Juttusilla sarjamurhaajien kanssa

Helsingin kirjamessut alkavat ensi viikolla. Olen rampannut messuilla jo tuhottoman monta vuotta ja jututtanut läjän kirjailijoita. Jäin tämän vuotisia haastatteluaikatauluja fiksatessani miettimään, että kuka on se suurimman vaikutuksen minuun tehnyt messuhaastateltava. Ensimmäisenä ja välittömästi mieleen tuli ruotsalainen kauppatieteen professori Micael Dahlén, joka halusi tietää mikä tekee tappajista haluttuja.
Parhaiten muistan haastattelun tunnelman. Sen kuinka jututtaessani tuota sarjamurhaajia kirjaansa haastatellutta miestä, mietin varovaisesti, onko tämä lipsahtanut pikkuisen liian syvälle murhaajien sieluun. Että onko hänessäkin ripaus hullua murhaajaa... Tunnelmaa vahvisti Dahlénin Charles Manson -tyyppinen hypähtely, ajoittainen kuiskailu ja ns. iholle tulo.
Myönnettäköön kuitenkin, että lähtemättömimmän vaikutuksen teki ehkä se, että käteltäessä Dahlén kehui vuolaasti uusia, kivipestyjä mustan pinkkejä farkkujani. Paikka sydämessäni oli lunastettu välittömästi. Viis siitä oliko mies pelkkä murhaajien haastattelija vai sielultaan pikkuisen murhaaja itsekin...  

Ohessa Keskisuomalaisessa vuonna 2012 julkaistu haastatteluni

JUTTUSILLA SARJAMURHAAJAN KANSSA 

Riikka Mahlamäki-Kaistinen

Micael Dahlén puhuu Charles Mansonista, Dorothea Puentesta, Wayne Losta, Peter Lundinista ja Issei Sagawasta tuttavallisesti etunimillä. Ja mikäpä siinä. Miksei puhuisi? Saahan sitä toki kavereita sinutella. Jutun niksi vain on siinä, että kyseiset henkilöt ovat sarjamurhaajia. Dahlén puolestaan ei ole heidän sellikaverinsa vaan ruotsalainen kauppakorkean professori, joka matkusti maailmaa laidasta laitaan rupatellakseen murhaajien kanssa. Hän halusi tietää mikä heissä kiehtoo tavan ihmisiä. Miksi mitä julmimmat tappajat saavat kasapäin fanipostia?

Haastatteluista ja tieteellisistä testeistä syntynyt Ihmispedot-teos shokeeraa ulkonäöllään. Kannen verisen käden vastakohtana toimivat vaaleanpunaiset sivureunat tekevät kirjasta jollain tapaa karkkimaisen. Teoksessa yhdistyy kamala ja houkutteleva – juuri se sama, joka saa ihmiset lähettämään rakkauskirjeitä sarjamurhaajille.

- Murhaajana olisin itsekin paljon haluttavampi, Dahlén vakuuttaa.

Hän kokeili teoriaansa konkreettisesti. Ei murhaamalla, vaan julkaisemalla netin seuranhakupalstalla itsestään kahta lähes identtistä ilmoitusta. Ilmoitus, johon hän liitti lisätiedon ”Tapoin vähän aikaa sitten ihmisen”, sai huomattavasti enemmän yhteydenottoja kuin verettömämpi vastineensa.

Ihmispedot-teos tuntuu lähtökohtaisesti vähän oudolta taloustieteilijän hengentuotteeksi. Eikö ekonomia käsittele pikemminkin numeroita, talouskäyriä ja tilastollisia faktoja. Toisaalta ei Dahlénkaan pitkine hiuksineen ja mustaksi maalattuine kynsineen solahda ihan stereotyyppiseen kuvaan kauppatieteilijästä.

- Ekonomiassa on loppujen lopuksi kyse ihmisistä, Dahlén oikaisee.
- Se on vain yksi hieno ja vähän monimutkainen tapa yrittää ymmärtää sitä, miten ihmiset toimivat keskenään. Raha ei kiinnosta minua lainkaan, mutta minua viehättää se miksi teemme sitä mitä teemme.

Dahlén kuvitteli sarjamurhaajia lähestyvät naiset jollain tapaa rikkinäisiksi ihmisiksi. Murhamiesten morsiamet osoittautuivat kuitenkin ihan tavallisen oloisia naisia. Selväksi kävi myös, että kyse ei ole vain naisista. Sarjamurhaajanaiset saavat fanipostia siinä missä murhaveljensäkin.

- Äitinsä ja kolme muuta ihmistä kuristaneen Peter Lundinin nykyinen kumppani eleli ihan normaalia elämää, ennen kuin otti yhteyttä tuohon vankilassa istuvaan murhaajaan, Dahlén kertoo.
- Ehkä hän ajatteli, että tätäkö tämä elämä nyt on. Haluan jotain jännittävämpää.

Ihmispedot-teos toi Dahlénin omaan elämään jännitystä vähän liiankin kanssa. Raskas ja pitkä projekti oli viedä 39-vuotiaan professorin mennessään.

- Luulin, että tällainen eliittikoulun proffa kykenee ottamaan etäisyyttä haastateltaviinsa ja säilyttämään objektiivisuuden kaikissa tilanteissa, Dahlén huokaa.
Näin ei käynyt. Murhaajat eivät pysyneet käsivarrenmitan päässä vaan tulivat iholle - tai pikemminkin ajatuksiin asti.
- Olin järkyttynyt siitä, että minut sai näin helposti vedettyä pimeälle puolelle, Dahlén kertoo.
- Jos voisin nyt päättää, jättäisin koko tutkimuksen tekemättä.

Jo pelkkä hirmutöiden käsittely oli rankkaa, mutta oman painostavan lisänsä toi haastateltujen olemus. Otsalohkoonsa hakaristin tatuoinut Manson esimerkiksi hyppeli, tanssi ja kosketteli Dahlénia keskustelutuokioiden ajan. Hän saattoi tuijottaa kuuden tunnin ajan suoraan silmiin ja tulla välillä niin lähelle, että hengityksen tunsi kasvoilla.

- Oletko koskaan tuntenut totaalista kipua, Manson kysyi.
- Jos haluat, voin näyttää sen sinulle, tämä lupasi.
Tavassa, jolla Dahlén puhuu murhaajista, on jotain hypnoottista. Ehkä häneen on tarttunut osa tuota käsittämätöntä sarjamurhaajien charmia. Puhuttuaan brutaalien tappajien kanssa, hän on ikään kuin muuttunut kuolemattomaksi, eräänlaiseksi supersankariksi.
Toisaalta hän vaikuttaa yhä pelokkaalta ja hämmästyneeltä, vaikka murhatreffeistä on kulunut aikaa. Aivan kuin Lundin voisi hetkenä minä hyvänsä tarttua häntä niskasta tai Sagawa ampua päähän uuden ihmis-teriyaki -aterian toivossa.