I went with the flow

Kaasukellolla

Viime lauantai oli Flow-festivaalien ja Nick Caven.
Ennakkooletuksestani huolimatta en purskahtanut itkuun miehen marssiessa lavalle. Sydän jätti kyllä kokojoukon iskuja väliin ja lisäsi vastaavasti useisiin kohtiin ekstratykytykset.

En vetistellyt kaiketi siksi, etten ihastuneelta päivittelyltäni ehtinyt:
”Ei voi olla totta. Esittääkö se O’Deannankin”.

”The Mercy Seat –kappaletta ne ei kai sentään soita. Ei mutta nythän se just alkaa”,

”Herran jumala, Stagger Lee –biisikin vielä”

”Wow, miten upean rankaksi ne väänsivät tämän balladin” jne.

Veto oli sitä lukkaa, etten märissä unissanikaan olisi moista uskaltanut unelmoida.

Melkein täydellinen keikka siis. Pienen miinuksen kokemukseen toi vieressä jorannut ja päälle kaatuillut umpihumalainen ukko (ei toki omani), jonka kisakunto ei onneksi riittänyt ihan loppuun asti.

Tuosta Nick Caven synkkyydestä vähän. Mietin mieheni kanssa taannoin suomalaista vastinetta Australian saarnamiehelle. Että löytyisikö meiltä moista pikimustan paatoksen, mutta usein myös syvän rakkauden tulkitsijaa.
Ei löytynyt. Jokainen vähänkin samankaltaiseen pimeyden alhoon johdattava Suomi-artisti paljastui lopulta kainalopierumieheksi tai väärällä tavalla synkäksi.

Suomalaiset ovat melankolista kansaa, sanotaan, mutta paskan melankolia, sanon minä.

Mieheni kiteytti asian jotakuinkin näin: Siinä missä itänaapurin kaihomielisyydessä on iso ripaus viiltävän kaunista surumielisyyttä ja kaipuuta, meidän suomalaisten melankoliamme kumpuaa lähinnä masentuneisuudesta ja huonosta itsetunnosta. Meillä synkkyyden olennaisin tekijä on ahdistuneisuus. 

Vaikka Nick Caven lauluissa kuljetaan yöhön, lyödään kivellä päähän ja katkaistaan napanuora likaisella veitsellä, taustalla ei ole kotimaista ”mä olen paska jätkä, ei tästä mitään tuu kun akkakin jätti” -meininkiä.

Minä ainakin koen homman niin, että kuulija ei ole Cavelle terapeuttisen jupinan kohdeyleisö vaan tarinankertojan kuuntelija. Ja oi, olisin valmis kuuntelemaan miehen tarinoita pitkään pimenevässä yössä....