Kirjamessuilla urbaanin rappion parissa

Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään, joten minä muutin melkein messukeskukseen, kuten niin monena vuotena aikaisemminkin. Viime vuosina torstai on ollut se mun oma päivä, jonka olen viettänyt harhailemalla messuilla Jussin kanssa. Tänä vuonna siippani ei päässyt mukaan, joka oli mielestäni ihan tyhmää.

En sitten osannut olla vain normimessuilija vaan huomasin kirjoittavani jatkuvasti muistiinpanoja ja miettiväni mitä kirjoittaa.



Vuosien kokemuksella: ei ole tennaria parempia messukenkiä.

Koska viime kirjamessuihin liittyvä postaukseni käsitteli tavallaan kauhua, olkoon sitä ripaus mukana tässäkin. Kuuntelin historiallista kauhua koskevaa panelikeskustelua, jossa Vesa Sisättö, Samuli Antila, Marko Hautala ja Tiina Raevaara puhuivat otsikolla varjoja menneisyydestä. Muun muassa siitä, että nykymaailmasta puuttuvat pimeät nurkat, joista kauhua kumpuaisi. Siis ihan konkreettisesti. Spotteja, ledejä ja katulamppuja on kaikkialla.
Muistan pari viikkoa sitten jututtamani ruotsalaisen taiteilijan, Patrik Qvistin, maininneen, että koko Tukholma on pyritty valaisemaan niin, ettei sieltä löydy yhtään ainutta valaisematonta paikkaa. Tällä pyritään vähentämään oletetusti tummilla kujilla tapahtuvia ryöstöjä ja raiskauksia. Hyvä ajatus sinänsä, vaikka sanottava onkin, että valtaosa raiskauksista tapahtuu jossain ihan muualla kuin noilla kujilla – nimittäin näennäisturvallisissa paikoissa kotilamppujen lämmössä.
Qvist suri sitä, että moinen ultravalaiseminen tekee kaupungista kliinisen. Siitä häipyy mystiikka, jonka tämä koki löytävänsä esimerkiksi Jyväskylän Tourujoen puolivillistä maastosta.

 

Mutta vielä messuista. Tiina Raevaara nosti esiin keskustelussa, että kauhu yhdistetään perinteisesti menneisyyden paikkoihin, vaikka tulevaisuuteenkin suuntautuva kauhu toimii hyvin. Kauhu ei kaipaa synkkiä ja ankeita aikoja, vanhoja linnoituksia, vankiluolia tms. Se voi yhtä hyvin kummuta moderneista ja scifeistä elementeistä.

Omaa mieltäni näiden kauhukirjailijoiden panelissa kutkutti Hautalan puhe urbaanista rappiosta, (joka mielestäni kuulostaa jo terminäkin ihanan rähjäiseltä) eli siis hylätyistä rakennuksista, tehtaista tai vaikka Detroitin kaltaisista tyhjentyneistä kaupungeista.

 



Vastapäinen tuoli on tyhjä.

”Pidän rakennuksista, joista näkee, että niissä on ollut joskus elämää joka on poistunut. Ne ovat äärimmäisen kiehtovia. Vastustan aina kun näitä vanhoja, hirveitä rakennuksia puretaan. Ne tulisi jättää vaikka vain inspiraationlähteiksi kauhukirjailijoille”, Hautala naurahti.



Pelottavia eivät tosiaan ole paikat joissa ihminen ei ole koskaan ehkä ollutkaan, kuten synkät metsät ja syvät kanjonit, vaan paikat, joista ihminen on poistunut. Ehkä se kertoo jotain suomalaisten luontosuhteesta. ...tai epäsosiaalisesta ja epäilevästä suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Että noinkohan ne ovat kaikki lähteneet tästä tehtaasta. Ehkä jonkun koneen takana väijyy vielä se ihmisistä julmin ja synkin… 

 

 

Samuli Antila on kirjoittanut teoksen Vasalli, Vesa Sisättö Unohtunut avain joka upotti Titanicin ja muita historian mokia, Marko Hautala Kuokkamummon ja Tiina Raevaara teoksen Yö ei saa tulla.