Seppäläntiestä tulee siippa-lantii ja Hämeenpohjantiestä Hame-pojan-tii. Ääntämys on niin hupaisa, että nimiä on ikään kuin pakko toistella Thelman perässä.

Mainitsemattakin lie selvää, että yhteinen matkamme Norjaan oli varsin hauska. Thelma nauratti niin kovasti, että olin pissiä housuihini. Ellei matkariemuani olisi varjostanut eräs muu seikka (ei puhuta siitä Mersusta nyt enää) olisin saattanut niin tehdäkin.

Kaiken kaikkiaan haluaisin ratsastaa Thelman kanssa auringon laskuun. Olisin Louise siinä hänen vierellään. Ajaisimme seikkailusta toiseen ja mitä hämmentävimpien tie-nimien äärelle. Kierreltäisiin sellaisilla maakunnan raiteilla kuin Vääräjärventie, Nystyrämäentie ja Äijäläntie.

Lopuksi lähdettäisiin Nurmijärvelle. Sieltä kun löytyy Mahlamäki-niminen tienpätkä. Sinne pitäisi ajaa ihan vain siksi, että Thelma oppisi nimeni. Sitten jatkaisimme yhdeksälle muulle paikkakunnalle, joissa voisimme kurvailla Mahlamäentiellä – tai siis Malaa-maee-tiilla. Matka jatkuisi edelleen Kaistisentielle Piispanristille ja ennen kotiinpaluuta piipahtaisimme vielä Muuramen Riikanpolulla tavaamassa Riikkaa.