Kas, hän käy vähän hitaalla

Ei pelota, vaikka takana seisoo lego-mies.

Sellaista jäin miettimään vielä tuon Mäntän kuvataideviikon näyttelyn pohjalta, että mikä se on se hyvän näyttelyn juju?

Lampsittuani ulos Pekilosta olin varsin tyytyväinen näyttelyyn ja sen laajaan kirjoon. Siihen, että eri taiteilijoiden työt eivät välttämättä nojanneet mihinkään yhteiseen linjaan tai punaista lankaa ei välistä näkynyt edes oven suusta. Jotain teemaa mukana oli, mutta välistä kokonaisuus oli lähinnä sekametelisoppa. Piristävää, totesin minä.

Illalla painaessani pääni Mäntän klubin vuoteeseen havahduin kuitenkin ajatukseen, että enpä ole paljon näyttelyä näin jälkikäteen miettinyt. Päähäni jäi pelkkä visuaalinen jälki ajatusten sijaan.

Vaikka kuvataideviikkojen anti miellytti silmääni se oli minulle ikään kuin liikaa. Teemojen moninaisuus torppasi pääni ja tavanomaisen aivokutkuttelun sijaan jäljelle ei jäänyt paljon muuta kuin harmaata kohinaa.

Onneksi en kuitenkaan julkaissut tätä lauantaina kirjoittamaani tekstiä kuin vasta nyt, kolme päivää näyttelyn jälkeen. Sain mahdollisuuden lisätä tekstiin tämän:

Näyttelyn kokonaisuuden nerokkuus, ja uskon, että sellaisesta voidaan tosiaan puhua, piilikin siinä, että tovin muhittuaan se ei jätä mieltä rauhaan. Eilen huomasin miettiväni useaan otteeseen Paula Salmelan tilateosta ja tänään olen ollut löytävinäni läsnäolon syyn myös niille portaikossa pääalaspäin roikkuneille lepakkoihmisille. Taulut, videoteokset, installaatiot ja äänimaisemat kytevät päässäni ja muodostavat pikkuhiljaa varsin loogiselta näyttävän piirileikin. Tässä vaiheessa olen jo tullut siihen tulokseen, että jos jossain oli jotain vikaa, se oli vastaanottajan hitaassa älyssä ja vajaavaisessa kokonaisuuksien omaksumiskyvyssä.  Loppu viikosta luulen olevani jo varsin valaistunut asian suhteen.

Kuraattori Jyrki Siukkonen toteaa kokoamastaan kuvataideviikon näyttelystä seuraavaa: ”Tavoitteenani on näyttely, jossa teosten yksilöllinen kieli pääsee esiin, mutta kokonaisuus puhuu vielä jotakin enemmän. Rakennan siis yhdessä taiteilijoiden kanssa suurta näyttelyteosta.”

Muuta ei voi sanoa, kuin että mies on onnistunut tavoitteessaan. Luulen/pelkään/epäilen käyneeni näyttelyssä, joka loppuvuodesta kristallisoituu mieleeni sinä vuoden hienoimpana näyttelykokonaisuutena.