Riikka Mahlamäki-Kaistinen
En tiedä teistä, mutta minä laitan auton ovet lukkoon aina, kun poistun autosta. Pelkään kaiketi, että joku vie auton heti, jos suora näköyhteyteni siihen katkeaa.
Lapsuuden mökkipihassa auton ovet olivat aina auki. Usein oli auki myös radio, jonka tunteja kestäneen yksinäisen surinan takia autoa ei tosin olisi voinut varastaa vaikka avaimetkin olisivat unohtuneet virtalukkoon.
Vaikka pidän nykyistä kotipaikkakuntaani Muuramea melkoisena lintukotona, en taida silti luottaa seutuun ihan täysin. En nimittäin jätä edes ikäloppua Pököttiäni lukitsematta pihaani. En siitäkään huolimatta, että salainen toiveeni ehkä on, että joku sen pöllisi ja vakuutusyhtiö maksaisi rosmouksesta muhkeat korvaukset.
Tulinko jo maininneeksi, että todellisuudentajuni on alkanut hämärtyä näin vanhemmiten. En tiedä kumman löytäminen olisi isomman työn takana – autoani isoavan varkaan, vai kaarasta jättikorvauksia maksavan vakuutusyhtiön.
Lukitsemisesta tuli mieleen tuttavani, joka kertoi viikko pari sitten todenneensa työpaikan parkkipaikalla, että auton ovet eivät aukea, eivät niin millään. Neitokainen väänsi avainta sen katkeamisen riskirajoille asti, mutta mitään ei tapahtunut. Tunnollisesti hän kiersi ovelta toiselle, kokeili takakonttiakin, lämmitti avainta sytkärillä ja lainasi lopulta työkaveriltaan lukkosulaa. Mikään ei auttanut.
En tiedä etenikö tapahtuma ihan näin pitkälle, mutta mielikuvituksessani nainen ehti jo kohottaa päänsä päälle isoa kiven murkulaa kun hän havaitsi pikkuisen kauempana parkkialueella jököttävän tutun oloisen auton. Jos autolla olisi kulmakarvat, neitokaisen biili olisi nostanut niitä kummeksuen. Tuohtunut kysymys olisi kuulunut "Mitä sinä sen toisen lukkoja roplaat?".
Tarinan innoittamana mieleeni tuli, että autonvalmistajat voisivat kehitellä sellaista avaimen led-valoa, joka oikeaan lukkoon pujahtaessaan näyttäisi vihreää, väärään punaista. Avaimesta voisi lähteä myös kuiskaava ääni, joka toteaisi "väärä auto".
Eräs nimeltämainitsematon ja meillä asuva mies, puolestaan varmisti vuosi pari sitten auton lukkojen toimivuuden ruiskuttamalla niihin reippaalla kädellä lukkosulaa jo ennen pahimpia pakkasia. Oli kuitenkin ennakoivasta toimestaan niin innoissaan, ehkä vähän ponseakin, että tuli tunkeneeksi sohottimen suuttimen pikkuisen liian syvälle lukkoon. Sinnehän se sitten katkesi eikä tullut pois. Ei väkivallalla, maanittelulla eikä pyhällä hengellä. Pahaa henkeäkin mies taisi kokeilla, mutta tuloksetta.
Ovi irrotettiin paikallisen Härski Hartikaisen kanssa saranoiltaan ja muovia yritettiin sulattaa ulos lukosta. Tippa punaista muovia lurahti pihalle, mutta suurempia pisaroita taisi syntyä miesten tuskanhiestä, kun lukko ei uurastamisesta huolimatta toiminut. Onneksi kyseessä oli pelkääjän puoleinen ovi, joten toimimattomuudesta ei oikeastaan ollut harmia.
Vuosien varrella lukkotilanne on sitä paitsi vaipunut melkein unholaan. Tai vaipuisi, jos en muistaisi sitä silloin tällöin näin kaivaa esiin. Vinoiluni on kuitenkin ponnetonta siitäkin syystä, ettei lukon toimimattomuuteen on tullut ihan uusia, katkenneesta suuttimesta riippumattomia vikoja. Näin talvisin mekanismi kaipaa toimiakseen näppäriä sormia ja tiukkaa puristusvoimaa tai pelkääjänpaikalla säilytettäviä hohtimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti