Kuulin tuossa päivää pari sitten radiosta seuraavan elämäntotuuden: "Ihmisellä pitää olla yksi fyysinen ja yksi henkinen harrastus. Ne kun on, niin sitten pärjää."
Sitä en ehtinyt kuulla, kuka moista julisti, mutta lähdin heti nyökyttelemään päätä mukana. Kuulostaa nimittäin varsin pätevältä mantralta.
Minun fyysinen harrastukseni on astangajooga. Vaikka olen taivutellut itseäni sen asanoihin jo kuusi vuotta, en ole kuitenkaan mikään käärmenainen – kaukana siitä. Entiseen, selkärankareuman jäykistämään minääni, verrattuna kuitenkin varsin notkea ja elastinen pakkaus. Onhan se koivuhalkokin tavallaan taipuisamman oloinen kuin rautakanki.
Fyysinen astangajooga lähenee nöyryyden vaatimuksillaan henkistä harrastusta. Törmään nimittäin kerta toisensa jälkeen siihen, että yritän vähän liikaan ja satutan itseni. En malta antaa kropalle aikaa, enkä osaa olla tarpeeksi nöyrä etenemisen kanssa. Kun harjoitus sujuu hyvin, väännän itseni vaikka väkisin astetta pidemmälle. Sitten polvi kipuilee viikon tai pari (oikeasti joskus kuukausiakin) ja mietin taas, että "Tyhmä, taas sä sen teit". Se on varsin hankalasti sisäistettävä totuus, että pitäisi edetä vakaasti mutta hiipien – ei voimalla ja spurtaten.
Väittäisin kasvaneeni henkisesti astanga-vuosieni aikana. Juu, ei minusta mitään äiti-Ammaa ole tullut enkä ole alkanut levitoida, mutta enää vuosiin en ole esimerkiksi vääntänyt itseäni väkisin lootus-asentoon. En, vaikka tiedän asentoon pienellä väkivallalla pääsevänikin. Olen lootuksen, kuten monen muunkin asennon suhteen, odotus kannalla. Venailen, että muut liikkeet venuttavat lonkkiani ja alaselkääni niin, että polvien paukkuminen rauhoittuu, eikä liike näytä enää siltä kuin väkisin sullottaisiin kolmemetristä boa kenkälaatikkoon.
Olenkin tässä miettinyt, että astangajooga on oikeastaan melkein enemmän henkinen kuin fyysinen laji – tämä siitäkin huolimatta, että harjoituksen jälkeen jalat usein vatkaavat hervottomina ja käsivarsien voimat on niin vähissä, että hiustenpesu tuntuu haastavalta suoritukselta.
Se oikea, yksinomaan henkinen harrastukseni lienee lukeminen. Henkiseksi hommaksi voi lukea tosin myös ihan liian harvoin harrastamani nukke-tehtailun. Niitä väsäillessäni en ole nimittäin tässä vaan jossain ihan muussa maailmassa. Hommaa voi kutsua miltein ruumiista irtautumiseksi, sillä eikös se, että homman lopetettuaan havahtuu järjettömään pissahätään ja kiljuvaan nälkään, kerro siitä, ettet ollut äsken ihan kokonaan omassa kropassasi.
Kuvitukseksi tähän höpinään käy seuraava linkki: http://www.astangajyvaskyla.fi/
Venyilen nimittäin sivujen kansikuvatyttönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti