Luulin, että nuoret eivät
suostu kirjoittamaan ja jos suostuvatkin kovasti yllytettyinä, eivät
ainakaan halua lukea tekstejään ääneen. Vieraita kieliä en uskonut heidän
käyttävän lainkaan kirjoittamisessa, vaikka sanon aina,
että kirjoittakaa vaikka haltijakielellä tai klingoniksi. Luulin myös, että nuoret
eivät jaksa keskittyä kahta ja puolta tuntia kirjoittamiseen.
Lopuksi lisättäköön
vielä, että luulin, etten pidä nuorten seurasta. Ihan sillä sellaiselle perus ”en
tykkää, en jaksa” –tavalla. Että vaikka ymmärrän ja muistan noihin ikävuosiin
n. 16-20 sisältyvän hämmennyksen tarpeen ja kapinafiiliksen, en ole
kiinnostunut seuraamaan moista kovin läheltä. Uskoin, ettei heitäkään minun
juttuni kiinnosta. Ajattelin siis, että olemme vähän eri planeetoilla, joilta
käsin keskinäinen kommunikointi ei suju. Ultimate kauhupaikakseni kuvittelin
nuorisotalon. Joskus näin jopa painajaisia siitä, että mieheni värväsi minut
töihin nuorisokotiin…
On hieno huomata, ettei
luulo ole tiedon väärti, fäärtti tai mikä ikinä.
En vieläkään toki tuntisi
oloani kotoisaksi nuoritalon työntekijänä, mutta myönnettäköön, että nuoret
ovat ilahduttavan innovatiivisia ja mukavia – oikeastaan hyvää seuraa. Kirjoituskursseille
osallistuvat nuoret kirjoittavat, lukevat juttujaan ääneen, käyttävät
häpeämättä kieliä ja omaavat avaran mielikuvituksen. Ihme porukkaan.
Omiin teini-ikä
muistoihini verrattuna he ovat myös hämmentävän rohkeita. Olen jopa miettinyt
että ehkä tosi-tv –formaatit ovat tuoneet mukanaan jotain hyvääkin. Ihmiset kun
ovat tottuneet seuraamaan tavan pulliaisten toinen toistaan komeampia, mutta
myös surkeampia lauleluita ja muita esityksiä televisiosta, on kynnys itseilmaisuun
madaltunut.
Toki on myös myönnettävä,
ettei taidetyöpajan populaatio varmasti vastaa koko maan nuorison keskiarvoa. Saattavat
taidetyöpajalla olla vähän herkempiä taiteelliseen ilmaisuun ja esiintymiseen. Oli
miten oli. Hieno juttu. Ja oli kiva olla väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti