Kun ryhdyin kirjailijaksi ja menetin lukijani

Kirjoitin ensimmäisen romaanini 10-vuotiaana. Teoksen nimi oli Kaija sai Karilta ruusun.

Vähän rohkeaa oli tietenkin kertoa heti kirjan nimessä, että mitä tulee tapahtumaan. Tästä huolimatta teos oli menestys. Sen luki takasivun kuittauslistan mukaan äiti ja viisi luokkakaveriani.

Seuraavan kirjani kirjoitin yläasteella. Teos jäi kesken, eikä se kai siksi saanut koskaan nimeä.

Meno oli esikoista hurjempaa. Oli kotoa karkaamista, suurta maailmaa (Turku) ja huumeongelmia. Vaikutteita oli otettu reippaasi Christiane F:n teoksesta Huumeasema Zoo. Tätä teosta en luetuttanut enää kuin ehkä kahdella ihmisellä.

Viimeisin romaanitekeleeni on paljon tuoreempi. Se päivittyy vuoteen 2009. Olin puurtanut vuosikausia väitöskirjan kanssa ja saanut sen vihdoin valmiiksi. Luovakirjoitus tuntui raikkaalta ja ihanan vapaalta. Tieteellisyyden tukkimat aivosoluni sykyttivät kuitenkin vain kitkutellen jos lainkaan. Tätä tekstiäni en ole uskaltanut lukea edes itse.

Romaanituotantoni on siis ehtynyt iän myötä ja lukijakunta on supistunut olemattomiin. Voi kuitenkin olla, että fiktiiviseen tuotantooni on silti tutustunut useampi henkilö kuin akateemiseen tutkimusperinteeseen suoltamaani tuotokseen.

Pitäisikö tästä vetää sellainen yllätyksetön johtopäätös, että fiktio on faktaa myyvempää? Saman koin aikoinani viedessäni isovanhempieni kuolinperän kirjoja kirjastoon. Olin noukkinut valikoimasta kaikki helmet pois. Kirjalaatikoista pilkotti senkaltaisia suurteoksia kuin Ruotsin Poliisi muistelee vuosimallia 1986. Kirjastonhoitaja nyrpisti nenäänsä, mutta otti vastaan tuomiseni, jotka oli puhelimitse kaupitellut muutaman muka-kirjallisen-helmen varjolla.

Haluan uskoa, että teokset, tai edes osa niistä, löysivät kirjaston roskiksesta aukeavan kirjataivaan sijaan rakastavia lukijoita. Niinhän se on, että toisen roska on toisen helmi.

Sama totuus päti aikoinaan jyväskyläläisen Päijänne –antikvariaatin halpakirjalaariin. Muistan kuinka sieltä etsittiin antikvariaattorin piilottamia helmiä. Kaupungissa eli sitkeä huhu, että Jouko Ylönen palkitsee ahkeran penkojan sujauttamalla laariin muutamia sisällöltään hintalappuaan arvokkaampia teoksia.

Kun antikvariaatti sitten loppukesästä 2011 vaihtoi omistajaa, kysyin Ylöseltä aiheesta. Mies ei ollut moisesta kuullutkaan. Laariin päätyivät kuulemma teokset, joiden jälleenmyyntihinta nyt vain ei ole kovin kummoinen. Mitään piilotettuja helmiä ei ollutkaan. Penkoja teki itse aarteensa.

Mutta vielä siihen omaan tuotantooni. Vaikka fiktiivisten tekeleitteni taiteellinen arvo on arveluttava, ovat hekin helmiä jollekin. Äitini säilytti esikoisromaaniani yöpöydänlaatikossaan niin kauan, että oli varma, että sen voi luovuttaa minulle ilman tuhoutumisvaaraa. (Sain teoksen viime syksynä). Toinen nimeltä mainitsematon henkilö (mieheni) taas tuntuu tulevan aina hyvälle tuulelle muistellessaan juonikuvioitani. Ei siis ihan hukkaan heitettyä luovuutta.