En tiedä johtuiko tunne osin jylläävästä nuhakuumeesta vai mistä, mutta ensimmäisten biisien aikana piti oikein pidätellä itkua. Levyn kevyt pieni rahina oli niin liikuttava, että pala nousi väkisinkin kurkkuun. Samalla tuntui siltä kuin olisi matkannut menneisyyteen.
Vanhan elektroniikan paluu on oikeasti hieno asia - muutoinkin kuin nostalgiselta arvoltaan. Jotenkin LP-levyissä tuntuu olevan läsnä sellaista herkkyyttä jota cd:llä ei pysty koskaan saavuttamaan.
Lisäksi nykyajan muovisessa kertakäyttöyhteiskunnassa sitä tuntee itsensä miltein käsityöläiseksi pyyhkiessään levyn pinnasta pölyä ja laskiessaan varovasti neulaa ääniraidalle.
Levyjä kuunnellessa mieleeni nousi hupaisa lapsuusmuisto. Olin noin kymmenen vuoden ikäinen kun hyvä kaverini osti Dingon uusimman sinkun. Hän soitti biisiä minulle innoissaan ja lauloi kappaletta mukana. Sinkkunopeuden sijaan kappale vouvasi LP-nopeudella. Kun näytin sitten kaverille, miten levarista saa kuulumaan oikeanlaisen "Levottoman tuhkimon", levyä viikonpäivät väärin kuunnellut ja asiasta syystäkin nolostunut ystäväni väitti sinnikkäästi biisin kuulostaneen oikeastaan paremmalta hänen tavallaan.
Veikkaan, että jos muistuttaisin häntä nyt asiasta, hän ei moista tapahtumaa muistaisi - ihmismuisti kun tuppaa olemaan omistajalleen armollinen.
Muiston innoittamana taidan Bob Marleyn tuotannon jälkeen kaivaa ne vanhat Dingot seuraavaksi soittoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti