Apua, anna apurahaa

Tsekkailin tuossa listaa tuoreista Valtion kuvataidetoimikunnan jakamista apurahoista. Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2011 kruunattu Anna Tuori pyyhkäisi viiden vuoden rahat, samoin kuin Venetsian taidebiennaalissa kunnostautunut Terike Haapoja. Kaikenkaikkiaan tuettuja oli 55.

Silmään pisti kovasti se, että joukossa oli paljon tuttuja nimiä. Moni tuetuista kuului aiemminkin eri tahoilta avustusta ja tunnustusta saaneiden joukkoon. Ja eihän siinä mitään. Niin sen kuuluu mennäkin, että tuetaan hyvin hankkeita ja tekijöitä piittaamatta siitä ovatko nämä jo saaneet vai ei. Ei kai jakoperuste voi olla, että annetaan niille jotka eivät ole koskaan saaneet, vaikka se mukavan Peter Pan:laiselta kuulostaisikin.

Asiassa on kuitenkin myös turhauttava puolensa. Ensinnäkin se, että taiteen tekeminen ja hakemusten laatiminen eivät välttämättä sisälly yhden ja saman ihmisen osaamisrepertuaariin. Olen itse rustannut sellaisen määrän apurahahakemuksia, että tiedän sen olevan taiteen kanssa tekemisissä vain eräänlaisena "omana taiteen lajinaan" (lue: informatiivisena ja täsmälleen oikeaan kohteeseen yksilöllisesti tähdättynä latauksena, joka on enemmän sukua konttorirotalle kuin maalipensselille.)
Ainakaan akateemisessa maailmassa hakemuksia ei rustata töitten jälkeen telkkaria katseltaessa. Tai jos rustataan, niin ei niillä rahaa saa. Hakemuksien teko vie päiviä, joskus viikkojakin ja niitä muunnellaan aina täsmälleen kohderahastoa vastaaviksi vuodatuksiksi, joissa on juuri sopivasti "minä olen nerokas" ja "minä olen nöyrä" -ilmaisuja.

Se toinen apurahamaailman turhauttava puoli koskeekin sitten sitä, että vaikka hakemuksesi olisi kuinka "täys kymppi", et välttämättä saa pennin hyrrää. Jos et ole saanut aiemmin apurahaa tai sinulle ei ole myönnetty muita tunnustuksia, et ehkä sijoitu potenttiaaliset saajat listalla kovin korkealle. Tilanne on vähän samankaltainen kuin "emme ota sinua työharjoitteluun, kun sinulla ei ole vielä alan työkokemusta".
Itse uin muutama vuosi sitten hämmentävän vuolaassa apurahavirrassa. Tein tuolloin väitöskirjatutkimusta ja saatuani ensimmäisen avustuksen, nimeni tuntui ikään kuin astuneen avustusportaissa astetta ylemmäs. Kiva olisi toki ajatella, että "god damn" kuinka valtavan hyvä tutkimussuunnitelmani oli ja ennen kaikkea, kuinka valtavan hyvä minä olen. Huraa ja ilotulituksia.

Ihan noin harhainen en kuitenkaan ole. Tiedän, että ei se ihan noin mennyt. Moni reippaasti minua fiksumpi tutkija jäi ilman. Olivat kaiketi joutuneet kategoriaan "ei tolle ole muutkaan antaneet, ei anneta mekään". Kultaisen kädenpuristuksen ja herrakerhon hyväksynnän sijaan he saivat vain haaleaa kättä. Minua onnisti kerran, ehkä ohjaavan professorini vaikutusvallan takia, ja kuten sanottu "kun kerran saa, saa toistekin".
Muistan jopa juuri ennen väitöstäni miettineeni, että "Pahus pitikö sitä nyt jo valmistua. Näillä tuillahan olisi voinut jatkaa vähän pidempäänkin ja pienemmällä höökillä".
Sehän se vasta reilua olisi ollut. Että viivytelläämpäs vähän kun aurinko paistaa niin suotuisasti.

En kritisoi ketään apurahan saaneista 55 kuvataiteilijasta tai muistakaan tuetuista. Uskon, että kaikki ovat liksansa ansainneet. Ja hienoa, että tukea riitti edes noin monelle. Sanonpahan vain, että on se kovaa hommaa tuo apurahahakemuksien väsääminen.