KSML 26.7.2013
Näin kesäisin teitten varsilla voi nähdä miltei joka
mutkassa loikoilevan luomakunnan pörröisiä edustajia. Kaikkialla on pupuja sun
muita eläimiä, jotka ovat painaneet korvan todella kiinni asfalttiin
kuullakseen, onko autoja tulossa. Nämä kuuntelijaeläimet ovat kaiketi jotain
sukua Amerikan intiaaneille – eräänlaisia eläinmaailman siouxeja
siis.
Eläimille pitää usein seuraa siivekkäät ystävät. Mieheni
mukaan varikset ovatkin luomakunnan ystävällisimpiä olentoja. Syykin on selvä.
Ne jaksavat herätellä noita tien reunoihin nukahtaneita karvapalleroita.
Nokkivat hellästi ja kuiskivat kaiketi korvaan, että ”pupu kulta, pupu kulta,
herää jo, herää jo…”.
Sitä olen vähän miettinyt, että miksi eläimet ottavat
nokkaunia nimenomaan teiden varsilla. Että eikö metsästä löytyisi suojaisampi ja
hiljaisempi paikka. Vai onko niin, että kesäinen asfaltti hohkaa mukavasti
lämpöä syntyjään kaiketi vähän vilukissojen elukoiden
kylkeen?
Tai ehkä niin, että metsän pieneläimet tuppaavat
häiritsemään unta. On muurahaisia, jotka kiipeilevät korvaan ja hyttysiä, jotka
pistävät nenän päähän. Asfalttitien varsilla kiusankappaleita on varmasti
vähemmän.
Olen kuullut kerran äidin vastaavan etupenkiltä
takapenkkiläisen huolestuneeseen kysymykseen tien varren verisestä karvalakista,
että se oli vain puun oksa. Pikkumiehen skeptinen inttäminen poistettiin
vakuuttavalla ”Puuta se oli vaan. Usko pois” –toteamuksella.
Samaa selitystä haluaisin uskoa itsekin. Ajatus
kuolleiden eläinten keskellä surffaamisesta ei ole kovin mieltä ylentävä. Ei
edes silloin kun elukat ovat kuolleita kyykäärmeitä, kuten lapsuuteni
mökkitiellä, jolla kuollut kyy oli aina kivempi yllätys kuin
elävä.
Viimeksi tosin kun näin auton alle murskaantuneen
sahalaitaisen kaverin, en uskaltanut edes auton ovea avata. Lapsuuden
kyy-pujottelusta lienee liian monta vuotta.
Yhden eläimen liiskauksen olen aiheuttanut itsekin.
Ajoin pari vuotta sitten tuuheahäntäisen oravan päälle. Näen siitä vieläkin
painajaisia – lähinnä hereillä ollessani.
Sydämessäni pistää ajatellessani tuota Tikun ja Takun
kaveria ja olen varma, että tästä surmatyöstä käydään taivaan portilla vielä
pitkä ja syyttelevän sävyinen keskustelu.
Veljeni puolestaan kertoi ajaneensa kerran kissan
päälle. Kisuliini loukkaantui niin pahasti, että oli selvää, että kituvan
eläimen kuoleman nopeuttaminen olisi ainoa inhimillinen teko.
Broidi pyöritteli mielessä ajatusta, että pitäisikö
etsiä jostain eläinlääkäri vai päästää kituva eläin tuskasta samantien ja
omakätisesti.
Hämmentävän kylmäpäiseksi heittäytynyt velipoika etsi
siinä miettiessään jotain kättä pidempää. Huomasi kuitenkin pian kissan
siirtyneen jo ajasta ikuisuuteen.
Sanoin veljelleni, että ehkä se miuku katsoi parhaaksi
näytellä kuollutta ison miehen kaivaessa takakontista rengasavainta.
Veljeä ei naurattanut yhtään, sillä ketäpä eläimen
päälle ajo oikeasti naurattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti