Pidän itseäni suhteellisen realistisena ja jalat maassa olevana ihmisenä. Näin myös autoilun osalta. Olen siis ymmärtänyt eliniän rajallisuuden ja sisäistänyt sinänsä kamalan totuuden, että valkoinen Peugeot-autoni eli rakas pikku ”Pösöni” ei tule enää näkemään seuraavaa vuosikymmentä. (Toivon toki hänen tästä pikkuisen suutahtaneena murtavan ennakkoluuloni ja elävän kolmekymmentävuotiaaksi).
Olen miettinyt, että mikä olisi hänen arvolleen sopiva
tapa siirtyä ajasta ikuisuuteen. Kaikki mahtipontiset järveen ajot ja
jyrkänteeltä vierittämiset olen hylännyt kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi,
että pikkuisen heikohkon motoriikan omaavana onnistuisin todennäköisesti
köyttämääni itseni turvavöihin niin, etten ehtisi kierähtää h-hetkellä autosta
ulos. Tämä ei olisi toivottavaa, vaikka se poeettisuudessaan sinetöisikin
komeasti romanttissävyisen suhteemme. Toinen syy tämän kaltaisten viimeisten
matkojen torppaamiseen on ekologinen. Renkaiden poltto ja rojujen hylkääminen
luontoon nyt vain ei ole enää tälle vuosituhannelle sopivia asioita.
Olenkin näin ollen ajatellut, että komein tapa saattaa
valkoinen ratsu ikuiseen uneen olisi ajaa se auton kotimaahan Ranskaan. Perillä
lausuisin sille ranskankielisen rakkausrunon ja jättäisin sen tien poskeen
nauttimaan kotimaansa maisemista ja vienoista tuulista. Kilvet tietenkin
ruuvaisin pois. Saattaisin napsaista muistoksi myös sen jo kertaalleen
katkaisemani antennin tai sivupeilin, jonka peilipinta muistuttaa enää
etäisesti peiliä.
Tien laitaan hylkääminen haiskahtaa kuitenkin edellä
mainitsemaltani roskaamiselta. Myös renkaiden polttelu olisi lähellä, jos auto
tulisi hylättyä vaikka Pariisin tai Bordeauxin esikaupunkialueelle.
Vaikka uskonkin ranskalaisia niin isänmaallisiksi, että
nähdessään valkoisen maanmiehensä he korjaisivat tämän talteen, olisin parasta
ehkä viedä auto ranskalaiselle romuttamolle. Siellä se hajoaisi lähes
kristillisesti alkutekijöihinsä ja sekoittuisi kanssa-autojensa pelti ja
mutterimassoihin. ”peltikasasta sinä olet tullut ja peltikasaksi sinä olet
jälleen tuleva…” ja sitä rataa.
Vaikka näitä ajattelenkin, ei Pösön saattohoito ole
kuitenkaan ihan vielä käsillä. Näin ensinnäkin siksi, että uskon hänen jaksavan
vielä pitkään. Ja toisaalta siksi, että en usko itse jaksavani ajaa autoa
Ranskaan. Jo matka Muuramesta Jyväskylään tuntuu joskus pikkuisen rankalta
auton säkkituoleja muistuttavissa rantatuolihtavissa istuimissa.
Vanha Hiace-vainaani pääsi sekin ranskankieliselle alueelle,
ihan Afrikkaan asti, melkein itsestään. En kuitenkaan usko vastaavanlaisen
myynti-ilmoituksen vaihtoauto-sivustoilla synnyttävän Pösön osalta
kyselybuumia. Kaikki eivät kaiketi ymmärrä hyvän päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti