Voisitko tehdä jotain tylsää?

Viime viikko meni niin Jyväskylän Kesän kulttuuri-imussa, että vastapainoksi aloitan tämän viikon autoasialla - kulttuuria sivuava bloggaus toki tämäkin.
Ohessa siis viime perjantaina (12.7.) Keskisuomalaisessa julkaistu autokolumnini.

 

Tienvarsille pystytettyjen taideteosten täytyy olla sellaisia, että ne sisäistää muutamassa sekunnissa, eikä jäljelle jää minkäänlaista tarvetta tarkempaan tutkiskeluun. Kukaanhan ei toivo kuskien irrottavan katseen tiestä ja kääntävän päätään tsekatakseen, että ”mimmones pysti siinä oikein olikaan.”

Sekin olisi kiusallisen vaarallista, jos moottoritien poskeen kerääntyisi turisteja taltioimaan kameroillaan veistoksia.
Näin ollen moottoriteiden varsilla ja liikenneympyröissä esiintyy yleensä rouheita kivipaaseja ja pelkistettyjä metalli- tai puuveistoksia. Paikoin myös Jyväsjärven Ceaucescu Beachin kaltaisen rapistuvan betonimöhkäleen kaltaisia monumentteja.

 Tiehallinnon ympäristötaiteeksi kutsuman teoksen vaatimus ei ole kaiketi taiteilijalle niitä kaikkein mairittelevimpia. Jotain kivaa ja yksinkertaista, mutta ei mitään superhienoa. Lukeekohan avoimen veistoskilpailun hakuilmoituksessa, että ”Haetaan taiteilijaa toteuttamaan moottoritien varteen yksinkertaista ja mitäänsanomatonta taidetta, joka kiinnostaa sen verran, että pitää kuskit hereillä.” Vaihtoehtoisessa haussa haetaan turhaksi käyneitä paperikoneentelan kaltaisia isoja esineitä, joita sijoittaa liikenneympyröiden keskustoihin. ”Haetaan tylsää taidetta tahi isoja esineitä”.

Tiehallinto toivoo sivuillaan teoksien olevan kiinteä osa maisemaa. Tekijöiden tulisi sisällyttää veistoksiin sellaista kokemuksellista ja kulttuurista merkitystä, että ne pelkistetystä olemuksestaan huolimatta, tai kaiketi juuri sen ansiosta, synnyttävät nopeita seutuun liittymiä mielleyhtymiä.

 Kaikki autosta havaittava taide ei toki seuraa pelkistettyä linjaa. Teiden poskissa asuvien ihmisten oma-aloitteisesti väsäämät nukkehahmot, installaatiot ja heinäseiväsviritelmät kun ovat ihan toisesta ulottuvuudesta. Lienevät itse asiassa pikkuisen vaarallisia.

Niiden suhahtaessa ohi, koen ainakin itse aina pakottavaa tarvetta kääntää päätä, nähdä vähän lisää ja paljon tarkemmin.
Yhden nuoruusvuosieni mökkitien varren ITE-taiteilija lisäsi installaatioonsa sellaista vauhtia toinen toistaan hämmentävämpiä osia, että tutulta tieltä oli ajaa ojaan melkein joka päivä. Sellaiset huudahdukset, kuin ”Oliko se Jeesus-patsas saanut päähänsä karvahatun? Oliko siihen sirkkelinterään ripustettu lisää sulkia? Mikä se omituinen möykky siinä nurmella oli? Oliko se se taiteilija ite?” olivat ihan arkipäivää.

Tätä samaa liian mielenkiintoista toimintaa tienvarsiin ja puskiin tuovat toki myös kaikenkarvaiset eläimet. Niitäkin kun haluaisi jäädä katselemaan vähän tarkemmin.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että enpä haluaisi olla moottoritietaiteen tekijäksi pestattu taitelija, sen enempää kuin söpö eläinkään. Nämähän ovat tietysti varsin järkeviä huolenaiheita. Että koska minua pyydetään taiteilemaan tai muutunko pupuksi. Melkein yhtä todennäköisiä kuin, että NASA pestaa minut astronautiksi tai Jyväskylän kaupunki tulevan konserttisalin rakennuttajaksi. Näistä edellinen on toki todennäköisempi työtarjous. Astronautteja kun sentään koulutetaan.