Kallellaan Galléniin

"Voi että. On niin hienoa ja hyvää, että melkein itkettää. Taas."

Alkupalan jälkeen jo vähän itketti.

Vaihtoehtoja tämänhetkiseen tilaani on kaksi:


• Minusta on kehkeytynyt yhtäkkiä ja yllättäin varsinainen herkkäsieluinen hömppä.

tahi

• Vaihdevuodet ovat ottaneet pikkuisen etuaikaisen spurtin ja aiheuttaneet minussa hormanaalisen pyörremyrskyn.



Olisin mieluusti tuon ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, vaikka toki tarkemmin ajateltuna ymmärrän, että nämä kaksi asiaa eivät ole välttämättä mitenkään vaihtoehtoisia, vaan ihan se yksi ja sama juttu.

Asia voi tietysti olla yksinkertaisuudessaan niinkin, että olen vain kuluneen vuoden aikana ja erityisesti sen kesäkuukausina törmännyt niin äärettömän hienoihin elämyksiin, että blogistanikin on alkanut muovautua vähän lällysti äärettömän hehkutuksen tiivistymä.

Miten kaikki nyt muka onkaan niin hyvää, tasokasta ja yli-yes?

Hyviä kokemuksia kerääntyy niin paljon, etten ole ehtinyt ruikuttaa lainkaan. Tämä taas kuulostaa aika ei-suomalaiselta. Lupaan kiukutteluunkin palata, mutta en ihan vielä.

Viimeisin Oi ihanaa -kokemukseni päivittyy viime tiistaille. Suuntaisin äitini ja mieheni kanssa Suolahden ravintola Galléniin ja voi pojat (kylläpä heitti huudahduksella), oli hieno elämys.

Jo siinä vaiheessa kun kokki toi, esiteltyään ensin seikkaperäisesti vanhan juna-aseman historiaa, höyryävät pyyhkeet käsien pesua varten olin tirskuttaa pienet liikutuksen kyyneleet.

Viimeistään pääruoan, eli ankanrasvassa poistetun linnun kohdalla, olin polvistua miehen eteen ja suorittaa spontaanin kosinnan. Ymmärsin kuitenkin hillitä itseni, sillä moisen tunneilmaisun päätteeksi kotimatka aviomiehen vieressä olisi voinut olla vähän nihkeän harvasanainen.

Ravintola Gallén oli hieno elämys niin sielulle, suulle kuin silmillekin ja varmaa on, että tulen palaamaan paikkaan uudelleen. Nytkin kun vain mietin esimerkiksi alku- ja pääruoan välissä tarjottua limesorbettia olen ihan liekeissä.
Kyllä se vaan niin on, että syöminen on mukavaa ja silloin kun sen tekee hyvässä seurassa, hienossa paikassa ja maittavan sapuskan parissa, on aika monta asiaa kohdallaan.

Näin oli myös viime viikonloppina Sauvossa rakkaan ystäväni nelikymppisillä. Iltaan mahtui uskomattoman hyvää seuraa, pihatalliin rakennettu ihanan rustiikkinen biletila ja sapuskaa, joka vieläkin saa minut taivastelemaan erinomaisuuttaan.
Tuosta illasta vain ei voi kovin paljon kirjoittaa - ei siksi, että humala olisi pyyhkinyt pois muistot - vaan siksi, että kaukana olevien parhaiden kaverien ajattelu nostattaa niin voimakkaan ikävän, että hyvä jos näppäimistön kyynelmuuriltaan erottaa.