Kolumni Keskisuomalaisessa 10.1.2014
Lyhyen, uudenvuodenyön keskustelun perusteella, moni nainen on ruokakaupan pihassa istahtanut vieraaseen autoon. Avannut pelkääjän puoleisen oven ja syöksähtänyt vieraan näköisen kuskin viereen.
Omassa kokemuksessani huomasin mokan jo heti oven avattuani, mutta eräskin sukulaisnainen ehti kuulemma nostaa ostokset takapenkille, istahtaa mukavasti penkille ja melkein jo ihmetellä ääneen, että mikäs on kun ei matka kulje. Vieruspenkillä umpivieras ukkopaha nauroi niin kovaa, ettei saanut sanaa suustaan. Muori nousi pitemmittä puheitta autosta, koppasi eväät mukaan ja poistui paikalta.
Hulvattomin tarina oli se, jossa nainen istahti ostarin pihassa kuskin penkille ja havaitsi auton vierauden tuijottaessaan peilinkautta takapenkillä istuvien lasten hämmästyneisiin silmiin. Eivät olleet omia lapsia, eivät.
Hämmentävintä kyseisessä keskustelussa oli se, ettei kukaan kertonut miehestä, joka olisi tuppautunut väärään ajoneuvoon. Jäin miettimään, että onko se kenties asia, jota ei ole olemassakaan. Että mies ei koskaan erehdy autostaan tai hukkaa sitä parkkipaikalle.
Heti tuli toki mieleen vähän vanhempi sukulaismies, joka syksyllä risteili vimmatusti ympäri parkkipaikkaa ja etsi autoaan. Dementian sijaan kaaran oli kadottanut sen uutuus eikä miehelle tullut mieleen paikantaa vaimoa, joka seisoi kiltisti oikean koslan vierellä ja seurasi miehen flipperimäistä poukkoilua.
Näitä tarinoita mutustellessani poikkesi työmatkalla kauppaan. Ihan vaan nopeasti hakemaan jotain tuiki tarpeellista – vaahtokarkkeja ja ripsiväriä. Parkkipaikalla vaikutti siltä, että autoni oli haihtunut tuuleen. Muistin, (mikä sinänsä on aika harvinaista), mihin kohtaan olin autoni parkkeerannut. Muistin jopa vieressä olevan kaupunkimaasturin. Kaiketi siksi, että se oli vkivan näköinen ja oman autoni rinnalla omituisen puhdas. Ruudussani jökötti kuitenkin ihan vieras auto. Ei taivaansininen vaan pikemminkin kulahtaneen kananmunankuoren keltainen.
Mietin jo mitä tehdä. Soittaako itkun sekaisesti miehelle vai etsiä autoa paikoista, joihin tiesin etten ollut sitä pysäköinyt. En ihan ehtinyt lähteä kierrokselle kun ymmärsin kanamuna-auton omakseni.
Olin vartin kauppareissun aikana ehtinyt unohtaa mananneeni juuri moottorista kantautuvaa käryävän öljyn hajua, joka ei ole olennaishaju Hui-haissani vaan Peskosessani.
Istahtaessani nöyränä ratin taakse mietin, mitä muut ajattelivat, sillä sitähän suomalaiset aina pohtivat. Että ihmettelivätkö muut parkkipaikan immeiset mitä tekee nainen joka pälyilee, pyörittelee päätään, kääntyilee ja pistää käsiä puuhkaan, mutta pomppaa sitten yhtäkkiä viereiseen autoon.
Toivon heidän pitäneen minua jonkinlaisena agenttina, joka tarkasti, ettei kukaan varjostanut kesken salaisen tehtävän. Ettei perässä roikkunut naapurivaltioiden palkkaamia palkkamurhaajia tai vihaisia gangstereita.
Jos joskus joudun vielä vastaavan hämmennyksen valtaan koppaan lopuksi jalastani kengän ja olen vastaavinani siihen. Luulen keksiväni siihen mennessä myös jonkin tilanteeseen sopivan sanonnan tai eleen. Jos ei muuta niin pitkän uhmakkaan katseen, joka kertoo, että minulla on lupa etsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti