Hillitön kiire ja kauhea hoppu

Aina on kiire. Niin pirullinen hoppu, että sykekin kulkee vähän korkealla. Siltä ainakin tuntuu. Sitten kun pysähtyy miettimään, että mistä se kiire oikein muodostuu, hämmästyy hommien väliin ujuttautuvaa joutoaikaa. Kiire ei olekaan aina todellista vaan jossain korvien välissä.

Meidän perheessä isä ja äiti naljailivat vuoroin toisilleen siitä kumman suku olikaan sitä kiireistä laatua. Että olikos se hätäistä Mahlamäen-sukua vai Vironsepän vastaavaa.

Oli kumpaa oli, niin luulenpa omaksuneeni tämän piirteen perimääni. Aina ei toki näin ole, mutta välistä kun hommat pakkaantuu ja päivässä on tsiljoona hoidettavaa asiaa, tuntuu ettei tästä selviä muulla kuin nostamalla hartiat korviin ja heilumalla vimmatusti. Ikään kuin lisäämällä kiireen tunnetta ja liioittelemalla tehtävien määrää asiat hoituisivat nopeammin.

Olen tätä nyt jo tovin miettinyt ja tullut siihen hämmästyttävään tulokseen, että vahti hiljenee vain hidastamalla. Aina hidastamisen ei tarvitse olla supertrendikästä hyppyä pois oravanpyörästä. Se voi olla myös hengittämistä ja suhteellisuuden tajun terhakkaampaa hallintaa. Jos vaikka vain pysähtyy toviksi tuumaamaan jää päivästä rauhallisempi fiilis.

Ja sitten vielä siitä oravanpyörästä. Mikä ihmeen oravanpyörä. Eikös ne ole pikemminkin ne sellaiset lemmikkijyrsijät jotka moisessa juoksevat – eivät villit oravat.

Tarja Malisen tuumaavat Soturit Haihatuksen Pohjoinen ulottuvuus näyttelystä Joutsasta.