Pyörrän pyhät sanani

Kolumni Keskisuomalaisessa 8.11.

En malta olla kirjoittamatta vielä kerran viimekuisesta autokaupoilla kiertelystäni. Törmäsin kaupoilla nimittäin siihen sinänsä ilahduttavaan tosiasiaan, että kolumnejani lukevat muutkin kuin tutut ja lähisukulaiseni.

- Etkös sinä kirjoita autokolumneja Keskisuomalaiseen, erään kaupan myyjä kysyi ja tuijotti vähän pistävästi silmiin.

Ei hymyillyt. Yhtään.

Yritin vimmatusti nähdä itseni kauppiaan silmin. Että onko myöntävä vastaus hintaa laskeva vai nostava. Sitten tuli mieleen viime keväällä julkaistu kolumni, jossa vinoilin kyseisen ammattikunnan edustajille. Taisin kutsua peräkammarin pojiksi. Selkään nousi kylmä hiki.

Yritin veistellä muka hauskasti, että kolumnit on kirjoitettu ikään kuin kieli poskessa. Mies ei hymyillyt edelleenkään. Ei ilmeisesti pitänyt minua hauskana. Yhtään.

Alkukankeuden jälkeen hieroimme kuitenkin kauppaa koeajamastani Volvosta. Mainitsin, että pihasta löytyisi maanmainio Mersu vaihtoautoksi. Kauppias ei onneksi ollut ihan niin ahkera lukijani, että olisi tässä vaiheessa hymyillyt. Se nimittäin olisi ollut oiva tapa kostaa kolumnini ilkeät sanat.

Loppujen lopuksi kauppias osoittautui oikein mainioksi mieheksi. Tarjosi potentiaalisia autoja ja näki takiani vaivaa rääväsuu-identiteetistäni huolimatta.

Vähän jäi oikeastaan harmittamaan, että se oikea auto löytyi lopulta muualta. Körötellessäni kotia kohti tuoreella hui-hai-hunksillani mietin, että olisipa sillä ”minun autokauppiaallani” ollut tällainen Hyundai myynnissä.

Stereotyppinen autokauppiaskäsitykseni ei osoittautunut vääräksi vain tämän yhden myyjän osalta. Sain hyvää palvelua kaikkialla, eikä yksikään kauppias ryhtynyt oletukseni mukaisesti juttusille yksinomaan mieheni kanssa. Osasivat siis vastata kysyjälle!

Toki kauppiaiden puheessa viljeltiin reippaasti ylisanoja ja heikkouksia käsiteltiin vain jos ostaja sellaisen sattui bongaamaan. Mutta hei, niinhän se menee. Aika lyhyt olisi kaiketi sen myyjän ura, joka aloittaisi kaupat virkkeellä ”hei huomasitko, kuinka paljon kiven iskemiä auton konepellissä on?” tai ”Eikö ole jännää kuinka hirveän kova rengasmeteli tässä autossa on?”

Pyörtäessäni nyt pahat autokauppiaita koskevat sanani aion seuraavaksi suututtaa rautakauppiaat. He nimittäin eivät kokemukseni mukaan tätä vaikeahkoa kysyjän ja vastaajan välistä myyntistrategiaa taida. Tästä minulla on niin vankka kokemus, että asiaa ei tarvitse testata. Jos myyjien joukossa pari ilahduttavaa poikkeusta lymyileekin, on lähtökohta kuitenkin se, että asiakas on oikeassa vain jos on mies. Naiset kyselevät tyhmiä eivätkä tiedä mitä hakevat.

Eiväthän ne rakennustarvikeliikkeet mitään naisten neuvontapisteitä ole. Miesten kylläkin. Sillä mies saa kysyä. Hänhän on ikään kuin oikeassa paikassa patriarkaalisella mantereellaan. Toisin kuin nainen.

Niin, että rautakauppiaat – ei muuta kuin sakset käsiin ja kolumnikuvaa leikkaamaan taukotilan tikkataulun keskiöön. Toki ymmärrän, että kuvani saattaa siellä jo olla männä vuosien talonrakentamisprojektini takia. Tiukan hintatinkailun lomassa saatoin nimittäin paljastaa itsestäni sen vähän suorasanaisemman puolen.