Lukutoukka laihiksella

Tämä on nyt pikkuisen nolo tunnustus näin kirjallisuuden tohtorilta, mutta myönnettäköön kuitenkin: olen kuluneena vuonna lukenut aivan älyttömän vähän kirjoja. Niin vähän, etten kehtaa todellista lukua edes sanoa ääneen. Sanottakoon vain, että tässä vaiheessa vuotta noin 11 kirjaa vähemmän kuin samassa ajassa viime vuonna.

Kyse ei ole siitä, ettenkö viitsisi lukea. Päinvastoin. Innostavien kirjojen kasa yöpöydälläni huojuu niin uhkaavana, että saatan minä tahansa yönä kuolla sen sorruttua jonkun unipotkun heilauttamana niskaani. En vain jotenkin ole lukuvedossa.
Minulla se menee näet niin, että jos luettavaksi osuu hyviä kirjoja nälkä vain kasvaa syödessä, mutta jos lukee keskivertoja opuksia toinen toisensa perään, sitä tulee kylläiseksi eikä tunne mitään nälkää.

Laihasta lukuvuodesta huolimatta odotan kuitenkin innolla ensi viikolla alkavia Helsingin Kirjamessuja. (Sanottakoot tässä välissä, että ihan perseestä, että ne Jyväskylän vastaavat loppuivat.)
Ennen messuja aion lukea ainakin Catherine Pancolin teoksen "Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin". Kirjassa on 921 sivua, joten tulevina päivinä tiovon lukutoukkani olevan vähän ahneemmalla tuulella.

Parasta heikossa lukutahdissa on loppujen lopuksi se, että tietää varmasti tilan olevan ohimenevä. Vetämissäni luovankirjoittamisen ryhmissä sanon aina nuorille, jotka kertovat lukeneensa joskus nuorempina, mutta eivät enää, että kyllä se lukeminen tulee takaisin. Välissä voi mennä vuosiakin, mutta pohjimmiltaan kerran kirjoista innostunut ihminen on lukutoukka koko lopun elämänsä.

Jos Catherine Pancol on niin hyvä kuin väitetään, saatan ottaa viime vuoden tilastoni vielä kiinni loppu vuoden aikana.

Kuva ei kerro ihan koko totuutta. Lattialla nimittäin on sarjakuvia ja yöpöydän hyllyllä arviolta noin 7 kirjaa lisää.