Porosta saa kaljaa, pinkeistä autoista ei mitään

Viime viikkoinen Keskisuomalaisen autokolumnini:

Vaikka rengasmatkailu on hauskaa, joskus aika ratin takana tai pelkääjän paikalla käy pitkäksi. Ei kuitenkaan koskaan niin pitkäksi kuin ikävuosina nolla – 16. Silloin aika ilmeisesti pysähtyy kun ihmisen istahtaa autoon.

Jokainen aikuinen on varmasti kyydittänyt lasta, joka kysyy vartin välein, joko ollaan perillä. Todellisuudessa varttikin on liioiteltu. Joskus kysymys tulee käännyttäessä kotipihasta tielle ja seuraava jo minuutin päästä. Tässä vaiheessa aikuiset yleensä ehdottavat erityisen jännää hiljaisuus-peliä. Että kuka pystyy vaikenemaan pisimpään…

Kyyditin tuossa muinoin sellaista parivaljakkoa, jolle oli ensisijaisen tärkeää tietää missä mennään. Hämmentävää ei ehkä ollut tiedonhalu vaan se, että esimerkiksi ”Kärsämäellä”-vastaus tyydytti heitä täydellisesti. Näin vaikka olen melkein satavarma, etteivät kyseiset miehen ja naisen alut osaisi Kärsämäkeä kartalle sijoittaa.

Sen tyyppiset vastaukset kuin Kärsämäen ja Oulun välillä, eivät riitäneet. Ei oikein myöskään määritelmä 50 kilometrin päässä Oulusta. Jossain vaiheessa auton etuosassa ymmärrettiin, että jos ei tiedetä ihan tarkkaan missä ollaan, voi paikalla silti antaa itse kehitellyn nimen. Että ollaan juuri Kaatuneen puun -laaksossa, Punalatolassa tai Huitsin Nevadassa.

Muistan itse istuneeni lapsena monta puuduttavaa lapinmatkaa. Matkaa Etelä-Suomesta esimerkiksi Ylläkselle kertyy tuhat kilometriä. Tuon pituiseen matkaan piti jo keksiä muutakin ajanvietettä kuin ”koska ollaan perillä” –mantran toistelu.

Yksi suosikki oli tietyn väristen autojen bongaus. Ensin jokainen perheenjäsen valitsi värin ja sitten laskettiin esimerkiksi tunnin sisällä vastaan tulleet oman värimallin autot. Sanottakoon, että perheen nuorimpana sorruin usein valitsemaan jonkun oikein kivan värin kuten pinkin, keltaisen tai vaaleansinisen. Isoveli valitsi valkoisen, isä hopeanharmaan ja äiti, todennäköisesti minua kohtaan tuntemastaan säälistä, punaisen. Sanomattakin on selvää, että voittaja löytyi perheen kaksilahkeisista.
Samaa peliä voi pelata myös rekkareilla. Yksi valitsee A-alkuiset, toinen vaikka G:n ja sitä rataa. Lapsena olisin varmaan valinnut ruotsalaisen oon.

Joskus sitä tulee viihdytettyä itseään vieläkin pelailulla. Suosikkeihini kuuluu lehmien laskenta. Tähän voi tosin osallistua vain kaksi pelaajaa. Toinen valitsee tien oikean ja toinen vasemman laidan. Voittajan pelloilla laiduntaa enemmän ammuja ja häviäjä tarjoaa oluen. Samanhenkistä peliä pelataan pohjoisen reissuilla siten, että ensimmäisenä poron bongaava saa tuopillisen. Kaikki pelaajat ovat muutoin samalla viivalla, paitsi kuskille asetetaan lisävaikeudeksi se, että hän ei saa osua kyseiseen – eikä toki mihinkään myöhäisempäänkään – poroon.