perjantai 24. tammikuuta 2014

Kun oravasta tuli jänis

Kolumni keskisuomalaisessa 24.1.
Matkustin tuossa joulun alla kohti etelää. Luhangan kohdalla tielle viipotti talven harmaannuttama oravaherra. Herraksi hänet tiesin miehekkäästä askelluksesta. Neitimäisen sievistelyn sijaan etenemisessä oli menemisen meininkiä. Sellaista ”Täältä tullaan. Pois alta risut ja männynkävyt” -jolkotusta.

Suljin silmät ja kiljaisin. En onneksi ollut ratin takana, joten matka jatkui. Sydäntä raastavan tömähdyksen tai ilkeän pikku-mukseen sijaan ei kuulunut mitään. Auton sisätilan valtasi syvä hiljaisuus.
– Taisi jäädä renkaiden väliin, kuski arveli ilmeisen huojentuneena hänkin.
Kerran oravan päälle ajaneena huokasin syvään. Murskaantuneen kurren viimeisillä voimille suorittama hännän vilkutus ei ole ele, jonka haluaisin nähdä koskaan uudelleen. Joskus unissani tuo surmaamani oravaneito katsoo minua tuomitsevasti ja naputtaa rannekelloaan. Niin hänellä on kello. En tiedä miksi. Kaiketi viittaamassa siihen, että "kun sinusta aika jättää, tästä minun kuolemastani keskustellaan vielä taivahan portilla ellet jotenkin tasaa punnuksia vaaassa ennen sitä".

No, joka tapauksessa. Ihmettelin miten takapeilistä ei näkynyt ojanpenkkaan jatkavan kurren juoksua. Että minne se ehti viipottaa noin nopeasti vai menikö minnekään.
Kuski epäili, että kurre – kutsuttakoon häntä vaikka Oskariksi, ettei sekoittuisi siihen muusikkoon – olikin hypännyt auton kyytiin. Muuttui ikään kuin jänikseksi. Istui nyt kaiketi jousipakan päällä ja unelmoi Joutsan tyttöoravista.
– Meikä lähti maailmalle. Täältä tullaan babyt, se hykerteli innoissaan.
Hioi kenties sopivaa iskurepliikkiä ja hekumoi ajatuksesta, kuinka vieraspaikkakuntalaisen hivenen väritetyt kertomukset Luhangan saksanpähkinäpuuviljelmistä pistävät joutsalaisoravattarien päät sekaisin.
– Linnunlaudatkin meillä täytetään viidesti päivässä, se mietti ja harjoitteli vakuuttavaa pään nyökytystä. Pohti pitäisikö tarinaan lisätä vielä joku katu-uskottava käsiliikekin. Muodostaa vaikka sormilla O niin kuin Oskari tai L niin kuin Luhanka.

Auton sisätilassa ei kuitenkaan Joutsan kohdalla ilmaistu taukotarvetta, joten matka jatkui. Sininen nuolemme söi asfalttia ja Oskaria alkoi pelottaa.
– Kuinka pitkälle tässä oikeen mennään. Ei pääkaupunkiseudun käpykaartissa pärjää Luhangan murteella, se murehti.
Mäntsälän vessatauolla tarkkailin huolestuneena auton reunapeltejä. Perinteisen ruostetarkkailun sijaan odotin harmaahapsen ilmestymistä, mutta turhaan. Oskari oli kaiketi nauliintunut kauhusta paikoilleen ja katui jo uskaliasta automatkaansa.

Etelän ruuhkassa unohdin koko Oskarin, mutta kotimatkalla, Luhangan kohdalla, jotain vilahti takapeilissä. Jotain harmaata ja ruskeaa.
Saattoihan se olla lokasuojasta irtoava mutakokkarekin, mutta jotenkin sillä näytti olevan kaksi häntää.
Haluan uskoa, että automatkamme Etelä-Suomeen tuotti Luhangan oravakuntaan stadia puhuvan miniän. Ensi kesäksi odottelen jo kutsua häihin, tai tiedä vaikka ristiäisiin, sillä arvelen Oskarin hoksanneen paikantaa osoitteeni rekisterikilven perusteella. Luhangan Oskari ei näet ole mikään tyhmä orava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti