Hauskoja ja ei-niin-hauskoja teknisiä vikoja

Joskus rantaan pääsy voi olla työn ja tuskan takana.

Istuin alkuviikosta Hämeenlinnan rautatieasemalla odottamassa junaa. Ensin se oli myöhässä viisi minuuttia. Sitten kymmenen ja lopulta tauluun rävähti 40. Kirosin mielessäni. Miksi pakkanen yllättää VR:n aina kun olen lopen uupunut enkä muuta halua kuin päästä kotiin. ”Myöhästymisen syynä on tekninen vika”, kuuluttaja toisteli. Minä nieleskelin pyhää raivoa. Sitten rupesi yllättäen hymyilyttämään. Mieleen nousi toinen kokemus ”teknisestä viasta”.

Olin tovi sitten lomalla Punaisen meren rannalla. Olin sopinut paikallisen toimijan kanssa sukellusreissusta ja seisoin hyvissä ajoin hotellin edessä odottamassa kyytiä. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hakijaa näkynyt, aloin epäillä, ettei kyse ehkä olekaan notkeasta jordanialaisesta aikakäsityksestä. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selvisi, että joku jossain oli unohtanut jotain ja ainakin minut.

Kuuma ilma kutitti kivasti nenää, seura oli hyvää eikä lomalaisella ollut oikeastaan kiire minnekään. Puolentoista tunnin jälkeen hymyilevä taksimies kaartoi Hyundaillaan luoksemme.
Etupenkille istahtava matkaaja totesi polttoainevalon palavan punaisena. Naureskelimme, että noinkohan päästään rantaan asti. Oletimme kuitenkin auton vilkuttavan valoa ikään kuin huvikseen.
Hetken päästä emme enää olettaneet mitään. Pari yskäisyä ja tankki huokasi tyhjyyttään. Kuski puhui teknisestä viasta, eikä uskonut analyysiämme polttoaineen vähyydestä.

Keskellä kohtalaisen vilkasta moottoritietä opimme, että Jordaniassa ei vilkutella turhaan hätävaloja. Kuski pomppasi auton viereen ikään kuin näyttämään, että tässä ollaan. Mietin, että noinkohan kännykkää ajaessaan näppäilevät paikalliset ehtivät havaita sen paremmin kuskia kuin autoammekaan. Laitoimme turvavöitä kiinni ja painauduin selkänojia vasten.

 

Autossa alkoi olla hikisen kuuma. Vaativan koputtelun jälkeen kuski avasi takalukossa olevat ovet ja päästi meidät ulos. Siinä me sitten seisoimme - jordanialainen taksikuski ja neljä Suomi-turistia 30-asteen helteessä moottoritien varressa. Vasemmalla aukesi hiekka-aavikko ja oikealla siinsi Punainen meri.
Kun paikalle hälytetty vaihtoauto saapui, hyppäsimme kyytiin ja jätimme kuskin hoitamaan ”teknistä ongelmaansa”.

 

Muutaman lisäkommervenkin ja pitkähkön odottelun jälkeen olimme vihdoin veneessä ja vesillä. Hallelujaa, me huokasimme. Joku taisi sanoa, että toivottavasti moottorit on muistettu tankata. Ja olihan ne. Tällä kertaa moottori yskähtikin sitten ihan oikeaan tekniseen vikaan ja seilasimme vesillä kahden moottorin sijaan yhdellä. Kunnes se toinenkin rikkoutui.
Tilanne oli niin koominen, että emme uskaltaneet edes arvuutella mikä seuraavaksi hajoaa. Ja jos olisimmekin uskaltaneet, kukaan tuskin olisi arvannut tikkaita. Laivasta veteen johtavat raput olivat nimittäin seuraavana hajoamislistalla. Nöyrät purserit auttoivat vedenvaraan jääneitä sukeltajia kyytiin.

Armottoman säätämisen ja sakean bensankatkun jälkeen toinen koneista heräsi eloon ja livuimme laituriin. Hotellille paluun jälkeen kuljimme loppupäivän apostolinkyydillä, sillä jotkut päivät eivät selvästikään ole ajoneuvopäiviä.
Purressani hammasta Hämeenlinnan rautatieasemalla mietin, että jotkut päivät eivät ole junapäiviäkään. Asia ei jotenkin vaan tuntunut yhtään samalla tapaa hupaisalta.

 
Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 22.2.2018